Surun kohtaamisessa työpaikoilla paljon parannettavaa – "Sureva ei kaipaa korulauseita tai väkisin keksittyä lohtua"

Suru sattuu väistämättä melkein jokaisen kohdalle, mutta työelämässä siihen ei osata vielä suhtautua. Sureva koetaan työyhteisössä usein rasitteena.

surutyö
Grafiikka
Yle Uutisgrafiikka

Soili Teittinen, 68, palasi työelämään kaksi viikkoa poikansa itsemurhan jälkeen.

Kustannuspäällikkönä työskennellyt Teittinen menetti poikansa heinäkuussa 2009. Yhdessä työterveyslääkärin kanssa päätetty kahden viikon sairausloma teki tilaa ajatuksille, välillä jopa liikaakin.

– Työ oli minulle terapiaa. Olisin jäänyt vielä pahemmin loukkuun syyllisyyteen, jos olisin jäänyt kotiin.

Viikot menetyksen jälkeen täyttyivät kukkalähetyksistä ja osanottokorteista. Töihin oli palattava, ennen kuin kukkameri hukutti alleen.

On käsittämätön ajatus, että surusta voisi koskaan täysin toipua.

Soili Teittinen

Työpaikalle saapuessaan Teittinen halusi järjestää työyhteisölleen yhteisen tilaisuuden. Kahvipöydälle nostettiin kynttilä ja kahvittelun lomassa Teittinen vastasi muita mietityttäneisiin kysymyksiin. Joku kysyi arasti, että miten työyhteisön pitäisi ottaa sureva huomioon.

– Sanoin, että jos itken, niin älkää pelästykö. Sitä en tajunnut sanoa, että kysykää välillä miten voin.

”Mitä kuuluu?” oli kysymys, joka esitettiin Teittiselle vain yhden kerran.

Soili Teittinen, nainen, keittiö,
"Suomessa kuolema lakaistaan maton alle. Muissa kulttuureissa surun annetaan näkyä, mutta täällä se on häivytetty pois", kertoo Soili Teittinen.Jouni Immonen / Yle

Tyhjät sanat eivät poista menetystä

Työpaikoilla osanottamisen tavat ja kyvyt ovat hyvin erilaisia, kertoo surukouluttaja Mari Pulkkinen.

– Toiset ovat kokeneet tulleensa hyvin vastaanotetuiksi ja ymmärretyiksi, mutta enemmän on niitä, joille tilanteet työpaikoilla ovat olleet hankalia.

Surevan kohtaamiseen ei ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa. Tärkeää on, että suru tunnistetaan eikä siitä vaieta.

– Sureva ei kaipaa korulauseita tai väkisin keksittyä lohtua. Se ei välttämättä vaadi mitään sen enempää, kuin että kertoo tietävänsä asiasta, toteaa Pulkkinen.

Hänen mukaansa suomalaisilla on taipumus pyrkiä helpottamaan surevan oloa. Ikään kuin väkisin keksiä syitä, miksi murhe olisi pienempi. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi iäkkäiden ihmisten kuollessa toteamuksia ”hänellähän oli jo ikää” tai ”hän sai elää täyden elämän”.

Vaikka kuolema olisi luonnollinen ja kaunis, ei se poista surevalta menetyksen tunnetta.

Sureva ihminen on muistutus siitä, miten hauras elämä viime kädessä on.

Mari Pulkkinen

Pulkkinen kehottaa myös välttämään klassista ”taivaassa tapaatte” –tyylistä lohdutusta.

– Ihmiset ovat paljolti irtautuneet perinteisistä uskomusmalleista. Kun lohtua tarjotaan sieltä omasta maailmankuvasta käsin, voi se loukata toista ja hänen tapaansa tulkita maailmaa.

Teittisenkin surua yritettiin keventää toteamalla, että nyt pahin on varmaan ohi.

– On käsittämätön ajatus, että surusta voisi koskaan täysin toipua, ja että asia unohtuisi. Silloinhan se tarkoittaisi, että menetetty rakas ihminen muuttuisi merkityksettömäksi, kertoo Teittinen.

aviopari, pariskunta, kahvipöytä
Soili Teittisen mukaan surusta ei koskaan toivuta. Se muuttaa ehkä muotoaan, mutta on osa elämää koko loppuiän. Aviopuoliso Heikki Teittinen, 70, on samaa mieltä.Jouni Immonen / Yle

Suru ei ole sairaus

Surua ei voi sellaisenaan diagnosoida. Sen aiheuttamia oireita voidaan hoitaa ja nimetä, mutta pelkästään suru ei oikeuta sairauslomaa. Usein traumaattisen surun kokenut henkilö menettää hetkellisesti työkykynsä ja diagnoosina on esimerkiksi masennus.

Kysymys on ennemminkin siitä, kestämmekö me muut ympärillämme kävelevää muistutusta yhteisestä osastamme.

Mari Pulkkinen

Pulkkinen pitää tällaista surun muottiin pakottamista huolestuttavana.

– Meillä on tällainen kulttuurinen malli, että surevia täytyy aina hoitaa. Kun työikäinen menettää perheenjäsenensä, on hänen mentävä lääkäriin ja saatava sairauslomatodistus. Usein sieltä tulee kaupan päälle lääkitys. Pidän ongelmallisena tätä kaavamaista tapaa hoitaa surua lääkereseptillä ja viikon tai kahden sairauslomalla.

aviopari, pariskunta,
Elämän on täytynyt jatkua menetyksestä huolimatta. Eläkkeellä Teittisille on jäänyt aikaa esimerkiksi lastenlasten hoitoon.Jouni Immonen / Yle

Kyyneleet kuuluvat myös työpaikoille

Suomalaisissa työyhteisöissä surua usein peitellään ja julkista kyynelten vuodattamista vieroksutaan.

Pulkkinen toivoo työyhteisöjen parantavan tapojaan ja sietävän surevia paremmin keskuudessaan.

– Sureva ihminen on muistutus siitä, miten hauras elämä viime kädessä on. Ikään kuin häiriötekijä sujuvan arjen ja bisneksen keskellä. Ristiriitaisen tilanteesta tekee, jos sureva itse haluaisi olla mukana työyhteisössä, mutta muut eivät häntä välttämättä keskellensä toivo.

Vaikeaa ei kuitenkaan aina ole vain surevilla.

– Kysymys on ennemminkin siitä, kestämmekö me muut ympärillämme kävelevää muistutusta yhteisestä osastamme, toteaa Pulkkinen.

Teittiselle tärkeää olisi, että työyhteisöt jatkaisivat kaikesta huolimatta normaalia, päivittäistä elämäänsä.

– Saa nauraa, saa heittää vitsejä. Tämä auttaa surevaakin pääsemään takaisin kiinni normaaliin arkeen. Eikä pidä pelätä kysyä sitä, miten sureva työkaveri jaksaa.

Traumaattisesta kokemuksesta huolimatta myös kauniita muistoja jäi.

– Yksi yhteistyökumppanimme soitti minulle, ja kun kerroin tapahtuneesta, itkimme molemmat hiljaa puhelimessa. Se lämmitti sydäntä.

valokuva, menehtynyt
Tuomas Teittinen menehtyi kahdeksan vuotta sitten. Jouni Immonen / Yle