Syömishäiriöstä ei tehty mörköä Toivosen perheessä – isä ja tytär lähentyivät yhteisillä lenkeillä

Vakavan sairauden ei tarvitse olla mörkö perheessä. Turkulainen isä ja tytär lähentyivät tyttären käytyä läpi anoreksian ja bulimian.

syömishäiriöt
isä ja tytär nojaavat toisiinsa selkä selkää vasten
Johanna Manu / Yle

On jo lähes keskiyö, kun puhelin soi Turussa. Hätääntyneen oloinen tytär soittaa Lahdesta. Isä lähtee kiitämään halki yön kohti Lahtea. Ja hän todellakin kiitää, sillä alle kolmen tunnin ajomatkalla ehtii rapsahtaa kahdet ylinopeussakot.

Iris Toivonen ei muista koko puhelua. Isä Jussi Toivonen on kertonut siitä hänelle jälkikäteen, sillä Iriksen muistissa on mustia aukkoja.

– Olin kai niin aliravittu, ettei ajatus kulkenut, Iris kertoo.

26-vuotias Iris menetti osan nuoruudestaan ja varhaisaikuisuudesta taistellessaan anoreksiaa ja bulimiaa vastaan.

Mistä laihuuden ihannointi johtuu?

Iris Toivonen on yhä hoikka. Käsivarret kuitenkin paljastavat, että hän ei ole pelkkää luuta ja nahkaa, vaan myös lihasta. Vaaleat hiukset on sipaistu nutturalle. Iris muistelee, miten hiuksia lähti joskus tukuttain.

Pahimpina sairausvuosina Iris ei ollut kertaakaan tyytyväinen peilikuvaansa. Vasta raskaus vuosia myöhemmin sai hänet pitämään kehostaan.

– Kun katson peiliin, niin tykkään siitä mitä siellä on. En toki joka päivä. Nykyään koen, että suhtautuminen omaan kehonkuvaani on normaali. Tai jopa normaalia parempi. Naiset puhuvat itselleen tosi rumasti ja ajattelevat itsestään rumasti. Ajattelen itsestäni armollisemmin kuin moni, joka ei ole käynyt syömishäiriötä läpi.

nuori nainen seisoo keskellä pihaa
Johanna Manu / Yle

Jussi Toivonen ihmettelee laihuuden ihannoimisen logiikkaa. Hänen mielikuvansa mukaan miehet pitävät yleensä enemmän muodokkaista, rehevistä naisista.

– Tiedän hyvin vähän miehiä, jotka tykkäävät langanlaihoista. Mistä tällainen tulee? Olen päätellyt, että muotilehtien typeristä malleista. Jostain tämä epäloogisuus tulee, ja minkäs teet.

Iris ei muista mitenkään erityisesti halunneensa olla anorektisen laiha. Ennemminkin hän halusi kontrolloida itseään, elää yltiöpäisen terveellisesti ja olla todella kaunis.

Vielä hoitolaitoksessa Iris muistaa katselleensa muita potilaita ja kokeneensa, ettei kuulu sinne. Jussi-isä komppaa kertoen, että hän näki hoitolaitoksessa tyttöjä, jotka olivat kuin luurankoja. Iris ei ollut sellainen. Laiha hän on ollut aina, ja siksi isäkään ei edes huomanut muutosta sairauden iskettyä päälle.

– Huomasin Iriksestä, että hänellä oli liikaa vauhtia kaikessa tekemisessä ja harrastuksissa. Hän opiskeli Lahdessa ja kulki Helsingissä lähes päivittäin harrastusten perässä. Syömishäiriön huomasin vasta, kun hän joutui hoitoon, isä Jussi muistelee.

Salailun loppuminen oli helpotus

Iris Toivonen kertoo, että sairaus oli ollut päällä jo muutaman vuoden ennen sen paljastumista perheelle. Ensimmäiset merkit alkoivat hänen muutettuaan omilleen 18-vuotiaana. Hän epäilee, että suhtautuminen omaan kehoon ei välttämättä ollut normaali aiemminkaan. Musiikkiteatteriopinnot olivat kuin bensaa liekkeihin.

nuori nainen ulkona, katsoo sivulle
Johanna Manu / Yle

– Se vuosi, kun olin Lahdessa, oli se vuosi jolloin syömishäiriö sai täyden kukoistuksensa. Opiskelin musiikkiteatteria ja siellä tuli oltua paljon kokovartalopeilin edessä. Tuli tehtyä töitä oman kehon ja persoonansa kanssa. Oli kova vauhti päällä, liikaa rautoja tulessa. Silloin sairaus sai sellaisen kasvualustan, että se eteni nopeasti, Iris muistelee.

Iris ja Jussi-isä kertovat ja muistelevat koettua tyynenä. Vaikka pahimmat sairausvuodet olivat rankkoja, niiden muistelu ei ole vaikeaa tai kiusallista. Perheessä oltiin alusta asti avoimia Iriksen tilasta niin ystäville kuin sukulaisille. Irikselle kaiken salailun ja valheiden päättyminen oli helpotus.

Olen insinöörityyppi, joten näin asian niin, että parempi nukkua yöt kunnolla, että on voimaa auttaa.

Jussi Toivonen

Isä pysyi tyynenä myös pahimmassa myrskyn silmässä Iriksen sairastaessa ja toipuessa. Ja järkevänä.

– Iriksen äiti ei ollut tuolloin töissä, joten hänellä oli aikaa olla huolissaan. Minun oli oltava töissä ja mietittävä niitä asioita. Olen insinöörityyppi, joten näin asian niin, että parempi nukkua yöt kunnolla, että on voimaa auttaa, Jussi Toivonen toteaa.

Sydän on toki insinöörilläkin, joten isäkään ei säästynyt huolilta.

isä ja tytär ulkona
Johanna Manu / Yle

– Kyllä se on tietysti vakava sairaus niin kuin moni muukin. Melkein kuin olisi saanut tietää lapsen sairastavan syöpää. Tuli huoli ja tarve auttaa. Ajattelin, että teen niin paljon kuin asian eteen pystyn.

– Äiti on varmasti eniten viettänyt unettomia öitä, Iris toteaa.

Isä ei koe syyllisyyttä siitä, että ei huomannut tyttärensä sairautta aiemmin. Iris toivoo, että äitikään ei tuntisi asiasta syyllisyyttä.

– Olemme me siitä jonkin verran puhuneet. Äiti mietti, että minkälaista ruokaa on tarjonnut.

Mutta ei kotona tarjotulla ruoalla ollut mitään merkitystä siihen, että Iris sairastui.

Keskusteluyhteys aukesi kuulumisten vaihdolla

Puhe kääntyy entiseen poikakaveriin. Siihen australialaiseen, jonka Iris löysi työskennellessään kengurumaassa. Iris paljastaa isälleen vasta nyt käyneensä jo ulkomailla tukiryhmässä ja palanneensa Suomeen saadakseen apua.

Muutama kuukausi Suomessa riitti australialaiselle, ja yhtenä päivänä tämä ilmoitti ostaneensa paluulipun kotiin. Iriksen maailma romahti, ja jälleen muistissa on aukkoja. Mutta sen tunteen hän muistaa, että oli oikeasti aika hakeutua hoitoon.

Hölmö tilanne, että piti mennä tällaisen kautta, että sai läheisemmät välit.

Jussi Toivonen

Hoidossa hän meinasi välillä lipsahtaa vertailemaan itseään muihin, mutta samalla halu parantua oli kova. Iris halusi tosissaan toisenlaista elämää.

– Olin tosi syvästi masentunut. Ymmärsin, että jo siihen tarvitsin apua. Ja sainkin. En tiedä, sainko edes syömishäiriöön niin hyvää apua kuin olisin halunnut ja toivonut.

nainen seisoo tiiliseinän vierellä ja katsoo kameraan
Johanna Manu / Yle

Isä Jussi huomasi aika pian hoidon aikana, että oltiin menossa parempaan suuntaan.

– Mehän käytiin jatkuvasti kävelyllä. Siinä tuli liikuntaa ja juttelua. Iris oli ehkä helpompi tapaus, koska hänellä oli itsellä se halu parantua. Tai se on ainoa mahdollisuus, että itse haluaa. Jos ei ole sellaista oloa, niin ei siinä ulkopuolinen voi mitään tehdä.

– Ensimmäisillä kerroilla jännitti tosi paljon. Lähdettiin juttelemaan aluksi ihan kuulumisia ja siitä se keskusteluyhteys aukesi, Iris muistelee.

Yhteiset kävelyt ja sairaus lähensivät isää ja tytärtä. Iris arveli olleensa hankala teini, ja isä oli aiemmin paljon poissa.

– Olin paljon reissussa työn puolesta. Hölmö tilanne, että piti mennä tällaisen kautta, että sai läheisemmät välit, isä toteaa.

Joka päivä uusi yritys ja epäonnistuminen

Isällä ei ole antaa mitään erityisiä neuvoja vanhemmille, joiden lapsi kamppailee syömishäiriön kanssa. Hän kuitenkin muistuttaa läsnäolon tärkeydestä.

– Vaikeaa antaa neuvoja. Läsnäolo ja keskustelu ovat parhaat konstit, Jussi Toivonen toteaa.

Mitä vähemmän puhutaan painosta, niin sitä parempi.

Iris Toivonen

– Monet jäävät kiinni painoon ja syömiseen, ulkoiseen olemukseen ja toimintaan. On varmasti vaikeaa katsoa, kun lapsi on liian laiha eikä syö. Pitäisi kuitenkin keskittyä enemmän tavallisiin asioihin. Käydä kävelemässä, juttelemassa ja kuuntelemassa. On tärkeää tuoda esille, että välit ovat samanlaiset kuin ennenkin. Mitä vähemmän puhutaan painosta, niin sitä parempi, Iris lisää.

Rämpiessään paranemisprosessia läpi hän mietti monesti, miksei sairaudesta voi päästä eroon.

– Tuntui, että joka päivä joutui yrittämään uudestaan ja joka päivä epäonnistui. Siitä on kehittynyt sellainen yrittämisen ja epäonnistumisen kestäminen. Ei mua kovin helposti saa lannistumaan. Kolme vuotta putkeen ajattelin joka päivä, että tänään aloitan uudestaan.

nainen istuu penkillä rakennuksen edessä
Johanna Manu / Yle

Kahvibaari kumipyörillä

Nyt eletään kesää, ja terveyshuolet ovat takanapäin. Isä esittelee innoissaan kuvia Iriksen kahvilamoposta. Tyttären unelma toteutui joulukuussa, kun hän hankki italialaisen Piaggio Apen. Kumitassuilla kulkeva espressobaari tulee olemaan tuttu näky kesäisessä Turussa.

Iris on yllättynyt miten paljon isä innostui moposta, mutta on mielissään yhteisestä jutusta.

Insinööri-isää kiinnostanut kovasti mopon tekniikkapuoli, Iristä kahvi. Työnjako tuli puolivahingossa, mutta se toimii. Iriskin osaa tarvittaessa vaihtaa puhjenneen kumin mopoonsa, mutta antaa mielellään isän hoitaa isommat huoltotyöt.

– Mopon varikko on vanhempien naapurissa. Tämän tuosta isä ilmoittaa käyneensä rassaamassa mopoa, Iris Toivonen kertoo.