Koe uusi yle.fi

Maailmanlopulla kulkee nyt kovaa

Synkkä science fiction on suositumpaa kuin koskaan. Tulevaisuuden tarinat peilaavat nykyisyytemme pelkoja. Valitse listastamme suosikkimaailmanloppusi.

scifi
Amy Adams Arrival-elokuvassa.
Amy Adams Arrival-elokuvassa.Paramount Pictures / AOP

On vuodenvaihde Yhdysvalloissa. Donald Trump vannoo virkavalan ja ottaa presidentin tehtävät vastaan. Samaan aikaan New Yorkin kirjakaupoissa huomataan jotain kummallista. Yhtäkkiä hyllyssä maanneiden synkkien, tulevaisuutta kuvaavien klassikkoromaanien kysyntä kasvaa.

Ostajat haluavat George Orwellin romaanin 1984. Tai Margaret Atwoodin Orjattaresi. Se kertoo yhteiskunnasta, jossa koko naissukupuoli elää alistettuna ja sorron kohteena. Kirjat ovat niin haluttuja, että ne myydään loppuun.

Orjattaresi-romaanista tulee yksi presidentinvastaisten mielenosoitusten symboleista. Mielenosoittajien banderolleissa lukee ”Let´s make Margaret Atwood fiction again” – palautetaan Margaret Atwood takaisin fiktioksi.

Painajaiset tulevaisuudesta kertovat tästä päivästä

Donald Trumpin kirjamyynnille aiheuttama tehopotku on tuore esimerkki siitä, miten tiukasti science fictionin juuret ovat nykypäivässä. Vaikka lajityypissä sepitetään tarinoita tulevaisuudesta, kyse on oikeasti nykypäivästä, sen peloista ja huolista.

Maisema elokuvasta Blade Runner 2049.
Maisema elokuvasta Blade Runner 2049.Filmikamari

Kirjallisuustieteilijät kutsuvat synkkiä, lohduttomia science fictioneja dystopioiksi. Ne ovat utopioiden vastakohtia. Kun utopia kuvailee, kuinka hyvin kaikki voisi olla, dystopia esittelee meille tulevaisuuden, jossa kaikki on mennyt pieleen.

Tyypillisintä dystopioiden tematiikkaa ovat elämä maailmanlopun tai ydinsodan jälkeen sekä kertomukset sortoon tai kaikenkattavaan kontrolliin ajautuneista yhteiskunnista. Lajityypin uusia aiheita ovat sukupuoleen, yksityisyyteen ja ympäristöön kohdistuvat riistot.

Ympäristön tematiikasta kirjoittaa myös Risto Isomäki. Hän aloitti kotimaisen dystopian uuden buumin vuonna 2005 romaanillaan Sarasvatin hiekkaa. Kirja kertoo trillerin tyylilajissa ilmaston lämpenemisestä ja siitä seuraavasta vedenpaisumuksesta.

Risto Isomäki
Risto IsomäkiJari Kovalainen / Yle

Kirja päätyi Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja oli menestys muutenkin. Isomäen mukaan romaani ilmestyi parhaaseen mahdolliseen aikaan: vuosituhannen vaihteessa ilmastonmuutoksessa tapahtui kolme hätkähdyttävää asiaa.

– Huomattiin, että mannerjäätiköt alkoivat sulaa, vaikka tämän piti ennusteiden mukaan tapahtua vasta sadan vuoden kuluessa. Myös Jäämeren kelluvien jäiden määrä romahti ja Siperian ikirouta-alue alkoi sulaa. Oli hirveän hyvä hetki julkaista juuri ilmastonmuutokseen liittyvä tieteisromaani, Isomäki sanoo.

Tarina tulevaisuudesta on kanarialintu kaivoksessa

Tampereen yliopiston kirjallisuustieteentutkija Maria Laakso on työskennellyt pari vuotta projektissa, jossa tutkitaan nykydystopioiden vetovoimaa. Laakso vahvistaa, että dystopiat peilaavat tämän hetken pelkojamme.

– Dystopiat ovat kuin muinaisten kaivosmiesten käyttämät kanarialinnut. Lintu otettiin kaivokseen häkissä mukaan, ja jos se nuukahti, tiedettiin, että tunnelissa on happea liian vähän. Nyt dystopiat kuvittelevat meille tulevaisuuden, joka toteutuu, jos emme pidä varaamme, Laakso sanoo.

Maria Laakso.
Maria Laakso.Matias Väänänen / Yle

Ensimmäistä kertaa maailmanlopulle on aikataulu

Maailma on Laakson mukaan nyt sellaisessa asennossa, että tarjolla on roppakaupalla pelkoja, joista dystooppiset tarinat sikiävät. Risto Isomäki sanoo saman asian niin, että elämme aikaa, jossa maailmanlopun kokoiset kauhukuvat ovat ensimmäistä kertaa konkreettisesti kuviteltavissa.

– Jonkinlaista meistä riippumatonta maailmanloppua ihmiset ovat pelänneet aina. Mutta vasta toisen maailmansodan jälkeen on ollut konkreettisesti näkyvissä, kuinka me voimme itse saada oman tuhomme aikaan, varsinkin ydinasein. Ja esimerkiksi ilmastonmuutoksesta on voinut laatia jopa aikataulun, milloin ikäviä asioita alkaa tapahtua, jos mitään ei tehdä, Isomäki sanoo.

Dystopia on poliittista science fictionia

Dystopiat ovat varoittavia esimerkkejä, ikään kuin viimeisiä hätähuutoja muuttaa kehityksen suuntaa, ennen kuin kaikki on myöhäistä. Tässä mielessä niihin liittyvät myös poliittisuus ja kapina.

Tämä pätee erityisen hyvin Isomäen romaaneihin. Kirjailijaroolinsa ohella mies tunnetaan myös kansalaisaktivistina. Isomäki on vuosikymmenet debatoinut kehitysmaa-asioista ja ympäristökysymyksistä. Häntä on kuultu asiantuntijana eduskuntaa myöten.

Isomäki sanoo itse romaanituotantonsa kumpuavan jo lapsena solmitusta rakkaussuhteesta tieteisromaaneihin, mutta myöntää samalla, että maailmanparantamismissiokin on kirjailijuuden takana.

– Jos sanoisin, ettei politiikka liity romaaneihini millään tavalla, kukaan ei varmaan edes uskoisi, Isomäki naurahtaa.

Poika lukee sohvalla.
Suositusta Nälkäpeli-trilogiasta on tehty myös elokuvasarja.Jari Kovalainen / Yle

Maailmanloppu kiehtoo nyt myös nuoria

Maria Laakson mukaan dystopioilla on mennyt erityisen kovaa koko 2000-luvun ajan. Ne ovat olleet suosittuja sekä maailmalla että Suomessa.

Uutta on, että nyt dystopioita kuluttavat myös nuoret. Erilaiset synkät Nälkäpeli-trilogiat tai Outolintu-sarjat ovat olleet jättimenestyksiä - ei vain romaaneina, vaan myös valkokankaalla.

Herää kysymys, onko peli menetetty: jos nuoretkin viehättyvät maailmanlopun tematiikasta, kuka enää uskoo tulevaisuuteen. Laakso ei näe tilannetta kovin synkkänä.

– Dystopioihin liittyy aina myös toivon elementti. Monet niistä ovat selviytymistarinoita, miten noustaan kun vanha, sairas valta on romahtanut. Sillä tavalla ne eivät ole mitenkään yksioikoisesti lohduttomia, paremminkin varoituksia siitä, mikä meitä odottaa, jos mitään ei tehdä, Laakso kuvailee.

Ja on dystopioissa muutakin, mikä selittää niiden suosiota.

– Niiden juonet ovat yleensä tavattoman viihdyttäviä ja jännittäviä. Usein ne ovat mukaansatempaavia tarinoita kapinasta ja vastarinnasta, Laakso sanoo.

Nälkäpeli- ja muita kirjoja pöydällä.
Jari Kovalainen / Yle

Dystopiaa kesälomalaiselle

Maria Laakson vinkit synkkäsävyiseen science fiktioniin

klassikot Jevgeni Zamjatin: Me (1920)
Aldous Huxley: Uljas uusi maailma (1932)

maailmanlopun jälkeen Cormac McCarthy: Tie (2006)
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

ympäristö Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)
Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011)

sukupuoli Margaret Atwood: Orjattaresi (1985)
Jan Salminen: Äidinmaa (2012)

totalitarismi ja kontrolli George Orwell: 1984 (1949)
Esa Mäkinen: Totuuskuutio (2015)

nuorille Annika Luther: Kodittomien kaupunki (2011)
Salla Simukka: Jäljellä / Toisaalla (2012)

Lisää aiheesta: Kirjakerho: Tulevaisuus pelottaa kirjallisuudessa, miksi dystopiat kiinnostavat?