Peiponen: Ovatko Iisalmi ja Tuusniemi enää osa Suomea? Eivät ole – eikä moni muukaan pikkupaikka

Kyliä, jopa pikkukaupunkeja on katoamassa Suomessa. Niiden olemassaolosta ei enää tiedetä mitään. Kartalla ne vielä toistaiseksi näkyvät, mutta kuinka kauan, pohtii toimittaja Pasi Peiponen blogissaan.

maakunnat
Pasi Peiponen
Jyrki Lyytikkä / Yle

Kuka muistaa pohjoissavolaista kirjailija Eino Säisää? Ei kukaan.

Kuka tietää missä Iisalmi on, entä Tuusniemi? Piakkoin ei enää kukaan.

Toinen on kadonnut suomalaisesta kirjallisuudesta, Iisalmi ja Tuusniemi katoamassa Suomen kartalta.

Eino Säisä (1935-1988) oli pohjoissavolainen, Iisalmessa elämänsä elänyt kirjailija.

Säisä kuvasi laajassa kirjasarjassaan Kukkivat roudan maat kotiseutunsa Iisalmen ja Ylä-Savon kehityksen, elämän ja ihmisten kohtalot sotien jälkeen 1970-luvun loppuun. Kirjasarja on samalla kuvaus maaseudun murroksesta, jonka Suomi kohtasi ryminällä. Kehitys ei pysähtynyt Säisän kirjasarjaan.

Kylät tyhjenivät ensin lähikaupunkeihin, sieltä suurempiin tai Ruotsiin töihin, ja jäljelle jäi vain autioituva maa. Kehitys oli armotonta ja Säisä kuvasi sen ihmisten kautta tarkasti, hienosti ja ihmisen kipuilua ymmärtäen.

Luin Säisän kirjasarjan nuorena miehenä muutaman kerran. Teki syvän vaikutuksen, yhteiskunnan muutoksen ja ihmiskuvauksen tarkkuus. Säisän kirjasarjasta tehtiin myös iso ja kallis televisioproduktio 80-luvulla.

Sen jälkeen Ylä-Savoon laskeutui hiljaisuus. Pitkä, syvä ja totaalinen, joka katkesi vasta äskettäin.

Iisalmesta uutisoitiin (siirryt toiseen palveluun) elokuussa: "Mies esitteli naiselle sukuelintään ravintolassa – alkoi kahakka. Poliisin mukaan lyöntiä oli edeltänyt pieni tuuppiminen. Tätä ennen lyöjän kerrotaan esitelleen sukupuolielintään lyömänsä miehen vaimolle."

Iisalmi oli jälleen hetken kartalla. Muut muutamat harvat valtakunnan uutiset Iisalmesta ovat samaa luokkaa: tappeluja, kuolemia, riitelyjä – paikallisten ortodoksien välienselvittelyä.

Näiden perusteella – mitä tiedämme Iisalmesta?

Haudankaivaja etsii jo valokatkaisinta

Monet varmaan tietävät missä on Tuusniemi?

Olen ajanut muutamia kertoja Tuusniemen ohi Koillis-Savossa. Huoltoasemalla päätien varrella kylän ukot istuvat samalla kahvikaljalla. Kaksi isäntää istui viime kerralla terassilla. Siinä kaikki. Lopetan raportin Tuusniemeltä tähän.

Olen reissannut työkseni maakunnissa kohta parisenkymmentä vuotta. Itä- ja Pohjois-Suomi ovat mielestäni tulleet tutuiksi.

Vai ovatko? Tutuiksi ovat kyllä tulleet ne seudut ja kylät jonne on ollut syytä mennä, tehdä juttua ja raportoida.

Pohjois-Savoon kuuluvissa Ylä-Savon kunnissa – Iisalmi sen keskuksena – en ole käynyt kertaakaan. Mikään ei ole herättänyt mielenkiintoani, ei mikään, mistä kertoa. Se ei ole tietenkään olemassaolon mittari.

Mikä sitten on?

Havahdun yhä useammin Itä- ja Pohjois-Suomea kiertäessäni: Suomi peittyy tällä hetkellä alueisiin, joiden olemassaolosta ei enää tiedetä mitään. Kartalle ne piirretään, toistaiseksi – mutta kuinka kauan?

Katoavat seudut ovat kyliä, jopa pikkukaupunkeja. Mikään ei niissä nosta enää päätään – ei yrittäminen, ideat, rohkeus, ei synnytystalkoot. Ei edes pakolla lastenteko, jos heilien keski-ikä on lähempänä 70 vuotta.

Elämä on näissä kylissä ja pikkukaupungeissa vain hiljaista, kuihtuvaa elämää, vääjäämätöntä väestön vanhenemista ja katoamista. Viimeisenä haudankaivaja etsii jo valokatkaisinta, sammuttaakseen kylän olemassaolon.

Liioiteltu totuus vai inhasti totta?

On helppo maalata näiden seutujen sammuminen. Paljon, paljon vaikeampi on löytää tulevaisuutta Itä- ja Pohjois-Suomen syrjäalueille.

Jos seutu tai alue ei omista massiivista elinkeinoa, turistien mäennyppylää, lasten riemuliiteriä tai megahullunhauskaa kesätapahtumaa, mitä mahdollisuuksia sillä on olla esillä – tulla nähdyksi? Ei mitään.

Kuka tietäisi missä on Kainuu, missä on Sotkamo, jos kunnassa ei olisi ollut kuulua Talvivaara-Terrafamen kaivosta, tai menestyvää talvilajien urheilukoulutuskeskusta? Ei kukaan.

“Mistä näille maakuntajohtajille maksetaan?”

Tästä kehityksestä kertoo paljastava yhteensattuma. Torstaina 24.8. julkaistiin kaksi raporttia: Helsingin kaupunkistrategia 2017-2035 sekä Pohjois-Savon tilannekatsaus 2017, julkaisijana Pohjois-Savon liitto.

Pohjois-Savo alistuu tosiasioihin raportissaan. “On varsin selvää, että joillekin kehitystrendeille (huom. väestön väheneminen, ikääntyminen, sairastuvuus) ei ole paljoa tehtävissä, niihin on vain sopeuduttava ja luotava uusia kasvun edellytyksiä,” raportissa todetaan.

Helsinki haluaa olla reteesti tulevaisuuden visiossaan “maailman toimivin kaupunki”.

Mitä muutakaan? Helsingillä on siihen mahdollisuuksia kaikilla mittareilla. Helsingin ja pk-seudun talouden merkityksestä Suomelle kertoi Yle äskettäin: “Helsingin seutu talouden johtotähti – Kasvuyritys palkkaa työntekijöitä muualta, koska Kehä III:n sisältä loppuvat osaajat.”

Helsinki on ansainnut pormestarinsa. Vapaavuori on antanut kasvot Helsingin kehitykselle. Hän on kokenut ammattipolitiikko, joka on ottanut näkyvän ja aktiivisen roolin Helsingin puolestapuhujana.

Roolia ei ole annettu, Vapaavuori on tajunnut ottaa sen.

Missä ovat muun Suomen puolustajat? Nimetkää joku Kehä III:n ulkopuolisen Suomen visionääri, oman kotiseutunsa karismaattinen puolestapuhuja, agitaattori joka pitäisi ääntä ja tulta yllä kotiseutunsa kaminassa. Kaupunginjohtaja, maakuntajohtaja?

Hiljaisuutta. Koska heitä ei ole.

Suomessa on edelleen 18 maakuntaa (myös suunnitellun maakuntauudistuksen jälkeen vuonna 2020), joiden johdossa ovat maakuntavaltuustot, maakuntahallitukset yhdessä maakuntajohtajan kanssa.

Mistä näille maakuntajohtajille oikein maksetaan – tällä hetkellä ja maakuntauudistuksessa?

Oman maakuntansa kehittämisestä jonninjoutavissa aluekehityksen pullakahvipalavereissa, muutamassa puolikosteassa maakuntaseminaarissa?

Turha vedota, ettei ole paikkaa päästä näkyvään julkiseen keskusteluun. Julkituloon on mediakanavia auki 24/7 h. Omaa harvaa vuoroaan maakuntalehtien palstoille ei tarvitse kärsimättömästi odottaa.

Pelkään kuitenkin pahinta.

Blogikuvan tie on kaikkien hylkäämä korpibulevardi

Tuusniemen kyläukotkin tämän tietävät: syrjä-Suomi tarvitsee, enemmän kuin koskaan, todesta otettavia, vakuuttavia ja sanavalmiita muun Suomen puolestapuhujia – profeetan partaa, sauvaa ja palavia näkyjen näkijöitä. Kysymys on viime kädessä myös toivon ylläpitämisestä, jäljellä olevien parissa.

Ajatuksettomat ja sammuneet johtoryhmät, seurantaryhmät, kehittämispäivät, raportit ja analyysit - ne eivät lämmitä ketään.

Hiiret ovat vallalla syrjä-Suomessa. Tie kirjoittajan kuvan taustalla kulkee Pohjois-Karjalan Valtimon kunnan Hiirikylästä Rautavaaran kuntaan Pohjois-Savoon. Tien varrella on käsittämättömän hienoja vaaramaisemia, valtavan pitkien sorasuorien päässä. Kansallismaisemaa. Muutama talo siellä täällä, joista nousee vielä savu. Suurin osa autiotaloja joissa elävät enää hiiret.

Blogikuvan tie on kaikkien hylkäämä korpibulevardi. Jumalan, soten, keskustan, kokoomuksen, vihreiden, demareiden – jokaikisen politiikon ja päättäjän hylkimä seutu Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon välissä. Keskellä ei-mitään.

Mikä on sen tulevaisuus? Unohtua ja kadota myös kartalta?

Rautavaaralta pääsee Iisalmeen, Ylä-Savoon. Mistä kirjailija Eino Säisä sai kirjasarjansa nimen? Uuno Kailaan runosta Suomalainen rukous. Löytyy myös virsikirjasta virtenä Siunaa ja varjele meitä.

Päätämme nämä katoavaisuuden seurat katoavilta seuduilta sen säkeistöön:

“Herra, valista meihin kasvosi laupiaat, kunnes armosi alla, kukkivat roudan maat!”

Pasi Peiponen

Kirjoittaja on A-studion toimittaja, joka tarkkailee elämää ja ilmiöitä Kehä III:n ulkopuolella.