1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. luonto

Paula Takion kolumni: Aikuinenkin voi oppia – minä opin kukat ja eläimet

Kolumnistimme Paula Takio innostui aikuisiässä opiskelemaan eläinten ja kasvien tunnistamista. Siitä avautui kokonaan uudenlainen värikirjo, joka muutti suhtautumista luontoon.

luonto
Paula Takio
Paula TakioKalle Mäkelä / Yle

Sain muutama vuosi sitten tarjouksen hakea tuttavan pihalta perennojen jakotaimia. En sitä ennen ollut koskaan oikein edes ymmärtänyt, mistä ihmiset puhuivat, kun he puhuivat perennoista. Olin hajamielisen näköisenä nyökytellyt ja kuunnellut juttuja taimien vaihdosta, mutta koko tuo maailma oli minulle uppo-outo.

Tein elämäni ensimmäisen kukkapenkin. Yhtäkkiä muistin äitini kukkapenkit lapsuudenkodin pihalta ja muistoista tunnistin ukonhattuja ja tiikerinliljoja.

Kukkapenkkejä alkoi syntyä pihalle enemmänkin. Olen parin vuoden aikana perehtynyt perennojen lisäämiseen, kerännyt siemeniä, kasvattanut taimia ja ottanut pistokkaita. Olen kokeillut eri menetelmiä kukkapenkkien perustamiseen, selvittänyt maanparannuksen saloja ja siirrellyt kukkia paikasta toiseen.

*Lapsena ja nuorena en malttanut *perehtyä eläin- tai kasvilajien tunnistamiseen. Minun ikäluokkani ei tarvinnut koulussa kerätä kasvistoa eikä sitä sitten oma-aloitteisesti tullut tehdyksi. Ajattelin kyllä, että olisi hienoa tietää niistä enemmän, mutta silti tuo halu ei jostain syystä siirtynyt motivaatioksi opetella. Urakka tuntui aivan liian työläältä, oikeastaan mahdottomalta. Tätä olen yrittänyt pitää mielessä työssäni, kun törmään siihen, että opiskelijoiden tahto osata ja motivaatio tehdä töitä oppimisen hyväksi ei ole ollenkaan niin yksinkertainen yhtälö kuin luulisi.

Polulle lennähti lintu, jonka ensimmäistä kertaa elämässäni tunnistin satakieleksi

Kolmekymppisenä menin opiskelemaan biologiaa avoimen yliopiston kursseille ja suoritin eläinten lajintuntemuskurssit. Siitä avautui aivan uusi maailma: olin koko elämäni ajatellut, että Suomi on täynnä samankaltaisia pieniä harmaanruskeita lintuja, ja yhtäkkiä lintujen värikirjo ja yksityiskohdat näyttäytyivätkin minulle. Muistan vieläkin sen onnen helähdyksen sydämessä, kun olin iltahämärissä ratsastamassa joutomaan poikki ja polulle lennähti lintu, jonka ensimmäistä kertaa elämässäni tunnistin satakieleksi.

Eläimet ovat tuntuneet kiinnostavammilta tai helpommin opeteltavilta kuin kasvit. Joitakin tavanomaisia pientareiden kasveja toki olen tuntenut lapsesta asti, mutta muuten sekin elämänalue on tuntunut loputtomalta suolta ryhtyä opettelemaan. Miten jotain heiniäkään pystyisi edes toisistaan erottamaan saati sitten vielä muistamaan, mitä ne ovat nimeltään. No, ehkä jokin timotei ja viiltoheinä ovat olleet tuttuja.

Kukkapenkkien myötä kiinnostus kuitenkin laajeni luonnonkasveihin. Pari kesää olen lasten kanssa kulkenut kasviopas kädessä ja ollut riemuissani jokaisesta uudesta tuttavuudesta. Milloin olen aamulenkillä tavannut pukinparran tai iltalenkillä törmännyt punasänkiöön. Viime kesänä erotin ensimmäistä kertaa, miten kiinnostavia luonnon heinät ovat ja miten paljon niissä onkaan vaihtelua. En ollut koskaan ennen ajatellut miten upeita värisävyjä voi heinien kukinnoissa olla. Jos totta puhutaan, en ole varma, olinko koskaan varsinaisesti edes ajatellut, että heinissä on kukintoja.

Keski-ikäisenä aloin nähdä maailmassa värejä

Koulunkäynti ei ollut minulle lapsena mielekästä, mutta onnekseni se sujui melko helposti siitä huolimatta. Olen aina pärjännyt, kunhan ei ole tarvinnut oppia yksityiskohtaisia asioita. Ulkoluku ei ole ollut suurimpia vahvuuksiani. Pärjäsin kokeissa, koska osasin vetää leveällä pensselillä riittävän laajoja kuvioita niin että kukaan ei hoksannut kaivata pieniä tarkennuksia. Vasta aikuisena minulle kehittyi kyky tai riittävä kärsivällisyys keskittyä myös yksityiskohtiin.

Kukkien ja kasvien tuntemuksen myötä koin sellaisen ihmeen, että keski-ikäisenä aloin nähdä maailmassa värejä. En ollut ennen kiinnittänyt väreihin juurikaan huomiota, en muistanut värejä jälkikäteen enkä niiden vivahteita erottanut. Nyt yhtäkkiä olohuoneen ikkunasta syksyllä katsoessani huomasin ensimmäistä kertaa porttimme pielen ruskavärit: heleän oranssinkeltainen vaahtera, limenvihreä jasmike ja kirkkaanpunainen pihlaja ovat siinä vieretysten. Kuusi vuotta olin samassa talossa asunut ja ikkunasta ulos katsellut niitä näkemättä.

Jälkikäteen tuntuu että olen kulkenut sumuverhossa. Sumun huomaa vasta, kun haluaa katsoa tarkemmin ympärilleen ja yhtäkkiä harmittaa, että ei erota kuin epäselviä hahmoja. Vähän vaivannäköä, ja yhtäkkiä hahmojen piirteet alkavat seljetä, sumu hälvetä. Maailma näyttää aivan erilaiselta.

Paula Takio

Paula Takio on kieltenopettaja Turun Ammatti-instituutissa. Opettajan töitä hän on tehnyt niin vankilassa kuin eduskunnassakin. Hän on myös freelance-kääntäjä ja on tutkinut keskiajan kirjoituksia ja viihtyy työssään nuorten parissa.

Lue seuraavaksi