Tuleeks musta ikinä mitään, miettii moni lastensuojelulapsi – kokemusasiantuntijat tunnistavat tabut ja leimat

Ongelmanuori ei ole ongelma, vaan nuori, jolla on ongelmia, muistuttavat kokemusasiantuntijat.

lastenhuolto
Lapsi katsoo kameraan.
"Tuleeko musta ikinä mitään?" miettii moni sijoitettu lapsi, mutta siitä kukaan ei puhu ääneen. Jyväskylässä järjestetyssä 100-vuotias Suomi sijoitettujen lasten silmin -seminaarissa nuoret kokemusasiantuntijat kertovat, mistä lastensuojelussa ei puhuta.

– Lasten suojelusta tulee yhteiskunnalle häpeällinen ja vaikea asia, kun sanat kirjoitetaan yhteen, sanoo itse sijoitusperheessä ja lastensuojelulaitoksessa asunut Niina Vaittinen.

Hän istuu Helena Inkisen kanssa lavalla mikrofonit kädessä. Nuoret naiset ovat valmistautuneet kertomaan alan ammattilaisille, mistä lastensuojelussa sijoitettujen lasten mielestä vaietaan.

Sijoitusperheessä kasvanut Inkinen kuuluu kokemusasiantuntijoiden maan kattavaan verkostoon, joka on koonnut sijoitettujen lasten ja nuorten ajatuksia siitä, mitä pitäisi nostaa päivänvaloon.

Sijoitetun lapsen leima

Kaksikon mukaan sijoitetut lapset kokevat monesti, että heistä puhutaan “niinä lastensuojelun asiakkaina” sen sijaan, että heidät kohdattaisiin tasa-arvoisesti “meinä”.

Kun lapsi tai nuori leimataan muita huonommaksi, muut alkavat käyttäytyä kuin hän olisi heitä huonompi.

– Se on ensimmäinen tabu, sanoo Inkinen.

– Niin kauan kuin puhumme ongelmanuorista, suhtaudumme nuoriin kuin he olisivat ongelmia. Vasta kun alamme puhua nuorista, joilla on ongelmia, voimme alkaa ratkoa niitä.

Menneet tapahtumat leimaavat ihmistä pitkään, kokemusasiantuntijat muistuttavat. Lapsiin ja nuoriin lyöty leima tulee useimmiten muiden kuin heidän omien tekojensa ansiosta. Leiman voi lyödä joku ulkopuolinen tai nuori voi rakentaa sen itse mielessään.

Vaittinen ja Inkinen ovat päättäneet kääntää tabut nurin ja etsiä niille rakentavat vaihtoehdot. Leiman antama ennakkokäsitys ei ole totuus.

Naiset kehottavat aitoon kohtaamiseen, jossa tapaaminen lähtee puhtaalta pöydältä. Kun kohdatessa ajattelee, että sinä olet ok ja minä olen ok, tasa-arvoinen vuorovaikutus on mahdollista.

Kokemusasiantuntijat vyöryttävät ajatusta vuorovaikutuksesta eteenpäin ja rakentavat positiivisen kierteen: vuorovaikutus vahvistaa lasten ja nuorten osallisuutta.

Osallisuus taas luo turvallisuutta ja se puolestaan lisää rohkeutta osallisuuteen, siihen aivan tavalliseen kokemukseen kuulumisesta johonkin.

Luuseri-tabu

Nuoret pitelevät kylttejä.
Niina Vehmaa

Helena Inkinen huokaa mikrofoniin.

– 'Tuleeks musta ikinä mitään?' Olen törmännyt tähän ajatukseen viime vuoden aikana niin monta kertaa. Helsingissä, Kuopiossa, Tampereella, Porissa…

Inkisen mielestä osa sijaishuollossa olevista nuorista kokee, että kukaan ei odota, että heistä tulee koskaan mitään. Ikään kuin riittäisi se, etteivät he hajoa. Kun kukaan ei odota, että nuori voisi saada aikaan jotakin mahtavaa, häntä ei kannusteta.

Nuori muistaa vielä aikuisena olivatko hänelle osoitetut sanat kannustavia vai lamaannuttavia, muistuttaa Niina Vaittinen.

– Nuori tarvitsee aikuisen kannustusta. Kukaan ei pysty uskomaan itseensä, ennen kuin joku muu uskoo häneen ensin, hän sanoo.

– Kun lastensuojelun piirissä olevilta kysyttiin, missä he ovat taitavia, he kertoivat sopeutuvansa muutokseen ja pystyvänsä jättämään vaikeita asioita menneisyyteen. He osasivat antaa anteeksi itselleen ja läheisilleen ja jaksoivat rakastaa hylkäämiskokemuksista huolimatta. Ja sitten ne vielä ihmettelevät, että menestyvät! tokaisee Inkinen.

Kuka saa unelmoida?

Tyttö makaa nurmella.
Niina Vehmaa

Vaittisen ja Inkisen mukaan moni lastensuojelun asiakas kokee ääneenlausumattomana totuutena sen, että ei ole kelvollinen unelmoimaan tai sitä ei sallita hänelle.

Arki voi olla niin hajalla, että koko energia menee tilanteesta toiseen selviämiseen. Usein nuorta myös muistutetaan ongelmista tyyliin, miten voisit unelmoida noin isosta, kun sinulla on koko ajan sitä ja tätä sekaisin. Kuitenkin ihminen kaipaa jotakin, mitä tavoitella. Välitavoitteiden kautta hän itse huomaa, että pääsee eteenpäin. Samalla kasvaa rohkeus ja itsetunto vahvistuu.

Osaavatko kokemusasiantuntijat sitten itse unelmoida?

Niina Vaittinen kiinnitti pari vuotta sitten jääkaapin oveen unelmakortin, johon hän oli liimannut tekstin: "Lasten tehtävänä on elää onnellista lapsuutta." Tällä hetkellä Vaittinen opiskelee yhteisöpedagogiksi, jotta voi tulevaisuudessa tehdä entistä vankemmin työtä lasten ja nuorten onnellisuuden puolesta.

Nuori tarvitsee aikuisen kannustusta. Kukaan ei pysty uskomaan itseensä, ennen kuin joku muu uskoo häneen ensin.

Niina Vaittinen

Helena Inkinen muistelee, että ihaili vuosi sitten juttua, jossa kerrottiin Yhdysvalloissa pidetystä sijoitettujen lasten valokuvanäyttelystä.

Hän katsoi työkaveriaan ja sanoi: "Voi vitsi, jos meillä olisi tällainen vielä jonakin päivänä Suomessa. Työkaveri sanoi, että kokeile, anna mennä." Nyt valokuvanäyttely kiertää kuudella paikkakunnalla ympäri Suomea.

Inkinen hymyilee ja katsoo lastensuojelualan ammattilaisista koostuvaa yleisöään: Kukaan ei pysty hulluihin unelmiin yksin.

– Tämänkin unelman takana on ollut kymmeniä ihmisiä kannustamassa ja uskomassa ja valvomassa, kun me ollaan jännitetty. Ensin pitää antaa lupa uskaltaa unelmoida ja sen jälkeen täytyy lähteä tukemaan niitä unelmia. Kaikilla lapsilla ja nuorilla on oltava mahdollisuus unelmoida isosti.

Inkinen ja Vaittinen puhuivat Suomi 100 Yhdessä koettua: Kotona!? -seminaarissa Jyväskylässä. Yle Jyväskylän tallenteet tilaisuudesta ovat katsottavissa Yle Areenassa:

Lastensuojelun ammattilaiset pois siiloista!

Mä teen mun kodin

Ruoka vallankäytön välineenä

Pitää olla oma avain!