Lohen kulkuverkkopyynnillä on pitkät perinteet Tornionjoella – paikallinen pyyntikulttuuri siirtyy isältä pojalle

Kulkuverkkopyynti Tornionjoella herättää tunteita. Viehemiehet vieroksuvat, paikallisille se on vuosisataisen kulttuuriperinteen jatkamista.

Perinteinen kalastus
Miehet joen rannassa lohen kanssa.
Perinnekalastukseksi lasketaan verkkopyynti ja lippous, joita saa harrastaa vain tietyissä apajapaikoissa.

Pitäisi olla kaunein keskikesä, mutta Tornionjoella Karungissa on pilvistä ja kylmää. Lämpömittari näyttää kuutta astetta.

Navakka pohjatuuli puhaltaa kylmää viimaa niskaan, kun ajamme moottorilla Karungin Mustastasaaresta ylävirtaan kohti apajapaikkaa. Veneen pohjalla makaa sykkyrällä 90-metrinen kulkuverkko virtasiipineen.

Poiju joella kertoo, että laskupaikka on saavutettu.

– No niin, tästä nyt ruvetaan laskemaan. Toinen laskee alaset ja toinen yläset, opastaa karunkilainen pitkän linjan perinnekalastaja ja Tornionjoen kalastusalueen puheenjohtaja Pekka Pelttari.

– Tavallisesti se laitetaan semmoiselle loivalle uulle, mutta nyt kun on näin kova tuuli niin heitetään melko suoraan poikkivirtaan.

Veneen kokka osoittaa Ruotsia kohti. Valtakunnan raja kulkee muutaman kymmenen metrin päässä. Ruotsalaisten kanssa jaetaan paitsi pyyntipaikka, myös luvallinen verkotusaika. Tänä kesänä pyyntiaikaa on juhannusviikon lisäksi kahtena seuraavana viikonloppuna.

Heittovuorot vaihtuvat vartin välein

Tornionjoen perinnekalastukseksi lasketaan verkkopyynti ja lippous, joita saa harrastaa vain tietyissä apajapaikoissa. Osallisiksi pääsevät vain manttaalitalot, eli ne tilat, joille kruunu aikanaan kalastusoikeuden soi.

Verkkopyynti tapahtuu tarkan vuorojärjestelmän mukaisesti. Heittovuorolle lähtee venekunta toisensa jälkeen vartin välein.

Verkko on silmäkooltaan 50-70 -millinen ja kaksi ja puoli metriä korkea. Virtasiivet ohjaavat sen kulkua yli hiekkapohjan alavirtaa kohti.

Kyllä tänne mahtuu viehemiehiäkin, eikä se verkko vie kovin paljon tuosta ajasta.

Risto Myllykangas

Kulkusyvyys on tärkeä, sillä liian paljon pohjan yläpuolella kulkeva verkko ei pysäytä lohia. Ja vaikka verkko olisi oikein viritetty, ei monista lohista jää kalamiehille kuin sotkeentuneet verkot muistoksi.

– Aamulla oli kolme kalaa käynyt verkossa, uineet vain siitä ali. Alapaula oli heilahtanut yläpaulan päälle. On arvioitu, että puolet verkkoon uineista kaloista jäisi kiinni, Pelttari tuumaa.

Tällä kertaa heitetty verkko ei kuitenkaan vedä vesiperää. Itsensä nailonlankaan tiukasti sotkeneena veneeseen nousee pieni siika.

– No onpas tämä nyt. Justiinsa pääsin sanomasta, että tämä verkko ei ole koskaan pyytänyt siikaa, Pelttari päivittelee.

Lohi rantanurmella, taustalla kalamiehiä ja veneitä.
Antti Heikinmatti / Yle

Väylällä on tilaa kaikille

Varsinkin huonoina lohivuosina verkkopyynti on herättänyt närää Väylällä soutavissa ja perhoa heittävissä viehekalastajissa. Verkkopyytäjillä ei ole velvoitetta raportoida saaliitaan, mikä ruokkii huhuja.

Perinnekalastajat ovat kuitenkin ilmoittaneet saaliitaan Luonnonvarakeskukselle. Karunkilaisten itsensä mukaan väylälle mahtuvatkin kyllä niin viehe- kuin verkkopyytäjät; leveässä joessa riittää tilaa molemmille.

– Itekki soudan tuossa. Tietenkin viehemiehet meinaavat, että ei saisi verkkoja olla kovin paljon. Mutta kyllä tänne mahtuu viehemiehiäkin, eikä se verkko vie kovin paljon tuosta ajasta, tuumaa Risto Myllykangas.

Luonnonvarakeskuksen asiantuntija Ville Vähä on samoilla linjoilla. Tutkimuslaitoksen näkökulmasta syytä huoleen ei ole.

– Eihän se perinnepyynti mitenkään uhkaa Tornionjoen lohikannan elinvoimaisuutta. Siinä tullaan tällaisiin poliitisiin kysymyksiin, kuten kuka saa kalastaa, milloin saa kalastaa ja missä. Se ei oikeastaan tutkimuslaitokselle kuulu, Vähä sanoo.

Kulkuverkkokalastuksella ei enää ole karunkilaistaloille taloudellista merkitystä. Lohen arvo ei helpolla ylitä tarvittavien varusteiden, veneen, moottorin ja verkkojen arvoa.

Suurempi merkitys verkkopyynnillä on paikallisen kalastuskulttuurin säilymiselle. Saareen porukalla rakennetulla laavulla tavataan – osa miehistä vain tämän ainoan kerran vuoden aikana.

– Kyllä sillä on iso merkitys paikallisille että saa pyytää. Vuosikausia tätä on kaikki tehneet. Että perinne säilyisi, toivoo Karungin perinnekalastajien puheenjohtaja Risto Myllykangas.

Pyyntikielto koetteli oikeustajua

Aiemmat polvet pyytivät pumpulilangasta tehdyllä kulteella, joka on viime vuosikymmeninä vaihtunut helpommin hallittavaan kevyeen, nailoniseen kulkuverkkoon.

90-metrisen nailonverkon laskemisesta selviää kaksin tai kolmin. Kulleverkon käsittelyyn tarvittiin iso porukka – verkko painaa kuivanakin 400 kiloa.

– Sitä oli kova homma vetää, moottorilla vedettiin molemmilta puolilta alas sitä. Verkko oli 120-180 metriä pitkä eli tuplasti tämä nykyisten verkkojen mitta, muistelee Risto Myllykangas.

Kalastajia nuotiolla.
Antti Heikinmatti / Yle

1960–1970 -luvuilta lähtien viikkoja kestävään kullepyyntiin oli vaikea löytää väkeä. Välillä pyynti oli jopa tyystin kielletty. Pekka Pelttarin mukaan se hiersi jokivartisia.

– Täällä oli silloin ulkopaikkakuntalaisia pyytämässä ja ihmiset kokivat sen todella vääryydeksi. Että tässä mielessä mie Tenolla olevan tilanteen ymmärrän todella hyvin tällä hetkellä.

Pelttari on kalastanut väylällä yli jo 50 vuotta. Useimmat muutkin kulkuverkolla pyytävät ovat jo ikämiessarjassa.

Kalastusperinteen katkeamisesta ei kuitenkaan ole pelkoa ainakaan Karungissa. Lohen nousun virkistyminen viime vuosina on houkutellut mukaan myös uusia tulijoita.

– Se on ollut aina perinne, että isät ovat tuoneet pojat matkassa tänne. Niin minäkin olen ollut tätä oppimassa, Pelttari sanoo.

Pelttari puhuu isistä ja pojista. Toistaiseksi verkkopyynti onkin ollut miesten omaa valtakuntaa. Lipporenkuilla on naisia nähty, mutta verkkoveneissä ei vielä.

Se on ollut aina perinne, että isät ovat tuoneet pojat matkassa tänne.

Pekka Pelttari

Kaksisataavuotinen perinne

Karungin Mustasaaren edustan apajapaikalla verkkopyynnillä on ainakin parisataavuotiset perinteet.

– Varmalla voi sanoa, että ainakin se kaksisataa vuotta on tässä pyydetty, sanoo Pelttari.

Tänään mukana on neljätoista venekuntaa. Ensimmäinen ryhmä on jo oman puoliskonsa pyyntiajasta käyttänyt, nyt Mustasaaressa nuotiota pitää toinen ryhmä.

Joella on oltu edellisillan kuudesta asti.

Nyt kello käy aamuviittä ja miehet keittelevät kahvia yhteisvoimin rakennetun laavun nuotiolla. Pitkän ja vähäkalaisen verkotusyön jälkeen puheet pyörivät lohessa.

Rantaan tyhjin käsin tuleva venekunta saa ystävällismieliset kuittailut osakseen.

– Jaa vesiperäkö se taas tuli? Miten se nyt sillä lailla?