1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Kotimaan uutiset

Millainen on lihan hyvä tie lautaselle? – karjankasvattaja Riikka Palonen kertoo

Köyliöläinen Riikka Palonen on kasvattanut karjaa 20 vuotta. Hänestä naudalla pitää olla hyvä elämä ja hyvä kuolema. Nyt vain ensimmäinen toteutuu hänen tilallaan.

Erilainen karjankasvattaja. Riikka Palosen mielestä ympäristön ja eläinten kannalta kestävämpi vaihtoehto olisi, että ihmiset söisivät vähemmän lihaa. Hän syö kerran viikossa lihaa, joka on joko omaa karjaa, riistaa tai lammasta. Broileria hän ei syö. Kuva: Jukka Töyli

Kun karjankasvattaja Riikka Palosen elämässä on katastrofi, hän käsittelee sen aloittamalla jonkin järjenvastaisen projektin. Kaksikymmentä vuotta sitten hänen elämässään oli tällainen hetki. Kolmekymmentä täyttäessään Palonen oli vielä Helsingissä asuva valokuvaaja, joka teki pääosin teatterikuvausta.

Sitten hänen avomiehensä sairastui syöpään ja teki itsemurhan. Väsynyt Palonen palasi kotiseudulleen Köyliöön ja kunnosti vanhan 1800-luvulta olevan sukutalonsa, joka oli ollut parikymmentä vuotta tyhjillään. Korjaaminen ja remontoiminen helpottivat oloa.

Käyttökelpoinen massa, jota maa pukkaa joka kesä järjettömiä määriä, jää täysin käyttämättä. Vaikka sen kaiken voisi muuttaa pihviksi.

Karjankasvattaja Riikka Palonen

Pian Palonen tapasi lukioaikojen ihastuksensa, joka oli innostunut silloin uudesta viljelytavasta, luomuviljelystä. Heistä tuli jälleen pari ja Palosesta tuli jälleen maalainen. Palonen katseli kotinsa lähellä olevaa niittymaisemaa. Näkymää järvelle ei nähnyt, koska maa puski pajukkoa.

– Minua harmitti, että meillä ovat menneet maisemat niin järjettömän tukkoon. Olen myös silmittömän nuuka. Harmitti, että eläimelle käyttökelpoinen massa, jota maa pukkaa joka kesä ihan järjettömiä määriä, jää täysin käyttämättä. Vaikka sen kaiken voisi muuttaa pihviksi.

Palonen kiinnostui niittylaiduntamisesta. Se on nykyajan ilmaus karjan ruokintatavalle, joka oli Suomessa maataloudessa arkipäivää vielä 1950-luvulla. Siinä karja ruokailee kaikkialla, jossa heinää ja ruohokasveja kasvaa. Alue aidataan aina täksi ajaksi.

Suurin osa suomalaisten syömästä naudanlihasta tuotetaan kasvatushalleissa, jossa pääosin lypsyrotuisten lehmien sonnivasikat siirtyvät karsinasta toiseen ja lopuksi teurasautoon. Eurooppalaiset, kookkaat liharodut taas tarvitsevat ravinnokseen väkirehua, jotta parhaaseen kasvutulokseen päästäisiin. Tällainen karjankasvatus ei Palosta kiinnostanut. Palosen pitikin etsiä itselleen kokonaan uusi karjarotu, joka pärjäisi perinnemaisemien parturoijana.

Kaikki alkoi neljästä vasikasta

Ihastus on liian lievä ilmaus kuvaamaan Palosen kokemusta, kun hän näki myynnissä olevaa ylämaankarjaa ruotsalaisella maatilalla ensimmäisen kerran.

– Näin ne siellä lumihangessa tyytyväisinä, sen näköisinä, että ne ovat olleet täällä maapallolla aina. Ja me olemme vain tällainen hössöttävä tulokaslaji, joka tulee haihtumaan ja ne vain jatkaa seisomista ja märehtimistä.

Kuva: Jukka Töyli

Välillä EU on helpottanut Palosen karjankasvatusta, välillä se on vaikeuttanut sitä. Se, että Palonen saattoi ylipäätänsä hankkia itselleen ylämaankarjaa, oli sen ansiota, että Suomi oli liittynyt EU:hun. Ennen uusien eläinrotujen tuominen maahan oli erittäin säännösteltyä. Ylämaankarjankin kohdalla piti käydä paljon paperisotaa, ennen kuin ensimmäiset eläimet seisoivat köyliöläisellä rantaniityllä.

Me olemme vain tällainen hössöttävä tulokaslaji, joka tulee haihtumaan ja ne vain jatkaa seisomista ja märehtimistä.

Karjankasvattaja Riikka Palonen

Palonen osti neljä vasikkaa. Niitä tultiin katsomaan joukolla lähialueilta ja paikallislehdet kirjoittivat niistä. Palosen keittiönpöydän ääressä perustettiin rotuyhdistys. Palonen matkusti Skotlantiin oppiakseen rodusta kaiken. Hän aloitti järjestelmällisen rodun kehittämistyön Suomessa.

Mutta karjankasvatuspiireissä Palosen touhuista ei innostuttu.  Palonen ei ole numeraalinen ihminen, mutta aika moni karjankasvattaja on. Silloin katsotaan tarkkaan eläimen päiväkasvua ja teuraslihan määrää. Ja sitä pieni ylämaan sonni tuottaa vähemmän.

– Kyllähän minua ensi alkuun pidettiin seinähulluna ja tätä rotua pidettiin aivan turhanaikaisena. Minkä tähden tällaisia lelulehmiä pitää tuoda, kun on oikeitakin tuotantoeläimiä, minulle sanottiin.

Naudalle ruokaakin tärkeämpi on lauma

Palosta maksimaaliset numerot kilolyhenteen edessä eivät kiinnosta. Se mikä häntä kiinnostaa, on eläimen hyvä elämä, se että eläin saisi elää lajinmukaista elämää, kuten hän itse sanoo.

Naudalle tärkeintä on olla osa laumaa, se on tärkeämpää kuin ruoka. Toiseksi tärkeintä sille on lisääntyminen. Lehmälle tärkein tehtävä elämässä on tuottaa vasikka. Jos sen vasikka kuolee, se suree ja putoaa lauman arvojärjestyksessä hännille. Nauta nauttii siitä, että se saa vapaasti valita oman seuransa ja mitä se syö.

Näin Palosen eläimet elävät elämänsä. Syövät apilaa heinikosta ja lisääntyvät järviniityllä. Palonen haluaisi, että hyvän elämän jatkoksi tulisi hyvä kuolema. Vuoteen 2006 asti niiden elämä päättyi laitumella ruohonkorsi suussa. Sitten tuli voimaan uusi Euroopan hygienialainsäädäntö. Se kielsi laidunteurastuksen.

– Paljon puhutaan siitä, että tuotantoeläimiä pitää hoitaa hyvin. Niin pitääkin. Mutta minusta se hyvinvointi ja hyvä hoito ei saa loppua siihen, että eläin päätetään panna teuraaksi.

Kuva: Jukka Töyli

Elämänsä lopussa Palosenkin eläimet kohtaavat hänen sanojensa mukaan kohtuutonta stressiä, jotkut suorastaan kauhua.

– Videokohujen aikaan lihantuottajista tuli kuin kriminaaleja osan kansanosan mielestä. Tuli kommentteja, jossa kysyttiin miksi typerät maajussit eivät halua hoitaa eläimiään hyvin. Typerä maajussi haluaisi hoitaa eläimen hyvin, mutta kun tulee se viranomainen, joka sanoo, ettei se ole mahdollista. Miksi ei luoda puitteita, jossa tämä olisi mahdollista?

Ainoa vailla pelkoa tai hermostuneisuutta oleva tapa lopettaa eläin on se, että se ammutaan kotilaitumella.

Karjankasvattaja Riikka Palonen

Palonen vie itse eläimensä teurastamolle. Jos mahdollista, hän on eläimen kanssa lopetuksen ajan.

 – Olen katsonut silmiin likemmäs sataa eläintä siinä kohdassa. Ainoa vailla pelkoa tai hermostuneisuutta oleva tapa lopettaa eläin on se, että se ammutaan kotilaitumella.

Hän sanoo, että eri lopetusolosuhteet näkyvät lihan laadussa.

– Vaikka tuttu ihminen vie eläimen ja se ammutaan heti, on liha erilaista kuin jos se ammutaan laitumelle. Ennen riitti lyhyempi raakakypsytysaika, kun eläin oli ammuttu laitumelle.

Palosella on useita ehdotuksia kuinka asiaa voisi nykyisestä parantaa. Yksi olisi kattava pienteurastamoverkosto, jolloin kuljetusmatkat lyhenisivät. Toinen olisi, että ennen teurastusta vaadittava ante mortem -eläinlääkäritarkastus voitaisiin tehdä jo tilalla. Nyt se täytyy tehdä teurastamolla, jonka takia eläimet voivat joutua odottamaan päiviä teurastusta. Kolmas olisi liikkuva teurastamo, joka tulisi tilalle tekemään teurastukset. Ruotsissa tällaista on kokeiltu.

Kuva: Jukka Töyli

Kuluttajaa alkanut kiinnostaa lihan alkuperä

Vuonna 1994, kun Riikka Palonen aloitti karjankasvatuksen suomalainen valmisti ateriakseen mielellään nakkikastiketta tai jauhelihakeittoa. Silloinkin liha haluttiin kotimaisena, mutta muita vaatimuksia liittyen sen alkuperään ei esitetty. Nyt lihatiskillä oleva suomalainen pohtii useampia asioita. Kaupan keskusliikkeistä vahvistetaan, että Suomessa on kuluttajaryhmä, joka on yhä kiinnostuneempi lihan alkuperästä.

Toki yhden suuren kuluttajaryhmän ostopäätöksen taustalla on nyt ja jatkossakin suurimpana valintakriteerinä mahdollisimman alhainen lihan hinta. Heitä teollinen lihantuotanto palvelee parhaiten. Mutta yhä useampi kuluttaja haluaisi ostaa lihaa, jonka tuotanto-olosuhteet ovat hyvät.

Kuluttajan onneksi myös elintarviketeollisuutta ja kauppojen keskusliikkeitä on alkanut kiinnostaa vastata tähän tarpeeseen. Esimerkiksi lihapakkauksiin on tuotu tilamerkinnät, jotka lisäävät lihan alkuperän jäljitettävyyttä.

Kuluttajan ongelmana on tällä hetkellä, että ostopäätöksellä ei voi merkittävästi vaikuttaa eläimen elinolosuhteisiin. Ostopäätöksiä helpottamaan on tehty erilaisia merkkejä, kuten esimerkiksi tuotteen kotimaisuudesta kertova Joutsenlippu. Lihan vastuullisista tuotanto-olosuhteista ei kuitenkaan ole olemassa tällaista. Moni valitsee tällä hetkellä luomulihan: sitä ostamalla tietää, että eläin on kasvatettu luomukriteerien mukaisesti.

Kuva: Jukka Töyli

Lihaa myös käytetään nykyään monipuolisemmin. Ihmiset ovat kiinnostuneet ruuanlaitosta ja se on lisännyt eri ruhonosien käyttöä. Kauppojen valikoimiin tullut poskea, entrecotea ja briskettia.

Riikka Palonen käyttää itse lähes kaiken tuottamansa lihan omassa tilausravintolassaan. Siellä hän valmistaa ateriat koko ruhosta. Sarvista ja kalloista Palonen tekee lopuksi taidetta. Ne koristavat hänen kotinsa vanhoja hirsiseiniä. Lisäksi esillä on hänen tekemiään maalauksia ja lukuisia isoja ryijytöitä, jotka Palonen on kutonut kaikki itse. Tulevaisuudessa taiteen tekemiselle on enemmän aikaa.

Palonen on kasvattanut monta ylämaankarjasukupolvea. Kirjahyllyä koristavat kymmenet eri pokaalit karjakilpailuista. Lisäksi hän on kasvattanut tyttärensä aikuiseksi ja eronnut kumppanistaan. Nyt Palonen on tehnyt päätöksen myydä karjansa nuorelle maatalousyrittäjäparille. On aika aloittaa uusi projekti.