Kuolemanlinnut ja kirkkomaalla vaeltavat sielut – Tarinat levottomista vainajista olivat aikansa kauhuviihdettä

Kainuulaisessa tarinaperinteessä kuolemaan liittyy paljon uskomuksia ja enteiden lukemista sekä kalman ja levottomien vainajien pelkoa.

kuolema
Hautausmaan käytävä
Ennen uskottiin, että hautausmaalla asuu kalman väkeä kuten keijukaisia, kyöpeleitä ja manalaisia. Siksi hautausmaat olivat erityisen pelottavia paikkoja. Nina Keski-Korpela / Yle

Kun ihminen kuoli, hänen piti olla hyvin vaatimaton ulkomuodoltaan. Ruumiinpaitaan leikattiin reikä, koska kuolleella ei saanut olla ehjää paitaa. Heti kun henki lähti vainajasta, kello täytyi seisauttaa, koska huoneessa tuli olla aivan hiljaista.

– Kuolema on yksi suosituimmista tarinaperinteen muodoista Kainuussa. Kuolemaan liittyy runsaasti uskomuksia ja enteiden lukemista, sekä kalman ja levottomien vainajien pelkoa, kertoo kulttuuriantropologi Satumaarit Myllyniemi.

Toisaalta vanha perinne kertoo hyvin läheisestä kosketuksesta kuolemaan. Kuolema tapahtui kotona, missä vainaja myös pestiin ja vietiin riiheen odottamaan siunausta. Nykyisin kuolema on enemmän eristetty elävistä ihmisistä sairaaloihin.

– Kun ruumista mentiin pesemään, käsi laitettiin ruumiin päälle ja sanottiin: te tänään tuonelan vieraaksi, minä huomenna, kulttuuriantropologi kertoo.

Hietaniemen hautausmaa Helsingissä.
Kirkolla oli oma reseptinsä vainajan pelkoon, ihmisiä opetettiin pelastautumaan vainajien vainolta esimerkiksi rukouksien avulla.Kalevi Rytkölä / Yle

Ruumiin pesuvedet viettiin kalmapaikkaan, jossa poltettiin ruumiin oljet, vaatteet, luutut ja kammat.

– Polttamalla estettiin kalman tarttumista eläviin. Muuten vainaja saattoi tulla kuoltuaan möykkäämään, Myllyniemi sanoo.

Paha elämä kostautui kuoleman jälkeen

Arjen magiikkaan liittyvät uskomukset olivat niin voimakkaita, että ne näkyivät muun muassa tapakulttuurissa. Jos talosta kuoli isäntä tai emäntä, hautajaisissa piti syöttää koko hautajaisväki. Sitä varten navetasta täytyi teurastaa täysikasvuinen eläin, mieluiten lehmä. Jos näin ei tapahtunut, uskottiin, että talossa meni karjaonni pilalle.

Kuolintavasta pystyi päättelemään, minkälainen vainaja oli eläessään.

– Vielä nykyisin kuulee sanonnan, että silläpä oli paha kuolema, jos hengenlähtö on ollut kova.

Ennen sanottiin myös, että paha oli eläessään, vaan paha oli kuolemakin.

– Jos kuolinhetkellä oli oikein huono ilma, saatettiin ajatella, että sekin kertoo huonosti eletystä elämästä, Myllyniemi sanoo.

Hautausmaa
Itäinen tarinaperinne on ollut hyvin voimakasta, mutta kuolemasta kertovat tarut ovat universaali ilmiö.Anna Sirén / Yle

Myllyniemen mukaan Kainuussa erityisen voimakkaita ovat kertomukset elävistä, levottomista vainajista. Vanhan maalaisyhteisön taruissa hautausmaat olivat hyvin kammottavia paikkoja, koska keijukaiset, kyöpelit ja manalaiset olivat kalman väkeä ja asuivat hautausmailla.

Kirkolla oli oma reseptinsä vainajan pelkoon: ihmisiä opetettiin pelastautumaan vainajien vainolta rukouksien ja ristinmerkin voimalla.

– Kerrottiin, että levottomiksi vainajiksi jäävät ihmiset, joilla on ollut oikein paha elämä: ne jotka ovat juopotelleet, tulleet murhatuiksi tai tehneet itsemurhan.

Erilaisten tarinoiden avulla käsiteltiin kyläyhteisön kollektiivisia pelkoja ja tuettiin moraalikäsityksiä.

– Tarinoita kerrottiin pimeinä talvipäivinä kotipirtissä puhdetöiden äärellä. Ne olivat aikansa kauhuviihdettä, Myllyniemi kertoo.

Ihmiset pelkäsivät kalman tarttumista. Kehon uskottiin kipeytyvän kosketuksesta vainajaan. Kalma tarttui erityisesti silloin, jos vainajaa säikähti. Tätä vastaan ihmiset suojautuivat esimerkiksi siunaamalla ja ristinmerkkejä tekemällä.

– Erityisen vaarallista pelästyminen oli kirkkomaalla. Vainajan pelko lähti pois, jos kävi koppasemassa ruumiin arkkua tai muuta ruumiille kuuluvaa esinettä. Monet eivät katsoneet taakseen, kun ruumista oltiin saattamassa hautaan, koska siitä tuli kuulemma silmät kipeiksi. Kun vainajaa kääntyi katsomaan, piti kääntyä koko ruumiillaan, Myllyniemi kuvailee.

Polttamalla estettiin se, että kalma ei tarttunut eläviin.

Satumaarit Myllyniemi

Tarinat kertovat tyhjösistä eli tyhjistä sieluista, jotka liikkuivat kuolleiden ja usein myös onnettomien kulkijoiden edellä. Esimerkiksi kun katsoi Ristijärven Aholan vintin ikkunasta kirkon suuntaan, näkyi kirkon ympärillä paljon ihmisiä, vaikka siellä ei ollut ketään.

– Kun Aholan kattoa ruvettiin uusimaan, ikkunan päältä löytyi outo vaatemytty, jonka sisällä oli vihreänharmaata multaa. Mytty pantiin tuleen palamaan ja se pamahti neljä kertaa oikein isosti, Myllyniemi tarinoi.

Kertomusten mukaan siinä oli kirkon multaa. Vaatemytyn polttamisen jälkeen ikkunasta katsottaessa ei enää näkynyt tyhjösiä kirkkotarhassa.

Myrkky-Tiina raivasi vihamiehiä tieltään

Kainuun historia tuntee myös julmia rikollisia, joista kerrotaan hyytäviä tarinoita.

Puolangalla ja Hyrynsalmella vuosina 1873–1923 elänyt Tiina Matero piti huolen siitä, etteivät kyläläiset eläneet liian vanhoiksi. Myrkky-Tiinan (siirryt toiseen palveluun) (Ylä-Kainuun tarinakartasto) kerrotaan myrkyttäneen ainakin yhdeksän ihmistä Kytömäen kylällä ketunmyrkkystrykniinillä.

Enkelimuistomerkki haudalla.
Kuoleman enteitä tulkitaan myös tänä päivänä. Kalevi Rytkölä / Yle

Myllyniemen mukaan Tiina oli ulkonäöltään häijyn näköinen ja katse oli kammotusta herättävä. Ensimmäisen murhansa Tiina teki, kun hän avioitui Aapeli Materon kanssa ja tuli nuorikkona miehelään.

– Aapelin äiti oli kerran vihoissaan sylkäissyt Tiinan vesipataan ja tästä Tiina raivostui ja uhkasi, ettet toista kertaa enää minun pataani sylkäise. Tiina heittäytyi kuitenkin katuvaiseksi ja ehdotti sovintokahveja. Kahvit juotiin sillä seurauksella, että vanha emäntä kuoli,

Tiina oli sekoittanut kuppiin ketunmyrkkyä, jota oli löytänyt talon edesmenneen ketunpyytäjäisännän varastosta. Tiinalla oli tapana odottaa vihamiestensä sairastumista ja sitten toimittaa uhrille aluksi pieni myrkkyannos, joka teki hyvin sairaaksi ja lopulta sekoittaa tappava annos.

Kerrottiin, että levottomiksi vainajiksi jäävät ihmiset, joilla on ollut oikein paha elämä.

Satumaarit Myllyniemi

Tiina jäi kiinni, kun nimismies Claudelin vaati yhdelle uhreista ruumiinavausta ja se todisti, että uhri oli nauttinut ketunmyrkkyä. Myrkky-Tiina tuomittiin elinkautiseen kuritushuonevankeuteen.

– Käräjäkäynnin aikana Tiina ei kuulemma kertaakaan sotkeutunut puheissaan, vaan puolusti itseään harvinaisen kylmäverisesti ja viisaasti. Viimeisessä oikeudenkäyntitilaisuudessa murhat kuitenkin paljastuivat ja Tiinan kerrotaan tappaneen itsensä syömällä pesutuvassa lipeää, Myllyniemi kertoo.

Kukaan murhaajan sukulaisista ei halunnut noutaa vainajaa, joten ruumis lähetettiin Helsinkiin tieteellisiä tutkimuksia varten.

– Tämän tarinan olen löytänyt Oulun maakunta-arkistosta tuomiokirjoista. Mielenkiintoinen löytö, joka kertoo siitä, että rikoksella on hyvin lyhyet jäljet, Myllyniemi toteaa.

Linnut tuovat kuolinsanoman

Nykyisin suomalaiset suhtautuvat kuolemaan neutraalisti. Kuolemasta vaietaan edelleen hyvin mielellään. Kulttuuriantropologi Satumaarit Myllyniemen mukaan vanhoissa tarinoissa ero elävien ja kuolleiden välillä tehtiin hyvin selväksi. Ne ovat kaksi eri maailmaa, joiden kohtaamista ei toivottu.

– Kuolemaa pelättiin valtavasti ja siihen liittyy ehkä suurin tarinaperinteen muoto, mikä on todella elävää edelleen eli kuoleman enteet. Enteiden todistusvoimaa on lisännyt se, että usein kuolema on vieraillut merkin jälkeen.

Vaikka aikaa olisi kulunut paljon, merkin ja kuoleman väliseen yhteyteen on uskottu ja kuolemaan on haluttu varautua.

Mustakaularastas puussa.
Metsälintu pihalla on aikanaan tiennyt varmaa kuolemaa.Kimmo Hiltunen / Yle

Myllyniemen mukaan Kainuussa kuulee edelleen sanottavan, että jos vainajalla jää silmä auki, se jää odottamaan toista perään. Kuoleman linnut ovat myös suosittu enteilyn muoto. Jos linnut ovat tulleet pihaan, se on tiennyt varmaa kuolemaa.

– Yhdessä tarinassa äiti oli maannut kamarissa ja pikkulintu oli lentänyt avonaisesta ikkunasta sisälle. Lintu oli kiertänyt pari kertaa huoneen poikki ja luikahtanut ulos. Silloin äiti oli sanonut kotiväelle, että hänelle tuotiin kuolinsanoma.

Myllyniemi kertoo kuulleensa 2000-luvun puolivälissä tarinan metsosta, joka seikkaili Hyrynsalmen kirkonkylällä talojen pihoissa.

– Kaikki pelkäsivät, milloin se tulee oman talon pihaan pahaa onnea tuomaan. Sitä kammoksuttiin.

Lue lisää:

Ortodoksisessa kulttuurissa ei pelätä vainajaa – Tavat ovat muuttuneet, mutta kuollut on edelleen läsnä

Uskalla puhua hautajaisistasi – ääneen sanotut toiveet vähentävät läheisten taakkaa