Joukossa, mutta yksin – Suviseurat voi olla myös jokavuotinen muistutus yksinäisyydestä

Arviolta 75 000 ihmistä kerääntyy vuosittain Suviseuroihin nauttimaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen yhteisöllisyydestä. Kaikille seurat eivät kuitenkaan ole pelkkää ystävyyden ja yhteisöllisyyden juhlaa.

lestadiolaisuus
Suviseurojen avajaispuhe.
Juha Kemppainen / Yle

Kymmenen pikkupojan seurue pyyhältää poikki helteisen seurakentän. Kylmälaukut pomppivat poikien käsivarsilla ja ohikulkeville kaupataan jäätelöä. Kymmentuhatpäisen seurajoukon keskellä ei välillä kuule edes omia ajatuksiaan. Kukaan ei koskaan ole yksin, eihän seuroissa voi olla.

Mies istuu rannalla.
Jari Kovalainen / Yle

Melkein 15 vuotta on kulunut lapsuuden pölyisillä seurakentillä temmeltämisestä. Johan Saarnio, 26, istuu hiljaisella rannalla Helsingin Kallahdenniemessä ja kuvailee lapsuuden Suviseuroja. Paljon puheensorinaa, auringonlaskuja, jäätelön myyntiä ja roskien keräämistä – onnellisten muistojen kertaaminen käy helposti. Vaikeammaksi kuvailu muuttuu siirryttäessä varhaisaikuisuudessa koettuihin seuroihin. Enää Saarnio ei puhu auringonlaskuista tai serkuskatraasta, vaan yksinäisyydestä, ahdistuskohtauksesta ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Suviseuroissa hän koki sen, miltä yksinäisyys joukossa tuntuu.

Ympärillä vilisee, näkökenttä sumentuu ja mielen valtaa lamaava ahdistus. Äkillinen ja paniikinomainen ahdistuskohtaus Suviseuroissa jättää pysyvän muistijäljen.

"Muista, Jeesus, minua voimieni uupuessa. Öin ja päivin sairaana saanhan nytkin rukoilla. Auta tuskan vaivatessa. Sinä itse nöyrästi kannoit oman ristisi. Muista, Jeesus, minua"

Virsi 480: Muista, Jeesus, minua

Virsi 480 kumahtaa komeasti monituhatpäisen joukon esittämänä. Sadat kaiuttimet vahvistavat suuressa pääteltassa tunnustettua Jumalan sanaa. Kolme säkeistöä käsittävä virsi ”Muista, Jeesus, minua” on laulettuna noin kolmen ja puolen minuutin mittainen. Lyhyt, mutta riittävän pitkä rauhoittamaan Saarnion ajatuksia. Paniikkikohtaus Suviseuroissa on vuosien ahdistuneisuuden tulos.

Kesäillassa kaikuvat saarnat julistavat Jumalan sanaa vankkumattoman tasaisena virtana. Kysymykset Saarnion päässä ovat lisääntyneet, mutta vastaukset vähentyneet.

Paniikkikohtausta seuraa pelko kuolemasta ja helvetistä.

Virsikirjan aukeama, jossa virsi 571 eli suvivirsi.
Juha Kemppainen / Yle

Lestadiolaisen liikkeen uskomus on, että yhteisöön kuulumattomat joutuvat helvettiin.

Jaottelu yhteisöön kuuluviin ja niiden ulkopuolisiin ei aina ole niin yksinkertainen. On olemassa väliinputoajia. Heitä, jotka kokevat olevansa uskossa, mutta jotka yhteisö on tietoisesti tai tiedostamattaan keskuudestaan hylännyt.

Heille helvetinpelko on raskas taakka kantaa.

Kirkkohistorian professori Jouko Talosen mukaan taivaan ja helvetin olemassaolo ei ole vain lestadiolaisten opetuksia.

– Käsitys siitä, että kuoleman jälkeen ihmiset jaetaan kahteen ryhmään, on edelleen luterilaisen kirkon virallinen oppi. Se ehkä kuulostaa oudolta siksi, että kirkko ei enää pidä tätä opinkäsitystään vahvasti esillä. Lestadiolaiset vain korostavat oppia voimakkaammin, kuten herätysliikkeissä usein on tapana.

"Ja toivottomuus on autio huone, jota ikävän öljylamppu kalvaana valaisee. Anna aikaa, silmänräpäyksellinen. Sielu hulluna huutaa, vaikka keuhkot ei"

Tommi Läntinen - Via Dolorosa

Tommi Läntisen Via Dolorosa on niitä populaarimusiikin kappaleita, joita Saarnio kuuntelee salaa kuulokkeistaan. Sanat koskettavat syvästi, mutta samanaikaisesti sielua kalvaa syyllisyydentunto. Populaarimusiikin kuuntelu on vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä kiellettyä. Rytmikäs musiikki ja maalliset sanat vievät synnin tielle.

Pitkän aikaa Saarnio tasapainottelee uskonnollisen maailmankuvan ja ympäriltä tulevan informaation välimaastossa. Tiede, maailman tapahtumat ja musiikki kiinnostavat kuitenkin niin kovasti, että asian salaamisesta tulee hankalaa. Liikkeen sisällä hänelle todettaan, ettei maailmaa tulisi pohtia liian syvällisesti.

Varhaisaikuisuuteen mennessä Saarnion ajatukset maailmasta eroavat liikaa liikkeen ajatuksista. Vaikka hän näennäisesti edelleen kuuluu vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, on hänet jätetty sen ulkopuolelle.

Mies metsässä.
Jari Kovalainen / Yle

Saarnio ei ole ainoa tiiviissä yhteisössä ulkopuolisuuden tunnetta kokenut. Juttua varten haastateltiin neljää muutakin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä elävää tai siitä eronnutta henkilöä. Keskusteluissa nousi esiin pelko erilaisuuden vuoksi joukosta syrjäytymisestä.

Näissä tapauksissa erilaisuus tarkoittaa esimerkiksi vanhoillislestadiolaisille epätyypillisiä harrastuksia, epäsoveliasta käytöstä kuten musiikin kuuntelua tai eriäviä mielipiteitä uskon asioissa. Häpeä erilaisuudesta ja yhteisön ulkopuolisuudesta on saanut monet painamaan tunteensa syvälle sisimpään.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen keulakuvana toimiva Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, SRK, ei tunnista erilaisuuden pelkoa.

– Yhteisössämme on todella laaja ihmisten kirjo. Me olemme mielenkiinnon kohteiltamme, harrastuksiltamme ja persoonallisuuksiltamme hyvin erilaisia. Kaikessa toiminnassa tavoitteenamme on vahvistaa aitoa ja avointa kohtaamista. Koen erilaisuuden yhteisössämme rikkautena, toteaa SRK:n perhe- ja diakoniatyön keskisen aluetiimin puheenjohtaja Aino Kanniainen.

Hänen mielestään yhteisössä ketään ei syrjitä erilaisuuden takia. Sen sijaan yksilöiden taidot kohdata eri näkemyksiä omaavat ihmiset voivat joskus olla puutteellisia.

Myös kirkkohistorian professori Talonen torppaa ajatuksen siitä, että lestadiolainen liike kokisi jäsentensä erilaisuuden vain uhkana. Hänen mukaansa vanhoillislestadiolaisuus on 2000-luvulle siirryttäessä sietänyt yhä enemmän erilaisuutta. Talosen mielestä ongelmana eivät välttämättä aina ole yhteisön muut jäsenet.

– Kysymys lienee kai siitä, mitä tällaiset ihmiset tekevät, jotka varsin perustavanlaatuisissa kysymyksissä ajattelevat eri tavoin kuin vanhoillislestadiolaisen liikkeen enemmistö. On ihan selvää, että harvoin joku uskonnollinen liike tai kirkko voi muuttua vähemmistövaatimusten mukaiseksi. Osa toisinajattelijoista eroaa, osa ei.

Suviseuravieraita kentällä Torniossa kesäkuussa 2016.
Suviseurat Torniossa kesäkuussa 2016.Suviseurat / Kuvapalvelu

Yksinäinen, toisinajattelija tai tosiuskovainen – kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että vanhoillislestadiolaisten vuoden kohokohta on Suviseurat. Tähän suureen hengelliseen tapahtumaan jäsenet vuosi toisensa jälkeen kerääntyvät tapaamaan ystäviään ja sukulaisiaan. Jopa viiden päivän mittainen seurareissu on täynnä saarnoja, lauluja ja ystävyyttä.

Suurin osa vanhoillislestadiolaisista varmasti allekirjoittaa kuvauksen Suviseuroista auvoisen yhdessäolon tyyssijana, mutta todellisuudessa yksinäisiä löytyy myös seuroista. Myös Kanniainen tunnistaa ongelman.

– On olemassa erilaisissa elämäntilanteissa eläviä ihmisiä, joille kokemus on varmasti todellinen. Vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä, voi yksilö silti kokea yksinäisyyttä.

75 000 ihmisen tapahtumassa yksinäiset jäävät helposti huomaamatta.

"Anna mun mennä. Mä oven avaan, en henkeä saa. Anna mun mennä, en tänne kuulukaan"

Chisu - Mun koti ei oo täällä

Saarnio eroaa vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä elokuussa 2016. Chisun ”Mun koti ei oo täällä” antaa sanat pitkään kyteneelle tunteelle.

Erotessaan Saarniosta tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että on helpompaa hengittää. Erilaiset kiinnostuksen kohteet eivät enää haittaakaan ketään.

Johan Saarnio metsässä.
Jari Kovalainen / Yle

Yksinäisten kokemukset eivät ole jääneet täysin huomaamatta vanhoillislestadiolaiselta yhteisöltäkään.

– Yksinäisyys on ollut esillä myös perhe- ja diakoniatyössä. Meitä yhdistää henkilökohtainen sydämen usko. Haluamme kuitenkin entistä paremmin kohdata ja huomioida myös eri syistä yksinäisyyttä ja erilaisuutta kokevia ihmisiä. Pitää vain selvittää, kuinka heitä voidaan rohkaista tulemaan mukaan toimintaan, kertoo Kanniainen.

Saarnion tilanteessa rohkaisu on jo myöhäistä. Sen sijaan hän neuvoo muita tilanteessa kamppailevia.

– Kukaan ei ole täysin yksin. Monet muutkin kamppailevat samojen ongelmien kanssa. Ohjeeni on puhua asiasta. Empaattisia ihmisiä löytyy aina, vaikka he eivät välttämättä jakaisi samanlaista taustaa tiiviissä yhteisössä elämisestä. Ratkaisuja on yhtä monta kuin yksinäisiäkin, mutta minulle ainoa oikea ratkaisu oli erota liikkeestä.

Enää Saarnio ei pelkää helvettiä.

Johan Saarnio katselee merelle päin.
Jari Kovalainen / Yle

Oletko sinäkin kokenut yksinäisyyttä tai ulkopuolisuutta uskonnollisessa yhteisössä? Jaa kokemuksesi osoitteeseen: lisa.karna@yle.fi

Juttua varten on haastateltu neljää muuta vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä elävää / vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä eronnutta henkilöä.