Bluesmiehet nappasivat yhteiskuvan maailman kuuluisimman kitaran kanssa – "Puistobluesin hienoimpia hetkiä"

Järvenpään Puistoblues alkoi vuonna 1978 vesisateisena pikkutapahtumana. 40 vuodessa mittakaava on muuttunut, mutta blues pitää pintansa.

Puistoblues
Esa Kuloniemi ja Mika Sikström pääsivät kimppakuvaan legendaarisen Lucille-kitaran kanssa Puistobluesin backstagella vuonna 2000.
Esa Kuloniemi ja Mika Sikström pääsivät kimppakuvaan legendaarisen Lucille-kitaran kanssa Puistobluesin backstagella vuonna 2000.Pertti Nurmi

Lauantaiaamupäivä, ensimmäinen heinäkuuta vuonna 2000. Mustarunkoinen, metalliosiltaan kullanhohtoinen Gibsonin kitara kiiltelee auringossa Järvenpään Puistobluesin päälavan takana, asuntovaunun vieressä.

Kitara ei ole mikä tahansa, vaan bluesin suurmiehen B.B. Kingin nimikkomalli, Gibsonin valmistama "Lucille". Toimittaja-muusikko Esa Kuloniemi, silloinen festivaalijohtaja Mika Sikström sekä valokuvaaja Pertti Nurmi häärivät uteliaina ympärillä.

Nurmi muistaa tilanteen ainutlaatuisuuden: yksi maailman tunnetuimmista soittimista tönöttää kosketusetäisyyden päässä. Saisikohan siitä napattua kuvan?

– Menin juttelemaan näiden B.B:n hoviherrojen kanssa ja sain kuvausluvan sillä edellytyksellä, kieli poskessa, että kuvaisin myös heidät, Nurmi kertoo.

Myös Kuloniemi muistelee, kuinka Kingin kiertuehenkilökuntaan kuului ihminen, jonka tehtävä oli pitää Lucille kunnossa ja vartioida sitä. Kuvat saatiin otettua, ja hetkessä oli jotain niin koomista ja samalla taianomaista, että Kuloniemi nostaa sen hienoimpien Puistoblues-muistojensa joukkoon.

Lucillen tarina juontaa vuoteen 1949, jolloin B.B. King pelasti kitaransa tulipalosta (siirryt toiseen palveluun).

Ensimmäisessä pääkonsertissa satoi vettä

Järvenpään Puistobluesin 40-vuotiseen historiaan mahtuu toki paljon muutakin kuin backstagella kiiltelevä kitara.

Muusikko Pepe Ahlqvist muistaa kaikkien aikojen ensimmäisestä pääkonsertista muutaman hersyvän yksityiskohdan.

– Sen muistan, että vettä satoi, ja paikalla oli ehkä joku 500 ihmistä. Meininki oli siitä huolimatta hieno, siitä se lähti!

Pepe Ahlqvist esiintyi jo ensimmäisessä Puistobluesissa, kesällä 1978.
Pepe Ahlqvist esiintyi jo ensimmäisessä Puistobluesissa, kesällä 1978.Vesa Marttinen / Yle

Harva muukaan muistaa ensimmäisestä tapahtumasta sen enempää. Valokuvia on säilynyt vähänlaisesti, ja tarinat tuppaavat vuosien myötä saavan ympärilleen bluesmiehen lisää.

Esiintyjät on sentään kirjattu muistiin: Ahlqvistin johtaman Chicago Overcoatin lisäksi lavalle nousivat Hemmin Verstas, Pekka Rechardt & Super Blues Band, Kojo, Jimi Sumén & The Housebreakers sekä Jukka Gustavson, Nono Söderberg & Eero Raittinen.

Uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä

40 vuodessa moni asia on muuttunut. Puistobluesin pääkonsertti on muutaman kerran paukuttanut yli 15 000 katsojan rajan. Välillä on tuskailtu vesisateessa ja välillä lannistuttu viranomaisten lupaviidakosta.

Moni asia on kuitenkin myös ennallaan: paikkana on edelleen Vanhankylänniemi, tapahtuma tehdään edelleen täysin talkoovoimin, ja päälavalle kipuaa juhlavuoden kunniaksi jälleen Pepe Ahlqvist. SF-Blues-kokoonpanon kattaus kuulostaa häistä tutulta paketilta: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä.

Bluesia voi tarjoilla vaikka missä muodossa, kunhan sieltä erottuu se bluesfiilis.

Esa Kuloniemi

– Meillä on monta solistia, joten meininki on varmasti monipuolista. Siellä on jotain tuttua ja jotain täysin uutta. Vierailijoina ovat Eero Raittinen ja Jukka Gustavson, joten siitä tulee varmasti tanakka paketti, Ahlqvist sanoo.

Bluesin syvin olemus

Vuosien varrella Puistobluesin pääkonsertin lavalle on noussut vanhojen bluesmiesten ohella Santanan, Lynyrd Skynyrdin, John Fogertyn sekä ZZ Topin kaltaisia maailmantähtiä. Juhlavuoden päätähtenä nähdään Little Steven.

Radio Suomen Bluesministerinäkin tunnetun Esa Kuloniemen mukaan bluesin laveaan määritelmään mahtuu hyvin kaikki yllä mainitut – ja paljon enemmänkin.

– Blues on perimmiltään tietty tonaliteetti, tapa fraseerata. Se taipuu moneksi. Bluesia on levytetty jo yli sadan vuoden ajan, ja se on ollut aina myös pop-musiikkia. Bluesia voi tarjoilla vaikka missä muodossa, kunhan sieltä erottuu tietty bluesfiilis.

Pepe Ahlqvist on samoilla linjoilla: sinisessä riittää sävyjä.

– Ajattelen bluesin laajempana kokonaisuutena. Olen itsekin tehnyt musaa akustisella mies ja kitara -meinigillä, big band -kokoonpanon kanssa, rockmuusikoiden ja vaikkapa kansanpelimannien kanssa. Kuten Reino Helismaa aikoinaan runoili: Kaikessa soi blues!