Tuija Siltamäen kolumni: Ketä me autamme, avun tarvitsijaa vai mielenrauhaamme?

Maailman hätä iskee kasvoille yhä useammin.Miten jatkuvan kärsimyksen virrasta poimitaan ne, joita autetaan? Tunteella, väittää Ylen kolumnisti Tuija Siltamäki.

hyväntekeväisyys
Tuija Siltamäki
Tuija SiltamäkiMatias Väänänen / Yle

Viime syksynä maailmalta alkoi kantautua omituisia uutisia. Olemme auttaneet liikaa.

Eräät Afrikan maat ovat saaneet tarpeekseen avuliaisuudestamme. Huffington Postin mukaan (siirryt toiseen palveluun) muun muassa Tansania, Uganda ja Ruanda suunnittelevat tuontikieltoa ulkomaisille vaatteille. Syy on yksinkertainen: ne haluavat elvyttää omaa vaatetuotantoaan, joka niiden tulkinnan mukaan kärsii käytetyistä tuontivaatteista, joita länsimaista mantereelle raahataan tonni toisensa jälkeen. Globaalissa maailmassa tällaisten rajoitteiden toteutusmahdollisuudet ovat toki kovin rajalliset, mutta ajatus lienee tärkein.

Tarkoitushakuisesti valittu esimerkki ei kerro koko totuutta hyväntekeväisyyden ongelmista tai tarkoita, että hyväntekeväisyys olisi turhaa, koska joku ei joskus onnistunut. Se on silti kiinnostava osoitus siitä, mitä voi tapahtua, kun avun tarjoajan ja sen vastaanottajan käsitykset avun tarpeellisuudesta eivät kohtaa.

Auttaminen on hankalaa, koska avuliaan ihmisen huomiosta kilpailee liki rajaton määrä kohteita, ja he kaikki tarvitsevat apua juuri nyt ennen kuin liian myöhäistä, auta heti, soita tähän numeroon.

Nälänhätä runtelee Jemeniä, Somaliaa, Nigeriaa ja Etelä-Sudania. Afganistanissa, Syyriassa, Libyassa ja Keski-Afrikan tasavallassa käydään verisiä sotia. Filippiineillä huumeiden käyttäjiksi epäiltyjä ammutaan kaduille, Meksikossa huumekartellit murhaavat silmittömästi.

Globaalisti välittömiä toimia vaativat ilmastonmuutos, pakolaiskriisi ja silpomisen lopettaminen. Suomessa apua tarvitsevat asunnottomat, perheväkivallan uhrit, yksinäiset vanhukset ja kodittomat kissat.

Miten siis päätetään, kenestä auttaminen aloitetaan?

Yhden vastauksen tarjoaa yhdysvaltalainen hyväntekeväisyysjärjestö Fidelity Charitable. Se tutki viime vuonna julkaistussa raportissaan (siirryt toiseen palveluun) hyväntekeväisyyden tulevaisuutta. Tulos on lohdullinen: avuliaat ihmiset eivät ole kadonneet maailmasta, ja auttamisen käsite laajenee entisestään.

Apua tarvitsevia kohteita on mahdotonta asettaa tärkeysjärjestykseen vain järkiperustein

Tutkimukseen vastanneista 3 200 lahjoittajasta lähes kolme neljäsosaa sanoi, että heidän hyväntekeväisyyttään ohjaavat henkilökohtaiset syyt. Yli puolet kertoi lahjoittavansa siksi, että lahjoituksen syy tai sen vastaanottava taho on tärkeä juuri heille. Viidesosalle keskeinen syy oli auttamisen tuoma tyydytys ja mielenrauha.

Apua tarvitsevia kohteita on mahdotonta asettaa tärkeysjärjestykseen vain järkiperustein – ja tekipä valintansa kuinka huolellisesti tahansa, on pian niskassa joku internet-vänkääjä vaatimassa selitystä sille, miksi autetaan pakolaisia, kun sotaveteraanitkin tarvitsevat apua. Höperö ajatus väittää, että antamalla apua jollekin samalla riistää sen joltain toiselta.

Lopulta ratkaisu on tehtävä tunteiden ja mielikuvien pohjalta. Jos autettavalla kohteella on auttajalle henkilökohtainen merkitys, on auttamisesta saatava henkinen palkinto vielä tavallistakin suurempi. Se tekee auttamisesta merkityksellistä ja kannustaa jatkamaan.

Toisaalta hyväkin tarkoitus saattaa valua hukkaan, jos sitä edistetään epäsuotuisilla keinoilla. Kukapa nyt erityisesti nauttisi feissattavana olemisesta keskellä hikistä aamuruuhkaa.

Huomiotalous suosii kohteita, jotka ovat selkeitä, helposti ymmärrettäviä ja dramaattisia – sekä toimijoita, jotka osaavat muotoilla sanomansa kiinnostavaan muotoon. Kuka jaksaa kiinnostua hitaasti tapahtuvasta ilmastonmuutoksesta, kun joka kolmas sekunti lapsi kuolee nälkään?

Hyväntekeväisyydestä on tullut tavallaan tuloskeskeistä, rahoille halutaan vastinetta

Tätä tukee myös Fidelity Charitablen selvitys, jossa havaittiin, että auttajat valitsevat mielellään sellaisia kohteita, joihin heidän apunsa tepsii mahdollisimman hyvin. Myös hyväntekeväisyydestä on tullut tavallaan tuloskeskeistä. Rahoille halutaan vastinetta.

On tarpeetonta moralisointia moittia ihmisiä siitä, että he saavat auttamisesta jonkinlaista henkistä tyydytystä. Avun saajan kannalta on lopulta varsin yhdentekevää, onko rahalahjoituksen tehnyt suomalainen laatinut asiasta jeesustelevan somepäivityksen vai ei. Ja vaikkei auttamisesta olisi mitään konkreettista hyötyä muille, auttaa auttaja edes itseään: säilyttämään inhimillisyytensä kaiken sekasortoisen pahuuden keskellä.

Hädänalaisten ihmisten käyttäminen moraalisen poseeraamisen välineenä on kuitenkin kyseenalaista. Rehellistä olisi myöntää edes itselleen, ketä milloinkin auttaa.

Tuskin näen itseäni suurena hyväntekijänä, kun seuraavan kerran kolautan keräykseen muovikassillisen vaatteita, joita “ei vaan enää tuu pidettyä”. Todennäköisesti keräysastian kannesta heijastuu vain kasvottoman ylikuluttajan ankea kuvajainen.

Tuija Siltamäki

Tuija Siltamäki on Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittaja, joka on kiinnostunut tökeröistä tosi-tv-ohjelmista ja edullisista kirjahyllyjen lisäosista.