Matikainen: Ei ole yhtä Kiinaa

Uusi sukupolvi näkee Kiinassa muutakin kuin Tiananmenin synkän muiston, kirjoittaa työpaikalleen lähtevä Ylen uusi Aasian-kirjeenvaihtaja Jenny Matikainen.

Kiina
Jenny Matikainen
Yle Uutisgrafiikka

Olen kuvitellut ensimmäisen Kiinan työpäiväni monta kertaa. On varhainen aamupäivä, Suomessa vasta aamuyö. Aurinko vaanii kuumana vaaleankeltaisen usvan takana, talot nousevat taivaan eteen. Kävelen toimistolle pihan poikki. Yhdet portaat, ulko-ovi, käännös vasemmalle ja ovesta sisään. Tervehdin amerikkalaiskollegoitani, varmasti juttelemme hetken: Oletko jetlagissa? Ah, en enää. Kyllä asunto on kunnossa. Aivan, Suomessa on jo syksy.

Suuntaan toimistoon huoneiston peränurkassa ja istun ruskean pöydän ääreen. Ulkona on yhä helteistä vaikka on syyskuun alku. Ilmastointilaite hönkii niskaani kylmää ilmaa, mutten voi sulkeakaan sitä. Tulisi kuitenkin hiki.

Viereisistä huoneista kuuluu naputtelua, puheensorinaa, ehkä puhelin soi. Hiljaisuus toimistossa on enemmän tunne kuin ääni.

Sitten avaan tietokoneen.

Kolisee, paukkuu ja muuttuu, aivan kuten Kiina

Joka kerta, tässä kohdassa mielikuvitukseni loppuu. Tai pikemminkin, se ruuhkautuu. Kiinaa on liikaa. Aloituksia tunkeutuu päähäni kaikkialta. Ne ovat kuin ulkopuolella kolisevan pääkaupungin monikerroksiset risteysalueet: liikennettä siellä täällä niin että mieli räjähtää suuntien mahdollisuuksista. Kolisee, paukkuu ja muuttuu, aivan kuten Kiina.

Kysyin kiinaa tuntevalta ystävältäni, keksisikö hän sopivaa sanontaa blogini kuvitukseen. Toivoin sen kuvaavan tulevaisuutta ja muutosta. Hän ehdotti muutamaa, joista 天摇地转 oli ehdottomasti osuvin. Ilmaisun vapaa käännös kuuluu ”merkittävät muutokset ovat ovella”. Kirjaimellisesti se tarkoittaa kutakuinkin ”taivas tärisee ja maa kieppuu”.

Kiinalle ja sitä seuraavalle kirjoittajalle molemmat tematiikat ovat keskeisiä, tosin ensimmäinen huomattavasti jälkimmäistä mieluisampi.

Ja siinä samalla Kiina kutistuu

Kiina on kamalan iso. Tuntuu tyhmältä edes sanoa sitä ääneen, niin selvää se on. Yli miljardi asukasta, satoja kieliä, lunta ja hellettä, merta ja autiomaata. Kaupunkeja, joissa asuu yhtä paljon ihmisiä kuin Pohjoismaissa. Kiinalaisia turistejakin on aina kerralla lauma. On helppoa luetella megalomaanisia numeroita ja sanoa huh huh, älytöntä.

Ja siinä samalla Kiina kutistuu. Siitä tulee kertomus isosta maasta, joka noustessaan nielee muut.

Meillä ja muualla uutisointia ja Kiina-puhetta hallitsevat tietyt narratiivit. Saasteet, ihmisoikeudet, aluekiistat, yksipuoluejärjestelmä, hikipajat, nouseva talous ja epäreilu kauppa. Lista ei ole kattava eikä se sisällä moitetta. Kaikki nämä aiheet ovat tärkeitä.

Kun asuin neljä vuotta sitten Shanghaissa, kuvittelin että Kiina on jättimäinen kirjakauppa täynnä niteitä. Kukaan ei koskaan ehdi lukea kaikkia läpi vaikka kuluttaisi siihen jokaisen tunnin jokaisesta päivästä. Siksi on helpompi tarttua kirjaan, joka on jo vähän tuttu. Dekkarisarjan seuraavaan osaan tai toiseen Jane Austeniin.

Juuri näin tekee usein myös moni meistä toimittajista.

Moni Kiinasta uutisiin nouseva asia on helppo kuitata pahana toiseutena. Vääryytenä, josta voi huoletta sanoutua irti. Näitä tasoja Kiinaa seuraavat toimittajat ovat kolunneet vuosia. Mutta entä ne muut nurkat, muut tarinat? Ne jotka eivät pysy kaukana vaan tulevat lähelle.

Ehkä Kiinaa on jo helpompi katsoa myös silmiin

Nyt Pekingiin muuttoa edeltävällä viikolla olen ympäröinyt arkeni Kiinalla. Pakkaamisen ja lähtövalmistelujen ohessa olen kuunnellut kasoittain podcasteja - loistava tapa voittaa aikaa kun ei ehdi istua alas lukemaan.

Eräs kuulemani sivulause jäi kaikumaan mieleeni: Kiinasta on nykyisin kiinnostunut uusi sukupolvi, joka ei katso maata ainoastaan Tiananmenin muiston läpi. Siksi se voi helpommin nähdä myös muuta. Ei pelkästään, mutta sitäkin.

Ehkä Kiinaa on jo helpompi katsoa myös silmiin.

Juuri sen vuoksi ensi viikolla Kiinassa ilmastointilaitteen puhaltaessa korvaani viileää ilmaa, myös pääni korvan takana suhisee. Se suhisee kuin toimiston seinien ulkopuolella päivän päätöksiä tekevä miljardinen kansa ja muutaman kilometrin päässä suuria päätöksiä tekevä yksi puolue. Journalismi ei voi unohtaa kumpaakaan, mutta on hyvä miettiä, mikä jää helpommin häiriöäänten alle.

Avaan tietokoneen. Pää suhisee, ja voi olla, että juuri sinä päivänä taivas tärisee ja maa kieppuu. Siitä tehdään varmasti uutinen. Mutta jossain odottaa myös jotain pientä, jotain, mistä voi aloittaa.

Joku, jota katsoa silmiin.

Jenny Matikainen

Kirjoittaja aloittaa syyskuussa Ylen Aasian-kirjeenvaihtajana. Hän katsoo tässä blogissa Kiinaa eri kanteilta ja uskoo, että asian ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi siitä samaa mieltä.