Aleksis Salusjärven kolumni: Kasvuala jota kukaan ei ymmärrä

Kulttuuriala työllistää suuren joukon suomalaisia. Mutta keskustelu sen kehittämisestä on välillä toivotonta, kirjoittaa Aleksis Salusjärvi.

kulttuuri
Aleksis Salusjärvi
Aleksis SalusjärviJyrki Lyytikkä / Yle

Luovien alojen uskotaan pelastavan talouden. Luovat alat kattavat pääasiassa erilaisia kulttuuripalveluja ja -tuotteita. Kulttuuria taas ylistetään juhlapuheissa kansamme perustaksi.

Ongelma näyttää olevan siinä, että kukaan ei oikein ymmärrä mitä kulttuuri tarkoittaa.

Kansantalous on verrattain yksinkertainen asia. Se perustuu tuottavuuteen. Talouden erimielisyydet syntyvät keinoista tuottavuuden saavuttamiseksi. Nykyinen talouskehitys pohjautuu yksityistämiseen. Oikeastaan kaikki länsimaat ovat vähentäneet omistuksiaan ja keskittäneet tuottavuustavoitteet yksityiselle pääomalle.

Tätä kutsutaan vasemmistopolitiikan kriisiksi. Liberaali oikeistopolitiikka uskoo markkinaehtoisen talouden toimivan kaikkein tehokkaimmin. Niinpä törmäämme tavan takaan uutisiin, jossa rautateitä, postilaitosta tai terveydenhuoltoa ollaan yksityistämässä.

Mutkia suoristaen palvelut ovat kannattavia vain silloin, kun ne tuottavat pitkällä aikavälillä voittoa

Aikaamme leimaa vahva usko siihen, että markkinoiden vapaassa ohjauksessa työn tuottavuus on maksimaalista – kun taas julkistalous ylläpitää rönsyjä, jotka jarruttavat talouskasvua. Suurimpia ongelmia syntyy silloin, kun alamme tarkastella palveluita tuottavuuden näkökulmasta.

Terveydenhuollon ja koulutuksen kaltaiset palvelut ovat sekä markkinaehtoista toimintaa että kansalaisoikeuksia. Yhteiskuntamme tavoittelee tilannetta, jossa välttämättömiä palveluita tuotetaan keskitetysti ja tehokkaasti. Julkiset palvelut nähdään kuluina, jotka tuottavat tappiota yhteiskunnalle.

Mutkia suoristaen palvelut ovat kannattavia vain silloin, kun ne tuottavat pitkällä aikavälillä voittoa. Koulutus voidaan ajatella yhteiskunnan sijoituksena tuleviin työntekijöihinsä. Vanhustenhoito taas on pelkkä kuluerä, eli talousjarru.

Kilpailukykyinen yhteiskunta hylkää tuottamattomat jäsenensä, mikä näkyy esimerkiksi Kreikan terveydenhuollon kauhutarinoina. Tästä olemme saaneet myös meikäläisen vanhustenhoidon puolella esimakua erilaisina heitteillejättöskandaaleina.

On kuitenkin yksi elinkeinon ala, joka ei näytä soveltuvan yksityistämiskehitykseen edes talouden näkökulmasta: se on kulttuuri. Hallituksen kärkihankkeessa kulttuuri nähdään selkeästi palveluna, jonkinlaisena julkistalouden virkistystoimintana.

Kulttuuri pitää kuitenkin viittansa alla paljon laajemman repertoaarin kuin vapaa-aikapalveluiden tuottamisen. Esimerkiksi kirjasto- ja museoverkko ovat sivistyspalveluiden kovaa ydintä ja muotoilun tai graafisen suunnittelun kaltaiset kulttuurin muodot ovat ydinosa tuotteiden markkinointia.

Kulttuurin monimuotoisuus tekeekin siitä hankalasti määrittyvän elinkeinoalan. Entistä hankalammaksi asia muuttuu, kun tarkasteltavaksi otetaan tuottavuus.

Tuottavuuden näkökulmasta kulttuuri on rahasampo, jolla ei ole oikeastaan mitään kielteisiä vaikutuksia

Kulttuuri on nimittäin kasvuala, ja se työllistää hämmästyttävän suuren osan suomalaisista. Vaikka kulttuuri ajatellaan palveluna ja siis valtion kulueränä, joka maksetaan Veikkausvoittovaroista, se on todellisuudessa talouden rakennemuutoksen voittajia. Kun kuljetusalan tai palvelualojen tulevaisuus näyttää tyrehtyvän digitaaliseen kehitykseen, kulttuurialoilla digitalisaatio on ennemmin kiihdyttänyt alan tuottavuutta.

Peliala on tästä selkein esimerkki, muttei suinkaan ainoa. Digitaalinen kulttuuri tavoittaa lähes kaikki suomalaiset erilaisina sovelluksina ja tuotteina.

Kulttuuri voi hyvin myös tapahtumien muodossa. Nyt loma-aikaan käytännössä jokaisessa suomalaisessa kunnassa on kulttuurialan festivaali tai tapahtuma.

Tuottavuuden näkökulmasta kulttuuri on rahasampo, jolla ei ole oikeastaan mitään kielteisiä vaikutuksia. Se ei juuri saastuta, ei kuluta mainittavasti luonnonvaroja, ei ole terveydelle vaaraksi eikä sen kasvulle ole rajoja.

Tuntuukin hämmästyttävältä, että julkinen keskustelu kulttuurista on niin kapeakatseista. Vaikka Suomessa on toimiva kulttuuriministeriö ja teräväpäinen kulttuuriministeri, alan stigma julkisena kulueränä säilyy.

Täysin markkinaehtoinen kulttuuri tai koulutus johtavat kansan eriarvoistumiseen ja sivistyksen kriisiin

Kulttuurin rahoitusta rinnastetaan toisinaan maataloustukeen tai maanpuolustuskuluihin. Nämä kaikki kolme takaavat omavaraisuuttamme. Muista poiketen kulttuuri kuitenkin kiihdyttää talouden kasvua ja synnyttää jatkuvasti uusia työpaikkoja.

Ongelma vain näyttää olevan siinä, että kulttuuri kattaa niin monimuotoisen kirjon erilaisia ammatteja, että sitä on vaikea hahmottaa kokonaisuutena. Sen piiriin mahtuu kaikki talouden muodot käsityöläisyydestä pörssiyhtiöihin.

Kulttuurin paradoksi markkinaehtoisessa politiikassa on sama kuin koulutuksen: sitä ei ole mahdollista kehittää ilman kattavaa julkisrahoitteista perustoimintaa. Samalla tavalla kuin yliopistot ovat riippuvaisia laadukkaista peruskouluista, tarvitsee kulttuuri julkisia instituutioita säilyttääkseen selkärankansa.

Täysin markkinaehtoinen kulttuuri tai koulutus johtavat kansan eriarvoistumiseen ja sivistyksen kriisiin.

Kulttuuripolitiikka on lähinnä keskustelua instituutioiden rahoituksesta ja kuluista. Kulttuurialan ihmiset yrittävät puhua poliitikoiden kieltä muuttamalla työnsä euroiksi, ja poliitikot taas hokevat mantraa kulttuurista itseisarvona. Molemmat tahot ovat hyvästä syystä tyytymättömiä keskustelun tasoon.

Kokonaiskuva tästä elintarviketeollisuutta suuremmasta kasvualasta on siksi hämärä ja huonosti määritelty.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on helsinkiläinen päätoimittaja sekä kriitikko. Hän on runouden suurkuluttaja ja opettaa taiteesta kirjoittamista korkeakouluissa ja kursseilla. Vuoden 2017 hän kiertää ammattikouluissa ympäri Suomea vetämässä rap-lyriikkaan keskittyviä Sanat haltuun -työpajoja.