Sellisti Ulla Lampela on soittanut kuoleville kymmeniä kertoja: "Se on pyhä hetki"

Saattokodissa oma arvomaailma kirkastuu. Silti sellisti ei koskaan soita siellä itsensä takia, vaan ollakseen ihminen ihmiselle.

musiikki
Ulla Lampela.
Juha Kemppainen / Yle

Ensimmäisellä kerralla saattokodissa Ulla Lampela mietti, ehkä vähän pelkäsikin. Ihmisen kohtaamista, kuoleman läheisyyttä. Sitä, millaisia tunteita se nostattaa. Mutta päällimmäinen tunne oli turvallisuus.

– Se tuntuu oikealta, koska kuolema on osa elämää. Samalla oma arvomaailma kirkastuu: ei pidä asioita itsestäänselvýyksinä. Se on rajallisuuden tehtävä.

Ei Lampela silti itsensä vuoksi ole pitänyt kymmeniä konsertteja palvelutaloissa ja saattokodeissa. Hänen mielestään taide kuuluu oikeasti kaikille. Sairaalle tai kuolevalle musiikki on – niin sellisti toivoo – hoitavaa ja lohduttavaa. Pieni hetki irrottautumista, jopa nautintoa.

– Jos se sitä voi olla, olen äärettömän kiitollinen. Silloin minulla on jokin merkitys maailmankaikkeudessa.

– Soittajana olisi hyvä ajatella ennen mitä tahansa keikkaa: mitä jos tämä olisi viimeiseni?

Ulla Lampela.
Juha Kemppainen / Yle

Ulla Lampela ajatteli jo 15-vuotiaana, että hoitolaitoksiinhan sitä pitäisi soittamaan mennä. Jos ei musiikki hoitaisi, se vähintään virkistäisi. Lapsen odotus toistakymmentä vuotta sitten havahdutti isommin miettimään omaa olemista suhteessa muihin ja koko maailmaan.

Lampela meni mukaan tukiperhetoimintaan ja Musiikkia sairaalaan -vapaaehtoistyöhön Helsingin seurakuntayhtymässä. Siellä diplomisellisti koki kuitenkin vievänsä tilaa harrastajilta, ja niin virisi ajatus omasta konserttisarjasta. Sen hän toteutti pianistiystävänsä kanssa sairaaloissa ja palvelutaloissa.

Sitä taas seurasi Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin toteutettu konserttisarja saattokodeissa pääkaupunkiseudulla sekä Turun, Tampereen ja Hämeenlinnan saattokodeissa. Pelkästään noiden kolmen vuoden aikana konsertteja kertyi yli 70.

Yllätyin siitä, ettei se ole raskasta

Lapsia yleisöön ei ole sattunut. Se olisi voinut olla vaikeaa, soittaja myöntää.

Nyt työryhmällä on meneillään toinen apuraha, jonka avulla kahdeksanhenkinen työryhmä voi jatkaa työtään. Näillä näkymin ilman Lampelaa, joka siirtyi syksyllä Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteriin Kokkolaan. Työ Etelä-Suomessa jatkuu varmasti, sillä Lampelan mukaan ihmisillä on halu olla mukana.

Ja toisaalta Kokkolassa saattaa nyt viritä uusi toimintamuoto – jo aiemmin kamariorkesteri on ollut tuttu näky niin kouluissa, päiväkodeissa kuin joulun aikaan laitoksissakin.

Ulla Lampela.
Juha Kemppainen / Yle

Kun Ulla Lampela soittaa sairaalassa tai saattokodissa, hän haluaa musiikin olevan kuulijalle juuri sitä, mitä tämä sillä hetkellä toivoo sen olevan. Omia halujaan hän ei siihen sotke.

– Meidät on luotu rakastamaan, olen varma siitä. Mutta väkisin rakastaminen ei onnistu. Kun menet kuulostellen ja pyyteettä, lopputuloksena saat itsekin: joko kannustimen, jatka tuota! Tai näpäytyksen, kun joku torjuu, mutta se on ilman muuta osa juttua.

Palaute vaihtelee: joku vetää oven kiinni, toinen kuiskaa: "Älkää lopettako ikinä." Kuulijoiden kasvoilla näkyy liikutus, musiikki nostaa esiin muistoja, tai kauneus itsessään puhuttelee. Palvelutaloissa Lampela on nähnyt hämmentäviäkin hetkiä, kun soiton rentouttamat lihasspasmit laukeavat.

Ulla Lampelalla on kokemusta myös muskarin pidosta lasten psykiatrisella osastolla ja konserteista mielenterveyspotilaille. Kohtaamiset ovat olleet yllättäviä, erilaisia, hauskojakin.

– Ne konsertit ovat ihmiseltä ihmiselle, eivät miltään taiteilijalta yleisölle. Ihmisen kohtaaminen ja sille auki oleminen on yhtä tärkeää kuin itse konsertti.

Me olemme yhtä, tarvitsemme toisiamme

Saattokodeissa kiitos tulee usein omaisilta. Kerran Lampela sattui konsertoimaan saattokotiin, jossa kuulijana oli nopeasti etenevään sairauteen kuolemaisillaan oleva mies. Konserttien suuri ystävä oli toivonut kuulevansa vielä yhden. Ja sen hän kuuli.

Aina Lampela ei silti tiedä, mitä soitto herättää. Joskus itse konserttitilassa ei ole ketään. Kuulijoita on, mutta he ovat liian sairaita tullakseen paikalle. Ovet ovat auki ja musiikki kantaa.

Puolen tunnin konsertti on koettu hyvän mittaiseksi. Ohjelmistoa Lampela ei mieti liikaa. Saattokoteihin hän valitsee musiikkia, jota rakastaa eniten. Kaunista ja koskettavaa. Sellaista, joka hoitaa, antaa toivon tunnetta. Ainoastaan todella synkkää tai lohdutonta musiikkia hän ei näissä konserteissa soittaisi.

Ulla Lampela on soittanut myös yksin ihmiselle, jonka lähtö on aivan käsillä. Soittanut ja välillä vain ollut. Silittänyt käsivartta. Soittanut viimeisilläkin hetkillä ja toivottanut hyviä hetkiä tuonpuoleiseen.

– Yllätyin siitä, ettei se ole raskasta. On mahdotonta sanoa, mitä siinä tapahtuu, kun ihminen on jo aivan rajalla. Se on pyhä hetki.

Saattokodissa soittaessa Lampelalle tärkeintä on läsnäolo. Hetki on niin tyhjentävä, että ajatuksetkin katoavat. Samalla turvallisuudentunne on vahva, samoin kokemus siitä, ettei potilas ole yksin. Ja kiitollisuus:

– Me olemme yhtä, tarvitsemme toisiamme. Etten unohtaisi ikinä, että tämä hetki on ainutlaatuinen. Olen kiitollinen siitä kiitollisuudentunteesta.

Ulla Lampela.
Juha Kemppainen / Yle