"Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä" – 15-vuotiaana kotoa karanneen Iidan äiti tietää, millaista on pelätä pahinta

Iidan nuoruus oli railakas ja pitkä. Ongelmat alkoivat yläkoulussa, vaikka lintsattua tuli jo alakoulussa.

Lapset ja nuoret
Kahden nuoren naisen jalat.
Henrietta Hassinen / Yle

Se oli viimeinen päivä ennen kesälomaa. Tai toiseksi viimeinen. Vai oliko se hiihtoloma? Jokin loma kuitenkin.

– Oltiin edellisenä päivänä kaverin kanssa puhuttu, että lähdettäisiin johonkin. Sitten mentiin asemalle ja katsottiin, mihin lähtee junia. Jaa tuonne.

Niin yksinkertaista se oli, kun 15-vuotias Iida ja hänen kaverinsa ottivat hatkat. Suomessa ilmoitetaan kadonneeksi vuosittain 1 000–1 200 ihmistä. Alaikäisiä heistä oli viime vuonna 300.

Oli Iida häipynyt aiemminkin, mutta vain skootterillaan naapurikaupunkiin tai lähikuntiin. Nyt juna vei kauemmas.

Perillä tytöt kysyivät, missä on ABC. Sinne pääsi bussilla, mutta aika monta ehti mennä ohi ennen kuin tytöt tajusivat, että pitää heilauttaa kättä saadakseen ne pysähtymään.

Yöpaikkakin löytyi. Pelikoneella notkui nuori mies viinapullo takataskussa kavereineen. Heidän kanssaan tytöt viettivät aikaa, ja yöksi mentiin heistä jonkun luo. Järjestely ei pelottanut sen enempää kuin mikään muukaan reissussa.

– Ei mitään itsesuojeluvaistoa. Kummallakaan ei ollut järkeä päässä, sanoo Iida nyt.

Sen verran peliälyä kuitenkin oli, että puhelimet oli sammutettu heti junamatkan alkaessa. Etteivät vanhemmat pääsisi jäljille.

Ilman tietoa kavereista äiti olisi ollut hukassa

"Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Yrittäkää myöhemmin uudestaan."

Johanna-äiti inhoaa tuota viestiä, sillä sitä hän sai kuulla aikanaan monesti. Tuonkin reissun aikana, kun tyttöä ei saanut kiinni. Eikä Johanna tiennyt, missä Iida onkaan. Sattuneesta syystä.

– Se huoli, kun ei tiedä, missä tyttö on ja kenen kanssa. Kauheinta on kun ei tiedä, onko toinen edes hengissä. Että laittaisi edes viestiä.

– Ei siinä juuri syöty eikä nukuttu, sanoo Johanna.

Kaikkia yksityiskohtia hän ei kymmenen vuoden takaisesta ajasta enää muista. Poliisille tehtiin katoamisilmoitus, mutta ilman kaverin veljeä vinkit olisivat olleet vähissä. Iidan ystävä oli tullut sanoneeksi veljelleen, mihin kaverukset suuntaavat. Veli taas oli kertonut vanhemmille.

Siinä vaiheessa, kun tytöt olivat jo hyppäämässä paluumatkalle, tieto siitä oli saavuttanut kotiväet. Poliisi oli saattamassa parivaljakkoa junaan ja välietapeilla toiset poliisit katsoivat, etteivät tytöt hyppää puolimatkassa uudelle reissulle.

Johanna sanoo, että jos ei heillä olisi ollut tietoa Iidan kavereista, hän olisi ollut ihan pihalla siitä, mistä edes alkaa kysellä. Toisaalta kavereillakin oli tieto Iidan äidistä: valtaosan kännykässä numero oli tallennettuna, jotta puheluihin osattiin olla vastaamatta.

– Voi että se oli noloa: sun äiti soittaa... muistelee Iida.

Tuosta matkasta selvittiin. Niin kuin Iidan koko nuoruudesta. Se on sekä äidin että tyttären mielestä pienoinen ihme.

Iidan nuoruus oli tytön omien sanojen mukaan railakas ja pitkä. Ongelmat alkoivat yläkoulussa, vaikka lintsattua tuli jo alakoulussa. Seiskalla kaveriporukka koostui vielä pitkälti vanhoista kavereista. Kasilla tuli uusia, sillä vanhat olivat kiinnostuneita eri asioista kuin Iida.

– Niitä kiinnosti koulu. Minua ei oikein mikään. Kunhan oli kivaa.

Jalkapalloharrastuskin jäi. Oli paljon aikaa. Vielä enemmän oli, kun lyhensi koulupäiviä: Iida lähti usein koulusta kaupungille eikä tullut takaisin.

– Tehtiin kaikkea "fiksua".

Se tarkoitti notkumista tavaratalon tuulikaapissa ja esimerkiksi näpistelyä. Uusia vaatteita oli kumman paljon, mutta äidille selitettiin, että toppi oli lainassa kaverilta ja seuraava toppi toiselta kaverilta. Varashälyttimien repimisen jättämät reiätkään eivät saaneet äidin lamppua syttymään. Moni asia noista ajoista on valjennut vasta myöhemmin.

– En vain hoksannut. Uskoin mitä Iida sanoi. Siinä vaiheessa oli ehtinyt jo tapahtua vaikka ja mitä.

Näpistely loppui, kun tyttö jäi kiinni. Kotoa löytyneet tavarat käytiin palauttamassa kauppoihin.

Nuorisoa Kampin keskuksessa.
Arkistokuva.Yle

Koulusta poissaoloja kertyi, mutta niistä ei pidetty suurempaa meteliä. Iidalle joku opettaja joskus puhui tunnin jälkeen, ja tietyn tuntimäärän poissaolot piti kuitata tiistaisin jälki-istunnolla. Kotiin asiasta ei soitettu kertaakaan.

Niitä kiinnosti koulu. Minua ei oikein mikään. Kunhan oli kivaa.

Iida kulki kavereiden kanssa ja aikanaan skootterin avulla pidempiäkin matkoja. Tärkeintä oli hauskanpito. Se tarkoitti ryyppäämistä. Johannan mielestä kotona oli järkevät säännöt. Iida on toista mieltä: kello 22 kotiintuloaikaa ei ollut kenelläkään muulla.

– Sitten itselle tuli 25 puhelua illassa ja jos oli kaks minuuttia myöhässä, oli heti arestissa.

Johanna on hakenut Iidan lukemattomia kertoja milloin mistäkin. Pahimpia kertoja olivat ne, kun tyttö soitti eikä tiennyt missä oli ja mistä pitäisi hakea.

Tyttö meni, koska halusi

Luvan kanssa meneminen päättyikin usein umpihumalaan ja kaikenlaisiin ongelmiin: oli rähinää ja tappeluita. Ja jos ei ollut lupaa mennä, Iida meni silti. Rajoituksia vastaan hän kapinoi, mutta mistä kapinointi ennen rangaistuksia?

– Minä vaan halusin. Oli vain minä itse, tartti vain itsestä huolehtia, sanoo Iida.

Sama syy nousee esiin monesti, kun nyt 25-vuotias tyttö muistelee nuoruuttaan. Siitä hän ei ole ylpeä, mutta nykyisestä elämästään kyllä. Vuosien takainen minäkin on yhä tuttu:

– Ihan omalta se tuntuu, tuollaista se oli. That's it, ei voi mitään. Mutta ajatella, miten olen saanut asiat järjestymään.

Ennen sitä tuli silti vielä pari mutkaa.

Peruskoulun jälkeen Iida aloitti ammattiopinnot, mutta arki jatkui ennallaan. Sosiaalityöntekijätkin kävivät kotona jonkin kerran, ja tavoitteita asetettiin yhdessä.

Kerran arestissa olon takia väliin jäi synttäribileet. Iida tiesi, että niihin lähteminen aiheuttaa soiton sosiaalitoimeen.

– Minähän lähdin, kun halusin.

Johanna ymmärsi, että ainoa mahdollisuus jaksaa käydä töissä ja hoitaa nuorempaa lasta, on tehdä asialle jotain. Iida sijoitettiin avohuollon toimenpiteenä perhekotiin samaan kaupunkiin.

– Eväät eivät vain riittäneet, teki niin tai näin. Mutta ajatus siitä, että oma lapsi on perhekodissa, sanoo Johanna, kääntää pään pois ja kuivaa poskensa.

Perhekoti oli Iidasta aluksi "ihan jees". Toki tiukat säännöt ahdistivat: iltavapaalta piti palata kello 20, joka päivä ei päässyt lähtemäänkään ja tietokoneaikaakin oli vähän. Tytölle määriteltiin omat tavoitteet: koulupoissaoloja ei saanut tulla eikä ryypätä saanut. Ne Iida saavutti, mutta ärsyyntyi, kun ei ansainnut sillä mitään hyötyä tai hölläystä.

Ammattilaiset taas pitivät perhekotia Iidalle liian löysänä laitoksena. Hän ottikin halutessaan hatkat sieltäkin kavereiden kanssa.

Puolen vuoden jälkeen Iida otettiin pois perhekodista. Vanhemmille sanottiin, että se tapahtuu omalla vastuulla.

Koulusta tyttö sai lähtöpassit, mutta pääsi saman alan oppilaitokseen runsaan sadan kilometrin päähän ja aloitti alusta. Noihin aikoihin sattui myös kihlaus ja muutto lopullisesti pois kotoa.

Pitkään raha meni baariin. Äiti maksoi joitain laskuja, mutta moni meni ulosottoon. Ruokaakin tuli ostettua, sillä muuten sitä ei Iidalla kotona kovin usein ollut.

Johanna sanoo miettineensä joskus, onko mahdollistanut Iidan käyttäytymisen omalla toiminnallaan. Jonkinlaisena huolehtimisen rajana hän piti täysi-ikäisyyttä, mutta sanoo, ettei sidettä koskaan voi katkaista.

– Kun on saanut pitää lapsensa, kai sitä tekee mitä tahansa, sanoo Johanna.

Lasten puolesta ei voi valita

Kaikki eivät ole saaneet: Iidankin kavereista osa on kuollut, joistakin on tullut huumeidenkäyttäjiä. Iida on aina tiennyt, että kotiin on voinut soittaa tai mennä.

– Jos en olisi pysynyt tukena, olisi voinut käydä huonosti, sanoo Johanna nyt.

– Varmasti, sanoo Iida. – On pieni ihme, että selvisin näin.

Johanna muistuttaa, ettei lasten puolesta voi valita. Voi vain rakastaa, rakastaa ja rakastaa. Ja antaa anteeksi.

– Ne tekevät paskoja valintoja. Olen aina sanonut, että kun vain saisi pidettyä toisen hengissä niin pitkään, että järki kasvaa.

Pieni lapsi leikkii hiekalla leikkipuistossa.
Arkistokuva. Kuvan lapsi ei liity aiheeseen.Ritva Tarkki / Yle

Iida katsoo nyt taaksepäin eri silmillä. Teini-ikäiseltä puuttui täysin ymmärrys syy-seuraus-suhteista ja valintojen vaikutuksista. Täysin askel railakkaan nuoruuden jälkeen tuli vasta, kun Iida valmistui, tapasi nykyisen miehensä ja sai lapsen, joka on nyt yli 1-vuotias. Tuli vastuu.

Johanna-mummu nauttii nähdessään Iidan päivityksestä, että tyttö odottaa vapaata viikonloppua: piknikkiä perheen kanssa ja leffailtaa. Ei sillä, ei Iida absolutistiksi ole ryhtynyt, mutta viina ei vain enää ole iso tai tärkeä asia.

– Ei voi kuin tehdä nykyään eri valinnat ja olla parempi tyyppi, sanoo Iida.

Hänen kaikki valintansa lähtevät nyt lapsen kautta: ensin hoidetaan tämän tarpeet. Samanlaista nuoruutta Iida ei lapselleen toivo.

– Jos pääsisi vähän helpommalla...

Johanna ei osaa sanoa, olisiko toisen luontoinen äiti ja erilainen suhtautuminen saanut tytön järkiintymään aiemmin – vai olisivatko välit katkenneet. Äiti ja tytär viettävät paljon aikaa yhdessä, ja suhde on läheinen.

Opettajaksi hän ei ryhdy, sillä sai aikanaan itse neuvoja ja kommentteja aivan tarpeeksi, niin lapsettomilta kuin vanhemmilta. Johannan mukaan edes kahta pahaa murrosikäistä ei voi verrata, sillä jokainen on oma yksilönsä.

– Ollaan kuitenkin molemmat hengissä, sanoo Iida.

Sitten äiti ja tytär lähtevät pakkaamaan mökkireissulle.

Iidan ja Johannan nimet on muutettu, sillä vaikka kaikki on nykyään hyvin, he eivät kotipaikkakuntansa pienuuden vuoksi halua puhua asioista omilla nimillään.