Heino Heikkilän nuoruudessa tanssimaan piti opetella salaa – "Siitä tuli nuorille miehille kohtuuttomankin kovat paineet"

Vaasalaisen kilpatanssijan ja lavatanssiohjaajan oma tanssitaito on pohjustettu vuosikymmeniä siten autiotalossa taskulampun valossa. Silloin tanssi oli monien mielestä syntiä.

lavatanssit
heino Heikkilä tanssi lenkkipolulla
Heino Heikkilä harjoittelee tanssia lenkkipolullakin.Elina Kaakinen / Yle

Vaasalainen Heino Heikkilä on tanssinut koko ikänsä. Tai ei aivan koko ikäänsä, sillä Heikkilän nuoruudessa tanssiminen oli sallittua vasta ripillepääsyn jälkeen.

Heikkilä sanoo, että tanssimisessa se ikiaikainen ja kova juttu on syliote, tanssiparin fyysinen läheisyys.

– Olen maistanut diskoakin, mutta tyhjin käsin siitä lähtee verrattuna paritanssiin, jossa ollaan kunnon syliotteessa. Onhan se nyt aivan toista.

Hiljattain eläkkeelle jäänyt Heikkilä on tanssiurheiluseura Vaasan Viuhkan puheenjohtaja, lavatanssiohjaaja ja edelleen myös aktiivinen kilpatanssija. Kilpatanssiparina hänellä on läpi uran ollut oma Hilkka-vaimo ja viime vuosina myös oma tytär.

Hyväkuntoisen, ikänsä useita eri urheilulajeja harrastaneen miehen elämästä tanssi lohkaisee nykyisin todella suuren osan, mutta tanssin oppiminen aikanaan aikuisuuden kynnyksellä ei ollut aivan yksinkertaista. Se vaati sinnikkyyttä ja vähän sääntöjen uhmaamistakin.

Osata piti, mutta opetella ei saanut

Heino Heikkilä on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Alahärmässä, Kennetin kylässä. Siellä niin kuin muuallakin maaseudulla oli perinteenä, että tanssipaikoille mentiin heti, kun kasvetaan aikuisiksi eli senaikaisen käsityksen mukaan vasta sitten, kun rippikoulu on käyty.

– Ja heti piti myös osata tanssia, mutta toisaalta tanssimista ei ollut lupa edes harjoitella ennen ripillepääsyä. Se oli ongelma ja siitä tuli nuorille miehille kohtuuttomankin kovat paineet, muistelee Heikkilä tanssiuransa alkuvaiheita.

Katsottiin vihkosta kengänkuvia, joihin oli merkitty vasen ja oikea ja seurattiin niitä tarkasti.

Heino Heikkilä

Kolmen rippikoulupojan käsiin osui onneksi Maaseudun tulevaisuus ja sieltä silmiin ilmoitus, jossa kaupiteltiin tanssikurssia. Pojat keräsivät taskurahansa yhteen ja tilasivat tanssikurssin - vihkosen, jossa opetettiin tangon askeleet. Siitä se lähti.

– Salaa taskulampun valossa autiotalossa opeteltiin askeleita. Katsottiin vihkosta kengänkuvia, joihin oli merkitty vasen ja oikea ja seurattiin niitä tarkasti.

Salassa tanssiminen sai nuorissa miehissä aikaan mukavan kihelmöivää jännitystä. Heikkilä myöntää, että tilanne oli ristiriitainen. Rippikoulussa oltiin ja moni olisi varmasti pitänyt poikien tanssiharjoituksia hyvinkin syntisenä touhuna.

– Mutta meillä oli urheiluhenkinen rovasti, vanha painijamestari. Uskon, että vaikka hän olisi tiennyt, niin ei olisi kieltänyt.

tanssilava
Alahärmän Kisamajan loiston päivistä on jo vierähtänyt vuosia.Elina Kaakinen / Yle

Ensimmäisen tanssikesän kommellukset

Kun tangon askeleet alkoivat olla jotakuinkin hallinnassa, alkoi Heikkilän tanssiura Alahärmän Voltissa Kisamajalla. Kaikki ei kuitenkaan sujunut aivan odotusten mukaan.

– Jännitys oli kova ja hikistä ja rankkaakin oli. En paljon muista ensimmäisestä tanssista mitään, siitä oli niin paljon puhuttu ja paineita oli kasaantunut eikä se kurssikaan oikein natsannut. Koko kesä käveltiin yksin kotia, ei saatille ollut puhettakaan, muistelee Heikkilä poikaporukan ensimmäistä tanssikesää.

Pojat eivät kuitenkaan lannistuneet vaan kaivoivat uudestaan esiin tanssikurssinsa. Lopulta heille selvisi, mikä oli mennyt pieleen. Pojat olivat opetelleet vahingossa naisten askeleet! Kun tämä virhe korjattiin, alkoi tanssi vihdoin sujua.

– Aika pitkälle ovat Maaseudun tulevaisuudesta tilatun kurssin opit kantaneet, naurahtaa Heino Heikkilä. Sekin, että tuli opittua myös naisten askeleet, oli lopulta arvokas oppi, josta paritanssissa on paljon hyötyä.

tansspari
Heino Heikkilän kilpatanssiura jatkuu. Parina tällä kertaa tytär Marjut.Heino Heikkilän arkisto

Pienten lavojen tunnelma

Heikkilän nuoruuden aikoihin pieniä lavoja oli jopa useita joka paikkakunnalla.

– Silloin oli vara mistä valita. Parhaina aikoina oli viidetkin tanssit viikossa.

Mikä sitten teki maaseudun nuorista miehistä niin innokkaita tanssijoita?

– Vastakkainen sukupuoli kiinnosti. Elämänkumppanin haku siinä tietysti oli taustalla, sehän oli siinä se kova juttu, kertoo Heikkilä, jonka mukaan kasvatus lähti hänen nuoruudessaan siitä, että peräkamariin ei ole jäämistä. Se ei ollut vaihtoehto silloin.

Vaikka tanssi on vienyt Heino Heikkilän kilpaparketeille, peilisaleihin ja teatterin lavallekin, kaipaa hän silti pienten tanssilavojen kulta-aikaa, niiden makkarantuoksuista ja hämyistä tunnelmaa.

– Nykyisin tanssipaikat ovat suuria, orkesterit ovat kehittyneet ja tanssikurssien ansiosta tanssiparit tanssivat taitavasti ja sillä tavalla lavatanssiperinne jatkuu hienosti, mutta silti kaipaan pienten lavojen aitoa ja kotoista tunnelmaa.