Elokuun 17. päivänä 1917 joukko vihaisia työläisiä ja venäläisiä sotilaita piiritti Helsingin pörssitalon, jossa Helsingin kaupunginvaltuusto piti kokousta. Piiritystilanne jatkui tuntikausia, kunnes puolenyön jälkeen ratsumiliisi saapui paikalle.
Kansanedustaja Onni Hallstén oli illalla paikalla ja kirjoitti päiväkirjaansa:
”Klo 12.45 olin Pohjois-Esplanadin ja Fabianinkadun nurkassa ihmisjoukon laidassa. Alkoi kuulua huutoa ja hevosten kavioiden kopinaa Aleksanterin puolelta, jolloin ihmiset lähtivät pakoon. Pian tulivat ratsastajat, en tiedä mistä, hurjaa vauhtia ratsastaen Fabiania. Börssitalolla päin kuului noin 4–5 laukausta ja ihmiset huutamaan ja juoksemaan, sekä heti sen jälkeen noin kymmenkunta laukausta. En tiedä kuka ampui ja haavoittuiko kukaan.”
Valkoiset käsivarsinauhat
Pörssimellakassa vältyttiin kuolonuhreilta ja kaupunginvaltuusto vapautettiin kuuden tunnin piirityksen jälkeen. Lähinnä työväestöstä koostuvan miliisin tukena oli toistasataa porvarillisten urheiluseurojen miestä – joilla oli valkoiset käsivarsinauhat.
Vielä tällä kertaa miliisin tukena oli porvareita. Järjestysvallan järkkyminen alkoi kuitenkin kääntyä yhä selvemmin valtataisteluksi, jossa sosialistit ja porvarit syyttelivät toisiaan. Koko ajan ärhäkämmäksi käyvä sosialistien päälehti, Työmies, ei säästellyt sanojaan:
”Suomen kapitalistiluokka valmistautuu ase kädessä pitämään herruutensa alaisena alastomaksi riistämiään työläisjoukkoja, joilta porvariluokan rikollinen keinottelu uhkaa riistää viimeisenkin elämisen mahdollisuuden”, Työmies -lehti kirjoitti 23. elokuuta.
Pörssimellakka oli kuitenkin vain yksi elokuun 1917 dramaattisista tapahtumista. Myös maaseudulla ammuttiin ihmisiä – paljon ikävämmin seurauksin.
Historian tienristeyksissä
”Olen jälkeenpäin monesti ajatellut, millaiseksi Suomen tulevaisuus olisi muodostunut, jos olisi menetelty toisin kuin tehtiin.”
Näin pohti Väinö Tanner kesän 1917 tapahtumia, kolme vuosikymmentä noiden tapahtumien jälkeen.
Loppukesällä 1917 oli lukuisia tapahtumia, jotka olisivat voineet helposti kääntyä aivan toisin. Silloin koko Suomen historia olisi edennyt eri latua.
Heinäkuussa Suomen sosialistienemmistöinen eduskunta oli julistautunut niin sanotulla valtalailla korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Mutta Venäjän väliaikainen hallitus, joka oli juuri kukistanut bolsevikkien ensimmäisen vallankaappausyrityksen, ei suinkaan aikonut hyväksyä suomalaisten irtiottoa.
Kenraalikuvernööri uhkailee miehityksellä – eduskunta hajotetaan
Vanhasuomalaisten johtaviin kansanedustajiin kuuluva Onni Hallstén kirjoitti päiväkirjaansa:
”Puhemies [Kullervo] Manner oli maanantaina 30 p:nä heinäkuuta herra Tokoin seurassa käynyt kenraalikuvernöörin luona. Kenraalikuvernööri [Stahovitš] sanoi eduskunnan päätöksen sellaiseksi, että väliaikainen hallitus on valmis sen muuttamiseksi käyttämään kaikkia keinojaan, aina okkupatsiooniin saakka.”
Väliaikainen hallitus tyrmäsi eduskunnan hyväksymän niin sanotun valtalain ja määräsi sen sijaan heinäkuun viimeisenä päivänä eduskunnan hajotettavaksi ja järjestettäväksi uudet vaalit.
”Kun tulin [vanhasuomalaisten] ryhmäkokoukseen, sain kuulla hajottamismääräyksestä. Muut tuntuivat olevan siitä mielissään, minulle se ei ollut mieluinen asia, sillä pelkään, että siitä syntyy vielä rettelöitä”, Hallstén pohti päiväkirjassaan.
Ja rettelöitä tuli.
Tarvitseeko hajotusmääräystä noudattaa?
Suomen hallitus eli senaatti riiteli siitä, pitäisikö Venäjä väliaikaisen hallituksen määräämä eduskunnan hajotusmanifesti julkistaa ja siten virallistaa.
Sosialistit lähtivät siitä, että jos eduskunta todella oli julistautunut korkeimman vallan haltijaksi Suomessa, Venäjän väliaikaisen hallituksen käskykirjettä ei ollut syytä noudattaa. Porvarit taas pitivät sitä epärealistisena ja monet heistä toivoivat uusia vaaleja, joissa sosialistit ehkä menettäisivät enemmistönsä eduskunnassa.
Senaatin kuusi porvarijäsentä äänesti hajotusmanifestin julkaisun puolesta ja kuusi sosialistia sitä vastaan. Senaatin varsinainen puheenjohtaja, venäläinen kenraalikuvernööri ei yleensä osallistunut kokouksiin. Mutta kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš oli etukäteen saanut tietää, että äänet todennäköisesti menisivät tasan ja hän päätti poikkeuksellisesti osallistua kokoukseen. Stahovitšin ääni ratkaisi, ja eduskunnan hajotusmääräys julkaistiin.
Eduskunta lähtee ”lomalle”
Eduskunnan sosialistinen puhemies Kullervo Manner ei kuitenkaan lukenut manifestia eduskunnalle vaan yksinkertaisesti lähetti kansanedustajat lomalle.
Jos eduskunta olisi ollut linjassaan johdonmukainen, se olisi jatkanut istuntojaan.
Todellisuus oli kuitenkin se, että Suomessa olevat yli 100 000 venäläistä sotilasta muodostivat maassa ainoan vahvan sotilaallisen voiman. Kuri venäläisjoukoissa oli tosin äärimmäisen heikko, mutta kurittomillakaan venäläissotilailla ei ollut erityistä halua tukea suomalaisten itsenäisyyspyrkimyksiä.
Suomalaisten kapinaa ja saksalaisten maihinnousua pelkäävä Venäjän väliaikainen hallitus lähetti myös kenraalikuvernöörin avuksi Suomeen uusia, luotettavina pidettyjä joukkoja.
Eduskunnan hajotus suututti sosialisteja, eikä syypäänä siihen suinkaan pidetty ainoastaan venäläisiä. Työväenarkiston 1960-luvulla keräämissä muistitietohaastatteluissa monet työläiset ovat vielä puoli vuosisataa myöhemminkin asiasta katkeria.
”Tähän hajotukseen syyllisiä olivat suurimpina Suomen porvarit, joiden esityksestä ja pyynnöstä se tapahtui. Syykin siihen oli selvä. Hyväksyttyä valtalakia käyttämässä oli työläisenemmistöinen eduskunta, joka oli saatava tehottomaksi”, karkkilalainen Villjam Laaksonen totesi.
Monille porvareille eduskunnan hajotus epäilemättä tulikin helpotuksena. Nuorsuomalaisiin kuuluva tuleva presidentti K.J. Ståhlberg puhisi:
”Viimeinkin saadaan loppumaan tämä yhtämittainen skandaali ja sosialistien vehkeily bolševikkien kanssa.”
Venäläissotilaiden riehuminen pelottaa kaikkialla
Oli kuitenkin yksi asia, josta sekä sosialistit että porvarit olivat jokseenkin yhtä mieltä. Venäläissotilaiden riehuminen, raiskaukset ja väkivaltaisuudet pelottivat kaikkialla maassa, niin maaseudulla kuin kaupungeissa.
SDP:n johtohahmoihin kuulunut Yrjö Mäkelin kirjoitti Kansan Tahto -lehdessä 21.elokuuta:
“Joka päivä sisältävät sanomalehdet kuvauksia venäläisten sotilaiden maassamme tekemistä raakuuksista. Raiskaukset, ryöstöt, metelöimiset ja kaikenlaiset konnuudet kuuluvat jo ikään kuin vakinaiseen päiväjärjestykseen. On perustettava järjestysmiehistöjä. Sillä mikään muu kuin asevoima ei näytä auttavan.“
Osa lehtien venäläissotilaita koskevasta kirjoittelusta saattoi pyrkiä itsenäisyysaatteen edistämiseen ja osa oli pelkkiä huhuja, mutta joka tapauksessa pelon ilmapiiri oli hyvin todellinen.
Aktivistien suuri uhkapeli
Samaan aikaan aktivistien salaiset järjestöt valmistelivat kansannousua venäläisiä vastaan. Ylioppilasaktivistien lisäksi liikkeellä oli myös toinen salainen järjestö, Suomen lakkautetun armeijan entistä upseereista koostunut sotilaskomitea.
Suomen historian suuriin uhkapeleihin kuuluu aktivistien valmistelema kapinahanke kesällä 1917. Tukholmassa toimivat aktivistit laativat suurisuuntaisen suunnitelman kansannoususta venäläisiä vastaan. Se oli tarkoitus käynnistää jo alkusyksystä 1917. Hanke oli uhkarohkea, sillä Venäjällä oli loppukesästä Suomessa ennätyksellinen määrä joukkoja.
Kai Donnerin johdolla Tukholman aktivistit kävivät saksalaisten kanssa salaisia neuvotteluja aseiden saamisesta ja muusta tuesta. Heinäkuussa Saksan merivoimien esikunta ilmoitti olevansa valmis kuljettamaan Suomeen koko suomalaisen jääkäripataljoonan sekä 100 000 miehen kansannousuarmeijalle tarkoitetun aseistuksen.
Entinen Suomen armeijan eversti Nikolaj Mexmontan laati liikekannallepanosuunnitelman ja ilmoitti ottavansa mieluusti kansannousun ylipäällikkyyden.
Suomalaiset antoivat kuitenkin saksalaisille täysin liioiteltuja tietoja valmiuksistaan, eikä saksalaisilla ollut halua tukea kapinaa omalla maihinnousullaan, toisin kuin suomalaiset luulivat. Kun todellinen tilanne selvisi osapuolille, koko hanke pysäytettiin viime tingassa elokuussa 1917.
Toivosen perhe lähtee nälkäisenä matkaan
Tavallisia ihmisiä ahdisti kuitenkin paljon enemmän todellinen nälkä, erityisesti kaupungeissa.
”Elintarpeita ei saatu kylliksi. Leivästäkin oli jo puute. Aloimme suunnitella pois lähtöä”, sarjan aiemmista osista tuttu Aino Toivonen muisteli.
Toivosten perhe oli päätynyt Tampereelle, mutta nyt oli taas edessä lähtö. Perheen isä Kaarlo Oskari Toivonen oli saanut poliisin paikan Kärkölän Järvelästä.
”Lähtöruokana oli meillä paljaita perunoita syötäväksi, niinpä matkan aikana alkoivat lapset käydä levottomiksi ruokaa vaatien. Riihimäen asemalla kiertelin ravintolassa sekä laiturilla, eikö olisi jotain syötäväksi kelpaavaa. Eräällä naisella näkyi olevan ruskeita piparkakkuja – ostin niitä melkoisen erän, jotta jotain purtavaa olisi,” Aino Toivonen kertoo.
”Mutta kun aloin jakaa niitä, huomasimme, ettei niihin hammas pystynytkään, vaikka terävät hampaat lapsilla olivat. He alkoivat itkeä, että mitä se äiti heille osti. Näin nälkäisinä vihdoin päästiin Järvelään.”
Voimellakat Turussa
Kaupunkien nälkäinen työväestö epäili, että ruokaa piiloteltiin keinottelutarkoituksessa. Turussa tilanne purkautui niin sanotuiksi voimellakoiksi. Kansanjoukko murtautui 9. elokuuta Valion tiloihin ja takavarikoi voivarastot. Viranomaisselityksiä voin tarpeesta muun muassa sairaaloille ei uskottu, ja lopulta voita jaettiin paikalle tulleille ilmaiseksi.
”Olin Turun voimellakoissa mukana, mutta olin ostanut vasta uuden puvun, joten en voinut mennä sinne taajaan väkijoukkoon, missä ne kantoivat laudankappaleissa ja millä sattui sitä voita, sitä oli ihmisten vaatteissakin. Proletaarien huveissa ei hyvin pukeutuneella siis ollut huvia”, maalari Iivari Latva muisteli.
Poliisi ei uskaltanut aluksi sekaantua tapahtumiin. Porvarillinen Uusi Aura kirjoitti tuohtuneena:
”Turun kaupunki on kolmen viimeksi kuluneen vuorokauden ajan ollut satalukuisen ryövärijoukon vallassa, niin kuin jokin pahanpäiväinen meksikolainen vuoristokylä. Missä ovat kaupungin järjestyksenvalvojat? Totuudenmukainen vastaus kuuluu: järjestyksenvalvojat seisoskelevat ryövärijoukossa, yrittämättäkään estää ryöväyksiä.”
Tieto Turun tapahtumista kulkeutui Helsinkiin kesken siellä riehuneita työttömyysmellakoita. Myös Helsingissä kansanjoukko tunkeutui Valion varastoihin. Helsingin mellakkaviikko huipentui edellä kuvattuun Pörssitalon kahakkaan.
Sosialistisenaattorit eroavat
Turun ja Helsingin tapahtumat olivat järjestäytyneen työväenliikkeen näkökulmasta hyvin huolestuttavia. Joukot eivät pysyneet lainkaan hallinnassa.
SDP:n sisällä valtataistelu radikaalien ja maltillisten välillä kiihtyi. Lopulta sosialistisenaattorit katsoivat eduskunnan hajottamisen tehneen hallituksessa jatkamisen mahdottomaksi.
Pörssimellakkapäivänä senaatin johtaja, pääministeri Oskari Tokoi erosi ja syyskuun toisella viikolla senaatissa oli jäljellä enää porvaripuolueiden edustajia. Nuorsuomalaisten E.N. Setälä nousi tynkäsenaatin johtoon.
Sosialistinen eduskunnan puhemies Kullervo Manner yritti vielä elokuun lopussa saada hajotettua eduskuntaa koolle. Kenraalikuvernööri Stahovits oli kuitenkin komentanut husaarijoukot sulkemaan eduskunnan kokoontumispaikan Heimolan talon.
Pääovelle oli kiinnitetty ilmoitus:
”Väliaikaisen hallituksen julistuksella on eduskunta hajotettu. Sen huoneisto on tänään suljettu.”
Noin 140 kansanedustajaa, lähinnä valtalain puolesta äänestäneitä sosialisteja ja porvarillisia itsenäisyysmiehiä kokoontui sen jälkeen Säätytalolle. Mutta sekin kokous hajosi nopeasti kansanedustajien riitelyyn.
Simo Saarikon kuolema
Maaseudulla tilanne oli monin paikoin yhtä kiihkeä. Turun voimellakan aikaan Ypäjällä, Kanta-Hämeessä maatalouslakko johti ensimmäiseen kuolemaan päättyneeseen välikohtaukseen.
Lakkovahtien ja paikallisten isäntien välinen väkivaltainen kärhämöinti Haukan tilalla johti lopulta siihen, että paikallinen konstaapeli Frans Heinonen ampui vallityöläinen Simo Saarikon kuoliaaksi.
Se, mitä tuona päivänä Ypäjällä oikeastaan tapahtui, oli alusta alkaen kiistanalaista. Porvari- ja sosialistileireissä siitä syntyi heti kaksi täysin erilaista tarinaa.
Simo Saarikon hautajaisista tuli valtava tapahtuma, johon otti osaa suuri osa paikkakunnan ison ja aktiivisen työväenyhdistyksen jäsenistä.
Syksyllä seuranneessa oikeudenkäynnissä konstaapeli Frans Heinonen vapautettiin – joutuakseen vain muutamaa kuukautta myöhemmin sisällissodassa punaisten julmasti teloittamaksi.
”Myöhemmin on yleensä mahdotonta sanoa, mikä olisi ollut seurauksena, jos olisi menetelty toisin kuin tehtiin. Me tunnemme vain sen tien, jonka maamme joutui kulkemaan, mutta emme tiedä, mihin toiset tiet olisivat johtaneet”, Väinö Tanner totesi kesän 1917 tapahtumista.
Sarjan seuraavassa jaksossa valmistaudutaan eduskuntavaaleihin, mutta monissa piireissä suunnitellaan jo aivan toisenlaista valtataistelua.
Lue ja katso sarjan muut osat.
Jutussa on käytetty lähteenä lukuisia historiateoksia, mm. Rauno Lahtisen, Pertti Haapalan, Tuomas Hopun, Samu Nyströmin, Pertti Luntisen, Maiju Wuokon ja Maurits Hietamäen tutkimuksia. Onni Hallsténin päiväkirjamerkinnät ovat peräisin Aappo Kähösen ja Kauko Rumpusen toimittamasta kirjasta Itsenäisyyden muotoilijat. Muut lainaukset ovat pääosin muistelmista ja Työväen arkiston kokoelmista. Lisäksi lähteenä on käytetty mm. aikakauden lehtiä.
