Jani Kaaron kolumni: Kuka enää uskoo joukkojen viisauteen?

Kaikenlaiset huhut ja kuvitelmat tarttuvat ihmisestä toiseen ja leviävät joukossa salamannopeasti. Kolumnistimme Jani Kaaro tutkailee tätä joukkosieluisuutta, joka selittää vaikkapa brexit-ilmiötä tai Donald Trumpin voittoa presidentinvaaleissa.

psykologia
Jani Kaaro.
Leila Oksa / Yle

Muutama vuosi sitten media oli täynnä juttuja ”joukkojen viisaudesta”. Sen ideana oli, että joukko ihmisiä on tiettyjen ehtojen täyttyessä parempi asiantuntija kuin yksittäinen asiantuntija. Näillä oletuksilla suuri joukko ihmisiä tekisi siis parempia ratkaisuja kuin pieni määrä asiantuntijoita.

Joukkojen viisaudesta kirjoitettiin tuolloin paljon, mutta ei enää. Voisiko olla, että sen jälkeen kun joukot äänestivät Trumpin valtaan ja Brexitin voimaan, sana ”viisaus” ei enää yhdisty sanaan ”joukko”.

Brexitin kohdalla onkin ollut mielenkiintoista seurata sitä koskevia uutisia. Otsikoissa on puhuttu ”Brexit-huumasta” ja ”Brexit-painajaisesta” (siirryt toiseen palveluun), ja joskus molemmat termit yhdistyvät samassa otsikossa tyyliin Britannia heräsi Brexit-huumasta Brexit-painajaiseen.

Otsikoiden perusteella britit ovat siis olleet huuman vallassa. Silloin he ovat olleet vähemmän harkintakykyisiä ja näin ollen herkemmin johdateltavissa. Kun huuma on haihtunut, he ovat huomanneet olevansa keskellä painajaista.

Huuma selittää myös asiantuntijoiden ja tieteen dissausta, salaliittoteorioiden menestystä, ja miksi feikkiuutiset leviävät kuin pensaspalo

Pointtini tässä kolumnissa on tuo huuma. Ilman huumaa ei olisi Brexitiä. Ilman huumaa Trump ei taitaisi olla presidentti eikä olisi populismin nousua. Huuma ei kuitenkaan ole vain yhden poliittisen laidan ilmiö – muistattehan puheet ”kulttuuriväen Pekka Haavisto -huumasta” (siirryt toiseen palveluun). Oli asia sitten veganismi tai fasismi, kun sen takana on riittävän yksituumainen väkijoukko, seurauksena on huuma.

Huuma selittää myös asiantuntijoiden ja tieteen dissausta, salaliittoteorioiden menestystä, ja miksi feikkiuutiset leviävät kuin pensaspalo tietyissä ihmisjoukoissa.

Ja se ihmisjoukko – se on tässä avainsana.

Ei tarvitse olla suuri nero huomatakseen, että ihmiset käyttäytyvät eri tavalla joukoissa kuin yksin. Kun kadulla kävelee kaksi ihmistä, he kävelevät yksilöinä. Mutta kun ihmisiä on kaksituhatta, muodostuu itsestään koordinoituva järjestys. Matemaattisissa malleissa tällaisia joukkoja kuvataan joskus nesteenä tai kuulina, ei ihmisinä.

Joukoilla on myös oma psykologiansa. Tätä psykologiaa kuvasi 1800-luvun lopulla ranskalainen sosiologi Gustave Le Bon teoksessaan Joukkosielu. Sitä lukiessa tuntee saavansa selityksen monille tämän päivän tapahtumille.

Joukkosielun perusidea on, että joukossa ihminen menettää yksilöllisyytensä. Kun ihminen menettää yksilöllisyytensä, mitä jää jäljelle? Se, mikä on yhteistä kaikille ihmisille: alitajuinen, vaistojensa ja emootioidensa varassa toimiva organismi. Jos tämä joukko saadaan yhdistettyä jonkin asian ympärille, ja heidän emootionsa suunnattua tätä tavoitetta kohti, syntyy joukkosielu – ihmisten versio muurahaispesästä.

Harkinta ja taka-askeleet eivät kuulu joukkosieluun, mutta voitontahto ja iskulauseet kuuluvat

Tämän joukkosielun tärkeä piirre on, että kaikki mitä sen sisällä tapahtuu, tapahtuu tietynlaisen massahysterian vallassa. Mitkä tahansa ajatukset, huhut ja kuvitelmat tarttuvat ihmisestä toiseen ja leviävät joukossa salamannopeasti. Harkinta ja taka-askeleet eivät kuulu joukkosieluun, mutta voitontahto ja iskulauseet kuuluvat.

Joukkosielulle totuudessa ei ole kysymys etsimisestä, vaan totuuden omistamisesta. Joukkosielu ei kykene kriittiseen ajatteluun, joten se ei voi itse löytää totuutta. Se voi ainoastaan ottaa sen vastaan annettuna, kuten uskon, ja suojella sitä niin kuin uskovaiset ovat aina suojelleet uskoaan. Mitä tarvetta on asiantuntijoille, kun kerran totuus on uskon asia ja joukko on uskossa vahva?

Le Bonin kirja pakottaa myös ajattelemaan, miten voimakas onkaan yksinkertainen perustelematon väite. Tarkoitan siis, jos sinulla on joukko.

Jos minä ajaisin jotakin agendaa ja puhuisin siitä eduskunnalle, minun olisi perusteltava asiani monista näkökulmista, koska eduskunta ei ole joukko. Se on kokoelma erilaisia intressipiirejä, jotka minun olisi vakuutettava asiani oikeellisuudesta. Mutta jos minulla on joukko, pelkkä väite riittää sytyttämään sen kuin tulitikku pensaspalon.

Ja jos olet tällä tavalla onnistunut sytyttämään joukkosielun roihuun, tehokkain keino pitää sitä yllä, on vain toistaa väitettä. Kuunnellaanpa hetki miten Trump sen tekee:

”Puhun laittomasta siirtolaisuudesta. Meidän on pysäytettävä laiton siirtolaisuus. Meidän on tehtävä se. Meidän on tehtävä se. On tehtävä se.” Ja yleisö hurraa.

Kun somessa nousee mikä tahansa kohu tai lynkkauskiima, eikö se toimi täsmälleen kuin joukkosielu

Nyt voin kuitenkin nähdä sinun heristävän sormeasi? Emmehän me ole tuollainen joukko! Ai emmekö? Kun somessa nousee mikä tahansa kohu tai lynkkauskiima, eikö se toimi täsmälleen kuin joukkosielu? Pienestä joukosta suureen joukkoon, joukkosielun psykologia on sama.

Jos siis haluamme ymmärtää, mitä täällä tapahtuu, ei tarvita uusia selityksiä, riittää tämä yksi vanha. Olemme kokeneet tämän ennenkin. Valheet, huhut, salaliittoteoriat, propaganda, kaikki on tuttua historiasta. Ei tarvita kuin johtaja, joka ymmärtää joukkosielua, ja hän voi saada kaiken tämän aikaan.

Johtaja kuitenkin on joukkosielun heikoin kohta. Ailahteleva ja lapsellinen joukkosielu nimittäin elää vain niin kauan kuin sillä on johtajansa. Kun johtaja jättää sen – kuten Nigel Farage jätti Ukipin – jäljelle jää hajaannus. Joukkosielun haihtuessa yksilöllisyys palaa takaisin, ja ihmiset kokevat heränneensä jostakin unenomaisesta, huumasta painajaiseen.

Mikään ei näytä samalta kuin silloin, kun vielä olimme joukko.

Jani Kaaro

Jani Kaaro on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.