1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. kulttuuriperintö

Maria Markuksen kolumni: Viheltely on puhuttua kieltä ja kulttuuriperintöä

La Gomeran viheltelykieli on Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa. Suomalaisia kohteita luettelossa ei vielä ole. Kolumnistimme Maria Markuksen mukaan karjalanpiirakat, saunominen ja Matti ja Teppo -vitsit voisivat ehkä olla.

kulttuuriperintö
Maria Markus
Maria MarkusPetteri Sopanen / Yle

Viime syksynä espanjalainen ystäväni kertoi ohimennen, että Kanariansaariin kuuluu pieni, sympaattinen La Gomeran saari, jossa on oma kielensä. Saarelaiset viheltävät.

Kuultuani vihellyskielestä Kanariansaaret alkoivat tulla uniinikin. Päässäni alkoi soida Mieskoneen Omenapuu-niminen kappale 90-luvun alkupuolelta. Siinä muistutetaan, että hieman synkkinä päivinä on tärkeää osata viheltää.

Oli lähdettävä Kanarialle. Halusin kuulla vihellyskieltä eli silbo gomeroa omin korvin.

La Gomeran asukkaille viheltäminen on toden totta ollut tärkeää. Vuoristoisessa ja vaikeakulkuisessa maastossa asuville paimentolaisille ja viljelijöille viheltämällä viestiminen oli aikoinaan kuin kännykkä meille nyt. Se kantoi jopa kilometrien päähän, toisin kuin puhe.

Saarelle päästyäni opin, että silbo gomero ei sisällä omia sanoja. Se perustuu espanjaan ja sanat vain ”lausutaan” viheltäen. (siirryt toiseen palveluun) Silbon ymmärtäminen on kuulemma aika helppoa. Viheltäminen sen sijaan ei. Onneksi sitä nykyään opetetaan La Gomeralla niin erilaisilla kursseilla kuin koulussa pakollisena oppiaineena.

Modernisaation huumassa vanhemmat eivät enää halunneet lastensa opettelevan viheltämistä

Vihellyskieli oli nimittäin kuolla joitakin vuosikymmeniä sitten. 1900-luvun puolivälin jälkeen kaupungistuminen alkoi hiipiä pikkuruiselle La Gomerallekin. Koska silbo gomeroa puhuivat etupäässä maaseudun ihmiset, ja kieli yhdistettiin perinteisiin ja vanhoihin ihmisiin, modernisaation huumassa vanhemmat eivät enää halunneet lastensa opettelevan viheltämistä. Vasta viime metreillä ennen vihellyskielen lopullista katoamista, 1990-luvulla, saarelaiset tajusivat, mitä on tapahtumassa. Niinpä he aloittivat kielenelvytystoimenpiteet, kuten viheltämisen opettamisen kouluissa (siirryt toiseen palveluun). Nyt silbo gomeroa kuulee tuon tuosta kaduilla ja toreilla ainakin saaren pääkaupungissa San Sebastianissa.

Vuodesta 2009 lähtien silbo gomero on ollut Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa, eli samalla yli 400 kohdetta sisältävällä listalla, johon kuuluvat myös muun muassa Intian jooga, Argentiinan tango ja Belgian olut.

Suomalaisia kohteita ei Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa vielä ole. Unescon maailmaperintökohteita meillä sen sijaan on seitsemän, joista kuusi on niin sanottua kulttuurikohdetta ja yksi luontokohde. Kohteiden joukkoon kuuluvat muun muassa Suomenlinna ja Petäjäveden vanha kirkko.

Luettelosta löytyvät niin karjalanpiirakan leivonta ja romanien lauluperinne kuin Matti ja Teppo –vitsit ja saunominen

Näyttää kuitenkin siltä, että lähitulevaisuudessa saamme myös oman aineettoman kulttuuriperintökohteen, sillä Museoviraston ja opetus- ja kulttuuriministeriön haku kansallisen elävän perinnön luetteloon päättyi vappuna. Näiden hakemusten joukosta ministeriö valitsee ehdokkaansa Unescoon. Hakemuksia tuli lähes sata kappaletta. Ne eivät ole julkisia, mutta oletettavasti mukana on ehdokkaita, jotka löytyvät ”Elävän perinnön wikiluettelosta”, jonne Museovirasto on viime talvesta saakka luetteloinut suomalaista kulttuuria ja perinteitä. Luettelosta löytyvät niin karjalanpiirakan leivonta ja romanien lauluperinne kuin Matti ja Teppo –vitsit ja saunominen.

No onko Unescon leimalla sitten jotain merkitystä? On. Ainakin minulle Unescon status vihellyskielelle kertoi siitä, ettei kyse ole tyhjästä legendasta tai jostain uinuvasta tai muuten salaperäisestä alakulttuurista, johon satunnaisen matkailijan on vaikea päästä tutustumaan. Toisaalta se kertoi myös siitä, ettei kyseessä myöskään ole pelkästään turistien houkuttelemiseksi kehitetty tarina, vaan aito ihmisten arjessa elänyt perinne.

Voin vain kuvitella, kuinka ylpeitä La Gomeran parisenkymmentä tuhatta asukasta olivat saadessaan Unescon leiman omintakeiselle kielelleen. Nostihan status saaren maailmanmaineeseen. Mitä sitten, jos perinteellä yritetään tahkota rahaa ja viihdyttää turisteja? Seuratessani silbo gomeran oppituntia alakoululaisille huomasin, kuinka hauskaa viheltämisen opettelu oli. Muksut näyttivät olevan sydäntä lämmittävän ylpeinä saadessaan tuotettua ymmärrettävän sanoman viheltäen. ”Me lagomeralaiset”, hymyt kertoivat, ainakin minulle.

Elämyshakuisena ihmisenä minua kiehtoo myös ajatus siitä, että aineeton voi olla yhtä arvokasta kuin materiakin. Rakennusten ja raunioiden vaalimiseen uhrataan aikaa ja rahaa, eikä niiden arvo turismille ole jäänyt huomiotta. Hyvä niin, mutta olisihan hienoa, jos aineettoman perinnön, vaikkapa sitten Matti ja Teppo -vitsien tai Laihian nuukuuden, vaalimiseen keskityttäisiin yhtä huolella. Aineeton perintöhän voi säilyä lähes ikuisesti, toisin kuin rakennukset ja rauniot. Tai ainakin niin pitkään kuin ihminenkin.

Maria Markus

Kirjoittaja on jyväskyläläinen vapaa toimittaja, joka tekee juttuja Suomesta ja ulkomailta monenlaisiin medioihin. Häntä ajaa eteenpäin ehtymätön uteliaisuus, ja toimittajan työ on hänelle tutkimusmatka yhtä lailla maailmaan kuin itseensäkin. Hän on työskennellyt myös pohjoismaisen yhteistyön sekä EU-politiikan parissa.

Lue seuraavaksi