Maria Markuksen kolumni: Itärajan takaa palattua oma koti antaa lämpöä ja turvaa

Kun suomalainen ylittää itärajan, joutuu uuteen ja outoon rempallaan olevaan ympäristöön. Kuoppaiset tiet ja valtava elintasokuilu ovat kuin aikahyppy talvisotaa edeltävään aikaan, kirjoittaa Maria Markus.

Venäjä
Maria Markus
Maria MarkusPetteri Sopanen / Yle

Iso maa, isot kuopat. Näin olen Venäjästä usein kuullut sanottavan. Tällä viitataan kai ennen kaikkea maan sotaisaan historiaan ja ison määrän ruumiita vetäviin maakuoppiin, mutta sanonta pätee myös karjalalaisiin maanteihin. Auton ja hermot rikkoviin pölyisiin, mutkitteleviin, yllätyksellisiin ja kuoppaisiin kärrypolkuihin, joita pitkin matka kestää… ja kestää.

Tein hiljattain road tripin ystävättäreni kanssa Raja-Karjalassa. Tällaiselle Venäjän-matkailun keltanokalle jo rajan ylittäminen Niiralasta Värtsilään oli kuin astuminen toiselle planeetalle: Mitä hittoa -planeetalle. Olin tiennyt elintasokuilun Suomen ja Venäjän Karjalan välillä olevan valtava, mutta vasta nyt asia konkretisoitui. Olin yhtä kysymysmerkkiä. Miten hitossa kaikki voi olla niin rempallaan? Miten hitossa ihmiset tyytyvät tähän?

Onneksi menopelinämme oli jeeppi, sillä matkastamme korpien katveessa sijaitsevaan Hyrsylän mutkaan ei olisi selvinnyt ilman nelivetoa. Matkanteon kruunasi hetki, kun kahlasin metsätietä halkovassa lätäkössä selvittämässä, riittääkö automme maavara sen ylittämiseen, ja törmäsin valtaviin, aivan tuoreisiin tassunjälkiin. Miltei kuulin jättiläisen hengityksen, kun otin jalat alleni ja pinkaisin takaisin autoon. Loppumatka meni kylmänhiki kämmenissä, sillä vaikka maalainen olenkin, ajatus jumiin jäämisestä keskelle mesikämmenten juhlia illan hämärtyessä – ilman puhelinverkkoa ja karttasovellusta – ei houkutellut.

Loppu hyvin kaikki hyvin, ja pääsimme piskuiseen Hyrsylän kylään, jossa kulkee vanha Suomen raja. Samalla siirryimme ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin. Aikaan ilman teknologiaa, juoksevaa vettä ja oikeastaan mitään nykyisin tuntemaamme infraa. Aikaan, jolloin lehmillä oli kutsumanimi eikä maailman pahuudesta tarvinnut välittää. Asetuimme satavuotiaaseen mökkiimme ja tunnelmoimme auringonlaskua idyllisessä järvimaisemassa.

Koimme aikahypyn myös talvisodan alkumetreille, loppuvuoteen 1939

Mutta samalla koimme aikahypyn myös talvisodan alkumetreille, loppuvuoteen 1939. Kummalliseen aikaan, jolloin Suojärven alueen ja siten myös Hyrsylän asukkaat jäivät evakuoimatta sodan jaloista. Ja vain joutuakseen pian venäläisille siirtoleireille – jos siis selvisivät karusta siirtomatkasta tulipalopakkasilla. Syytä epäonnistuneeseen evakuointiin on etsitty niin suomalaisten viranomaisten taktikoinnista kuin välinpitämättömyydestäkin.

Miljöö vei ajatukseni myös sodan jälkeiseen epätietoisuuden ja härskin propagandan aikaan, jolloin rajaseudun asukkaiden piti yrittää päätellä ja ennustaa, kumman valtion – Neuvostoliiton vai Suomen – puolelle kannattaisi asettua ja tulevaisuuttaan rakentaa. Missä olisi parhaat elämän eväät ja paikka, jota voisi taas kodikseen kutsua? Missä saisi olla turvassa? Samanlaisia pohdintoja joutuu tänäkin päivänä aivan liian moni sodan ja sorron takia kodistaan häädetty tai kotoaan paennut tekemään.

Saimme selville, että mies oli muuttanut maalle Petroskoista. Eikä lähtisi takaisin kaupunkiin, vaikka palvelut ovat Hyrsylässä lähes saavuttamattomissa

Mietin miltä tuntuu, kun oma rakas ranta, tupa ja perunamaa, on jätettävä taakseen ilman tietoa siitä, pääseekö koskaan enää takaisin. Kun tulimme kutsutuiksi Hyrsylän kylän ehkä ainoan ympärivuotisen asukkaan, Alexanderin, tupaan syömään sieniä ja perunaa, ymmärsin, kuinka rakas paikka koti hänelle on. Universaalilla viittomakielellä kömpelösti kommunikoidessamme saimme selville, että mies oli muuttanut maalle Petroskoista. Eikä lähtisi takaisin kaupunkiin, vaikka palvelut ovat Hyrsylässä lähes saavuttamattomissa, ruoka on kasvatettava säiden armoilla omalla pihalla, pesuvetenä on järven samea vesi eikä juttuseuraa löydy kuin omasta kissasta ja koirasta.

Vaikka seikkailumme Raja-Karjalassa oli mukava kokemus, tältä reissulta palatessani koti tuntui aivan erityisen lämpöiseltä, turvalliselta ja rakkaalta paikalta. Itsestäänselvyys oli muuttunut ylellisyydeksi. Koti on minulle kuin taaperolle syli: kun pieni ihminen saa riittävästi käydä tankkaamassa perusturvaa vanhempansa sylissä, hän jaksaa taas reippaana ja uteliaana lähteä tutkimaan maailmaa.

Itänaapurissamme olisi ylenpalttisesti tutkittavaa ja ikäpolveni – itseni mukaan lukien – tietää hämmentävän vähän rajantakaisesta elämästä, joten suunnittelen jo seuraavaa reissua. Mutta ennen sitä on tankattava kodin turvaa ja lämpöä.

Maria Markus

Kirjoittaja on jyväskyläläinen vapaa toimittaja, joka tekee juttuja Suomesta ja ulkomailta monenlaisiin medioihin. Häntä ajaa eteenpäin ehtymätön uteliaisuus, ja toimittajan työ on hänelle tutkimusmatka yhtä lailla maailmaan kuin itseensäkin. Hän on työskennellyt myös pohjoismaisen yhteistyön sekä EU-politiikan parissa.