Matti Pohto, Erkki Pirtola ja muut – keitä ovat Suomen kulttuurihistorian unohdetut sankarit?

Matti Pohto pelasti suomenkielisen kirjallisuuden. Anteeksi kuka?

taide
mies reppu selässä, kirja kädessä vesikelkan vieressä
Taiteilija Tapani Lemminkäisen mielikuvamaalaus kirjojenkerääjä Matti Pohdosta vuodelta 1955. Pohdon (1817-1857) ulkonäkö on arvoitus, sillä hänestä ei tehty elinaikana yhtään kuvaa.Johannes Wiehn.

Kirjojenkerääjä Matti Pohto on kulttuurihistoriamme kummajaisia. Jos maailma olisi oikeudenmukainen, hänen näköispatsaansa olisi kunniapaikalla useammassakin kaupungissa. Maaliskuun 7. olisi vakiintunut liputuspäivä Matti Pohdon syntymän muistoksi.

Matti Pohdon kohtalona oli kuitenkin jäädä unohdetuksi. Hänestä ei ole ainuttakaan kuvaa, eikä hänen nimeään tunne kuin kourallinen lähinnä kirjoista kiinnostuneita ihmisiä.

Matti Pohdon tarinaan voi tutustua Ylen julkaisemista artikkeleista ja videomateriaalista.

Mutta onko Matti Pohdolla kohtalotovereita? Löytyykö kulttuurin kentältä tai historian hämäristä ihmisiä, jotka ovat tehneet arvokasta työtä jonkun taiteenlajin tallentamiseksi jälkipolville.

Nostamme esiin muutamia, mutta heitä lienee lukuisia muitakin.

Ateneumin kummisetä

Voi olla vaikea uskoa, mutta Ateneumin taidemuseo ja sen valtavat kokoelmat eivät ole aina hallinneet rautatientorin eteläreunaa Helsingin keskustassa. Varhaisen kuvataiteen kokoelmasta, von Wrighteistä, Edelfelteistä ja muista, meidän on kiittäminen miestä, joka jäi pian kuolemansa jälkeen unholaan.

Estetiikan professori Fredrik Cygnaeus (1807–1881) oli eksoottinen lintu suomalaisessa kulttuurielämässä. Taiteellisen näyttävä Cygnaeus viihtyi manner-Euroopan seurapiireissä, mutta oli samalla intohimoinen suomalaisuus-aatteen kannattaja. Elämään on jäänyt hänen voimakkaan isänmaallinen puheensa Flooran päivän juhlassa vuonna 1848.

Cygnaeus toimi vuosikaudet aikansa tärkeimmän kuvataideinstituutin, Suomen Taideyhdistuksen, johdossa. Päämääränä oli nostaa Suomi "sivistysvaltioiden joukkoon" ja kerätä kunnollinen taidekokoelma. Tavoite toteutui, kun Ateneumin taidemuseo avautui vuonna 1888, seitsemän vuotta Cygnaeuksen kuoleman jälkeen.

Jo muutamaa vuotta aiemmin oli Helsingin Kaivopuistossa avattu Cygnaeuksen kotimuseo. Varakas Cygnaeus oli kartuttanut omaa taidekokoelmaansa johtoajatuksenaan hankkia jokaiselta suomalaistaiteilijalta ainakin yksi teos. Lopulta teoksia oli yli 450 alkaen Suomen ensimmäisestä ammattitaiteilijasta Alexander Laureuksesta ja päätyen uraansa aloitelleeseen Helene Schjerfbeckiin.

Suomen vanhimpiin kuuluva museo on ollut viime vuodet suljettuna rahapulan vuoksi. Taideteokset ovat säilössä Kansallismuseon varastossa.

Tuhansien VHS-kasettien mies

"Viime vuosikymmeniä ei juuri ollut kuvataiteen tapahtumaa, jossa ei olisi voinut tavata tuota videokameraa heiluttavaa, pitkänhuiskeaa hahmoa."

Näin kirjoitti kuvataiteilija Veli Granö kollegastaan ja ystävästään Erkki Pirtolasta Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa (siirryt toiseen palveluun) tammikuussa 2016.

Erkki Pirtola oli paitsi kuvataiteilija, myös kuvataiteen tallentaja.

– Jos joku haluaa tutkia Suomen taide-elämää 80-luvulta tähän päivään, ei materiaalia paljon muualta löydy, Granö sanoi Ylen haastattelussa.

Erkki Pirtola videokuvasi 30 vuoden ajan erilaisia taidetapahtumia. VHS-nauhoille tallentuivat muun muassa performanssitaiteen läpimurto ja ITE-taiteen arvostuksen nousu.

– Taidemaailmassa tapahtui noina vuosikymmeninä tosi isoja asioita. Akateeminen modernistinen taidekäsitys murtui ja syntyi kaikenlaista vaihtoehtotoimintaa, Granö arvioi.

Materiaalia kertyi hirvittävästi. Pirtolan asunnon laatikoissa ja muovipusseissa oli kaikkiaan noin 2000 nauhan kokoelma. Materiaalin läpikäyntiä vaikeuttaa se, etteivät nauhat ole missään järjestetyksessä eikä niissä ole kuin viitteellisiä kuvailuja sisällöstä tyyliin "Imppu" tai "Felix".

Pirtolan perikunta on neuvotellut materiaalin luovuttamisesta Kansallisgallerialle. Siellä ymmärretään kokoelman arvo, mutta kannetaan huolta työmäärästä, jonka sen läpikäynti aiheuttaisi.

Suomen kovin levykokoelma

1960-luvulla kukaan Suomessa ei tiennyt, mitä äänilevyjä täällä oli vuosien saatossa julkaistu. Ensimmäinen äänilevy oli julkaistu jo vuonna 1901 ja sen jälkeen savikiekkoja oli tehtailtu tuhansia ja tuhansia. Ne vain olivat hajallaan jossain. Suomesta puuttui levyarkisto, johon äänitteet systemaattisesti kerättäisiin ja luetteloitaisiin.

Tarvittiin joukko innokkaita musiikin harrastajia, että asia korjaantui. Vuonna 1966 perustettiin Suomen äänitearkisto – yhdistys, joka yhä edelleen toimii harrastajavoimin. Alusta asti mukana oli tuleva musiikkitieteilijä Pekka Gronow.

Äänitearkisto alkoi karttua nopeasti, kun suurimmat levy-yhtiöt lahjoittivat sille kaikki varastoissaan olleet äänilevyt sekä sitoutuivat toimittamaan arkistoon näytekappaleet uutuuksista. Tällä hetkellä äänitearkistossa on arviolta 45 000 savikiekkoa ja tuhansia vinyylilevyjä.

Kokoelma on lähes täydellinen. Ennen vuotta 1980 julkaisuista äänilevyistä puuttuu vain muutama prosentti, arvioi yhdistyksen pitkäaikainen aktiivi Timo Wuori.

– Mutta ne ovatkin sitten tosi vaikeita tapauksia, Wuori huokaa.

Myös Yleisradiolla on mittava äänilevykokoelma, jonka päällikkö Pekka Gronowista tuli 1980-luvulla. Nyt hän siis toimi kahdessa keskeisessä äänilevyarkistoissa.

Kolmas paikka, jonne äänitteitä tallennetaan, on Kansalliskirjasto. Se on saanut vuodesta 1980 lähtien vapaakappaleina kaikki Suomessa julkaistut levyt.

Yhtä itsenäistä kansallista äänitearkistoa ei Suomessa sen sijaan vieläkään ole – tavoite, jonka Gronow ja muut pioneerit asettivat jo 1960-luvulla.

Korjaus 5.9. klo 17.45: Kolmas paikka, jonne äänitteitä tallennetaan, on Kansalliskirjasto.