Jani Kaaron kolumni: Onni tulee huomenna

Voiko ihminen olla onnellinen kun ympärillämme käydään julmia sotia ja nähdään nälkää. Jani Kaaro kysyy itseltään, olisiko sittenkin pasrempi olla vain tietämätön kaikesta pahuudesta ja kärsimyksestä.

onnellisuus
Jani Kaaro.
Leila Oksa / Yle

Onni on kuin huominen. Tiedämme, että se on edessäpäin, mutta silti se ei koskaan tule. Kun uusi aamu koittaa, onni on jälleen uuden huomisen päässä.

Koska onni ei koskaan tule, se on kaikkialla ja ei missään. Rakkaus, hyvät ihmissuhteet, raha, uusi keittiö, kiiltävä parketti, yhteislaulu, jumalanpalvelus, mindfulness, timmi vartalo, hiljainen hetki kesäillassa. Onni on myyttinen matka, joka ei vie perille. Matka on oma tarkoituksensa, ja tuota matkaa täplittävät pienet taukopaikat, joissa olemme hetken hyvällä mielellä, ja sitten matka jatkuu.

Mutta mitä olisi todellinen onni? Sellainen kestävä onni, joka tekisi elämästä stoalaisen vakaata – niin ettei mikään emotionaalinen tai fyysinen katastrofi voisi suistaa minua raiteiltaan? Koska olen ihminen, tiedän, ettei sellaista onnea voi olla. Mutta entäpä jos palvelisin Jumalaa niin hurskaasti, että pääsen taivaiden valtakuntaan? Entäpä jos mietiskelisin ja meditoisin niin, että tavoitan nirvanan?

Millaista olisi taivaan valtakunnan onni?

Kuka enää uskoo taivasten valtakuntaan?

Nyt saatat ihmetellä, onko tuossa kysymyksessä mitään järkeä? Kuka enää uskoo taivasten valtakuntaan? Ja jos uskoo, mitä relevanssia tuollaisilla saduilla on nykyaikana? Ymmärrän ärtymyksesi, mutta odota hetki – tähän kysymykseen tiivistyy paljon siitä, mitä ajattelemme onnesta.

En vain voinut olla ajattelematta epäsuhtaa oman illalliseni ja maailman nälkäisten ja aliravittujen suiden välillä

Oletko nimittäin koskaan ollut viiden ruokalajin päivällisellä? Tarjoilija kantaa eteesi satumaisia herkkuja, annoksen toisensa jälkeen, ja kun olet vielä aivan täynnä, kysytään, ottaisitko jälkiruokaa, maistuisiko kahvi, entäpä sikari? Olin itse tällaisella illallisella, ja tuskin saatoin sietää itseäni sen jälkeen. En vain voinut olla ajattelematta epäsuhtaa oman illalliseni ja maailman nälkäisten ja aliravittujen suiden välillä.

Entä oletko sinäkin joskus mennyt nukkumaan lämpimään sänkyysi turvallisessa kodissasi ja ajatellut Syyrian sodan kauhuja. Itkeviä lapsia, ja ihmisiä, jotka kaivavat omaisiaan romahtaneiden talojen raunioista. Tai pakolaisia, jotka nääntyvät janoon Sonoran aavikolla tai lapsia, jotka hukkuvat suolaiseen, kylmään Välimereen.

Minulla on tässä kaksi pointtia. Ensimmäinen on, että miten voisin olla onnellinen? Miten voin edes kuvitella tavoittelevani onnellisuutta jossakin retriititissä tai tekemällä elämäntapamuutoksia, kun maailma ympärilläni kärsii tällä tavalla?

Mutta toinen pointtini on, että entä jos en tietäisi. Miten onnellinen olisinkaan illalliseni yltäykylläisyydestä, jos en tietäisi toisten kuolevan samaan aikaan nälkään. Miten onnellinen voisin olla turvallisesta kodistani ja lämpimästä sängystäni, jos en tietäisi, että miljoonat kävelevät jalkansa rakoille löytääkseen jotakin samanlaista, ja sitä etsiessään heidän päälleen syljetään.

Onnellisuus ja tietämättömyys liityvät niin läheisesti toisiinsa, että joskus ne vaikuttavat olevan sama asia. Legendan mukaan buddhalaisuuden perustaja, Siddhartha Gautama, eli lapsuutensa ja nuoruutensa ylellisessä onnellisuudessa. Hän ei tiennyt, että mitään muuta voisi olla olemassa kuin se onni, jonka keskellä hän köllötti kuin simpukka mudassa.

Sitten, ollessaan jo nuori aikuinen, hän näki ensin vanhan miehen, sitten sairaan ihmisen ja lopulta vainajan, ja hänen onnellisuutensa rapisi alas kuin korttitalo. Se oli tietyllä tavalla hänen ensimmäinen valaistumisensa, ja johti hänet etsimään lopullista valaistusta.

Palatakseni nyt hieman takaisin, olisiko taivaallinen onni tällaista tietämättömyyttä? Toisin kysyttynä, jos taivaallinen onni olisi se suurin onni, mitä muuta se voisi olla kuin täydellistä tietämättömyyttä? Ei kai ole mahdollista, että istumme pilven reunalla katsellen tätä murhenäytelmää, jossa ihmiset räjäyttelevät toisiaan ilmaan – että kutsuisimme sitä suurimmaksi onneksi.

Jos näkisimme miten rakkaamme kärsivät, emmekä kykenisi mitenkään siihen vaikuttamaan, olisimme varmasti murtuneita – kuin avaruuteen unohtuneet astronautit, jotka ovat menettäneet radioyhteyden Maahan.

Voiko sitten olla onnea, joka ei perustu tietämättömyyteen. Mielestäni voi, ja sitä sanottiin joskus kutsumukseksi. Varhaiset filosofit puhuivat onnesta totuuden etsintänä, rohkeutena taistella tyranneja vastaan, ja tahtona lievittää maailman kärsimystä. Tällainenkin onni oli matka, mutta se oli matka täynnä esteitä ja vaikeuksia; sellaisia, mitkä veivät Nelson Mandelan vankilaan ja koituivat Martin Luther Kingin kuolemaksi.

Mitä jos lopettaisimme dieetit, tulisimme ulos retriiteistämme ja valjastaisimme onnellisuuden tarpeemme tällaisen sosiaalisen muutoksen välineeksi? Olisi korkea aika.

Jani Kaaro

Jani Kaaro on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.