Analyysi: EU:n turvapaikkapolitiikka on rikki, eikä Suomea kiinnosta osallistua remonttiin

Jäsenmaiden solidaarisuus ei näytä riittävän yhteisiin talkoisiin turvapaikanhakijatilanteen hoidossa. Se voi kostautua tulevaisuudessa myös Suomelle, arvioi Eero Mäntymaa.

turvapaikanhaku
Lääkärit ilman rajoja -järjestön pelastusalus toi 1449 turvapaikanhakijaa Napolin satamaan 28. toukokuuta 2017.
Lääkärit ilman rajoja -järjestön pelastusalus toi 1449 turvapaikanhakijaa Napolin satamaan 28. toukokuuta 2017.Cesare Abbate / EPA

Yli miljoonan turvapaikanhakijan saapuminen Eurooppaan paljasti, että EU:n turvapaikkapolitiikassa on valuvikoja, joiden korjaamiseen jäsenmaiden välinen solidaarisuus ei riitä. Suomi asemoituu entistä vahvemmin näiden maiden joukkoon.

Vuonna 2015 turvapaikanhakijat rantautuivat pääosin Kreikkaan ja Italiaan. Maiden vastaanottokeskukset täyttyivät heti, ja maat ovat siitä lähtien anoneet muilta EU-mailta apua. Loppuvuonna 2015 sovittiin, että maista siirretään muihin EU-maihin 160 000 turvapaikahakijaa.

Sovittu määräaika kuluu kohta umpeen, siirtoja on tehty vasta noin 23 000. Olennainen syy on se, että kaikki jäsenmaat, kuten Puola, Tšekki ja Unkari, eivät suostu ottamaan turvapaikanhakijoita vastaan.

Suomi on suorittanut oman osuutensa siirroista kuuliaisesti. Mutta ajatuksille uusista siirroista Suomi sanoo tiukasti ei.

– Jos tätä 160 000:n kiintiötä ei saada täyteen niin, että muutkin tekevät osansa, asia ei etene, sanoi ulkoministeri Timo Soini (uv) viime viikolla.

Toisin sanoen: Asia ei etene. Kiintiö ei tällä tahdilla täyty pitkään aikaan, Unkari ja Slovakia ovat vieneet päätöksen sisäisistä siirroista EU-tuomioistuimeen. Suomi vaatii, että jäsenmaita ei voi pakottaa ottamaan vastaan turvapaikanhakijoita. Nyt kun ne eivät vapaaehtoisesti tähän suostu, Suomikin levittää kätensä. “Ei mekään, jos ei noikaan”.

Suuressa kuvassa Suomeen Italiasta ja Kreikasta siirretyllä kahdella tuhannella turvapaikanhakijalla ei kuitenkaan ole juuri merkitystä. Ja vaikka 160 000:n kiintiö saavutettaisiin, se ei ole unionin “pakolaiskriisin” ratkaisu, vaan laastari. Suurempi ongelma on toisaalla.

Maailmassa on YK:n mukaan yli 65 miljoonaa levottomuuksia ja väkivaltaa paennutta. Heistä kolme miljoonaa on Turkissa, jonka presidentti on jo uhkaillut päästävänsä koko porukan Eurooppaan. Syyrian sota jatkuu, Irakia vakautetaan vielä vuosikausia. Parhaillaan paine kasvaa taas Italiassa, jonne on saapunut kuluvana vuonna lähes sata tuhatta siirtolaista. Kukaan ei tiedä, päättävätkö Afrikan konflikteja paenneet jossain vaiheessa liikahtaa sankoin joukoin Eurooppaan asti. Ilmastonmuutoksen vaikutuksista puhumattakaan.

Ja miten Euroopan unioni, joka ajautui jo miljoonan turvapaikanhakijan vuoksi sisäpoliittiseen kriisiin, on varustautunut siihen, että vastaavaa tapahtuisi uudelleen?

Ei juuri mitenkään. Jäsenmaat keskittyvät omiin tontteihinsa ja riitelyyn naapurien kanssa. Jos vuoden 2015 tapahtumat toistuisivat, jäsenmaat todennäköisesti tiukentaisivat maahanmuuttopolitiikkaansa ja rajavalvontaansa. Seurauksena menetettäisiin unionin vapaa liikkuvuus, ja paine kasautuisi ulkorajoille, kuten Italiaan, Kreikkaan ja Espanjaan.

Ja ehkä Suomeenkin. Ei ole poissuljettua, että Suomi olisi jatkossakin turvapaikanhakijoiden silmissä houkutteleva maa. Eikä ole poissuljettua, että heitä alkaisi jossain vaiheessa saapua Eurooppaan Venäjän kautta.

Vuosi sitten Euroopan komissio ehdotti taakanjakomekanismin luomista. Siinä muut EU-maat ottamaan vastaan turvapaikanhakijoita muista EU-maista, kun ennalta määrätty kiintiö täyttyy. Mekanismin tarkoitus on tasata puntteja sekä tehdä loppu turvapaikanhakijoiden matkaamisesta Euroopan nurkasta toiseen. Pakollisuuteen perustuvaa mekanismia ei kuitenkaan saada aikaan unionin eripuraisuuden vuoksi. Myös Suomi vastustaa sitä. Suomen linja on, että kaikki osallistuvat talonrakennustalkoisiin vapaaehtoisesti tai sitten taloa ei pystytetä ollenkaan.

Sitä ihmehetkeä, jolloin EU:n jäsenmaat löytävät kadoksissa olleen yhteishenkensä, saatetaan odottaa vielä tovi. Ehkä kyvyttömyys yhteisen turvapaikkapolitiikan rakentamiseen osoittaa, että yhteishenkeä ja yhteisymmärrystä ei 28 jäsenmaalla lopulta koskaan ollutkaan.

Ainakin se osoittaa, että EU on kankea kiireellisten uudistusten tekemisessä, sekä hidas oppimaan.