Hallitus jyrää presidentin – uutuusteos arvioi, kenelle valta Suomessa kuuluu

Tänään julkaistussa teoksessa politiikan tutkijat arvioivat, että puolueiden valta on kasvanut viime vuosikymmeninä. Tosin valta niissä on keskittynyt yhä harvempien käsiin.

politiikka
Ministerit Sampo Terho, Juha Sipilä ja Petteri Orpo budjettiriihessä Kesärannassa 30. elokuuta.
Ministerit Sampo Terho, Juha Sipilä ja Petteri Orpo budjettiriihessä Kesärannassa 30. elokuuta.Martti Kainulainen / Lehtikuva

Politiikan tutkijoiden Mari K. Niemen, Tapio Raunion ja Ilkka Ruostetsaaren toimittama Poliittinen valta Suomessa –teos julkaistaan tänään maanantaina. Teoksessa kolmikko ja muut kirjan kirjoittajat käyvät läpi, miten valtarakenteet ovat muuttuneet Suomessa viimeisten vuosikymmenien aikana.

Yle kävi teoksen läpi ja poimi kirjasta viisi keskeistä kohtaa.

1) Hallitus jyrää presidentin

Suomea on perinteisesti kutsuttu puolipresidentiaaliseksi yhteiskunnaksi. Perinteisen määritelmän mukaan käsite tarkoittaa sitä, että valta maassa on jaettu presidentin ja hallituksen kesken.

Presidentin valtaa on riisuttu aina 1980-luvulla lähtien, kun Urho Kekkonen väistyi Suomen johdosta. Tämän jälkeen perustuslakiin on tehty useita muutoksia, joilla on siirretty valtaa presidentiltä hallitukselle. Presidentillä ei esimerkiksi ole enää itsenäistä valtaa hajottaa eduskuntaa.

Käytännössä muutokset ovat tarkoittaneet sitä, että pääministeristä on tullut tosiasiallinen johtaja niin sisä- kuin Eurooppa-politiikassa.

Emeritusprofessori Heikki Paloheimon mukaan presidentti ei kuitenkaan ole täysin vallaton, sillä perustuslain mukaan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa.

Presidentti voi vaikuttaa hallituksen tilannearvioihin ja ratkaisuihin. Samalla suora kansanvaali ja kansan odotukset vahvasta johtajasta antavat presidentin vaatimuksille selkänojaa.

2) Puolueissa valta yhä harvemmilla

Puolueiden tilannetta on ruodittu kovin sanoin viime vuosina: puolueilla on entistä vähemmän jäseniä, ihmiset eivät enää samaistu niihin ja yhä harvempi kansalainen vaivautuu äänestämään vaaleissa.

Sen sijaan vähemmälle huomiolle on jäänyt professori Lauri Karvosen huomio siitä, että puolueiden merkitys poliittisessa järjestelmässä on kasvanut monissa asioissa. Karvonen nostaa esille hallituksen muodostamisen, joka nykyään toimii puoluevetoisemmin kuin aiemmin 1970-luvulla.

Eduskuntavaalien suurimman puolueen puheenjohtaja pyrkii muodostamaan hallituksen, kun taas Urho Kekkosen valtakaudella hallituksen piti nauttia ennen kaikkea presidentin luottamusta. Viime vuosikymmeninä hallitukset ovat istuneet koko vaalikauden, mikä on tarkoittanut puolueiden vallan kasvua.

Tutkija Vesa Koskimaa puolestaan kiinnittää huomiota siihen, että valta puolueissa on jakaantunut yhä harvempien käsiin. Käytännössä puolueissa valta on siirtynyt puolueaktiiveja edustavilta elimiltä parlamentti- ja ministeriryhmille.

Koskimaan mukaan puolueet ovat olleet entistä riippumattomia jäsentensä tuesta sen jälkeen kun valtion maksamasta puoluetuesta tehtiin päätös 1960-luvun lopussa. Samalla puolueet ovat viime vuosina panostaneet enemmän viestintään ja vaalityöhön kuin perinteiseen piirijärjestötoimintaan.

Vallan siirtyminen järjestötasolta keskustasolle näkyy puolueissa myös henkilövalinnoissa. Yhä harvemmin puolueet valitsevat johtajikseen pelkästään järjestöjohtajia, vaan suurin osa puoluejohtajista on kansanedustajia.

Koskimaan mukaan vallansiirtoa selittää puoluerahoituksen lisäksi nopeatempoinen media ja kansainvälistynyt politiikka. Puolueilta ja niiden edustajilta vaaditaan entistä nopeampia vastauksia.

3) Politiikka omaksunut median logiikan

Politiikan tutkija Mari K. Niemi ja mediatutkija Elina Noppari tarkastelevat median vallan kasvamista professori Jesper Strömbäckin medioitumisteorian läpi. Strömbäckin mukaan median valta on kasvanut neljän vaiheen kautta.

Ensimmäisessä vaiheessa uutismediat ovat olleet tärkeän poliittisen tiedon lähde kansalaisille sekä poliitikkojen ja kansalaisten vuorovaikutuksen kanava. Toisessa vaiheessa media itsenäistyy vallankäyttäjistä ja kolmannessa vaiheessa sisällöt alkavat muodostua median, eivät politiikan logiikan mukaisesti.

Viimeisessä ja neljännessä vaiheessa median logiikka alkaa etenevässä määrin ohjata poliitikkojen toimintaa.

Tutkijakaksikon mukaan ensimmäinen vaihe Suomessa toteutui jo 1970-luvulla, kun Suomi kaupungistui ja mediat tavoittivat laajasti suomalaisen yleisön. Näin niistä tuli tärkeä tiedonlähde kansalaisille. Tyypillistä tämän aikakauden journalismille oli politiikan asialistan seuraaminen, jolloin poliitikkoihin ei suhtauduttu kriittisesti.

Media pääsi Niemen ja Nopparin mukaan toiseen vaiheeseen Kekkosen viimeisinä elinvuosina. Helsingin Sanomien politiikan toimittajat julkaisivat Tamminiemen pesänjakajat –teoksen, jossa ruodittiin ensimmäistä kertaa kriittisesti Kekkosta.

Median itsenäistyminen aiheutti poliitikoissa vastareaktioita. Presidentti Mauno Koivisto nimitti toimittajia sopuleiksi ja pääministeri Kalevi Sorsa syytti mediaa infokratiasta, jolla hän tarkoitti vallan siirtymistä poliitikoilta medialle.

Media alkoi entisestään kaupallistua 1990-luvulla, jolloin lehdet luopuivat puoluepoliittisista sitoumuksistaan ja MTV oli saanut omat uutislähetyksensä. Medioiden kriteereihin alkoivat nousta termit kuten kiinnostavuus ja viihteellisyys.

Seuraavalla vuosikymmenellä median toiminta alkoi enenevässä määrin määritellä poliitikkojen toimintaa. Puolueet ja etujärjestöt alkoivat palkata viestinnän ammattilaisia hallitakseen julkisuutta.

Sekä Niemi että Noppari sanovat, ettei mediavalta ole suoraviivaisesti vain kasvanut. Mediayritykset ovat joutuneet viime vuosina irtisanomaan työntekijöitä ja samalla viestintätoimistot ovat palkanneet lisää väkeä. Tämä on helpottanut poliitikkojen työtä, sillä heidän viestinsä ovat menneet entistä useammin läpi.

Samalla sosiaalinen media on mahdollistanut poliitikoille sen, että he voivat olla suoraan yhteydessä äänestäjiin.

4) Äänestäminen ilmentää eriarvoisuutta

Äänestäminen ilmentää eriarvoisuutta yhteiskunnassa ja siihen liittyy vahvasti elitistisiä piirteitä, kirjoittaa politiikantutkija Hanna Wass. Wass perustelee näkemystään sillä, että osallistuminen vaaleihin periytyy samalla tavalla vanhemmilta lapsille, kuten varallisuus ja koulutus.

Tämä puolestaan Wassin mukaan johtaa siihen, että hyvin toimeentulevien ja aktiivisesti äänestävien kansalaisten intressit korostuvat poliittisessa päätöksenteossa.

Jotta kansalaiset osallistuisivat enemmän päätöksentekoon, sitä voi helpottaa eri keinoilla. Esimerkiksi kansalaisaloitteet ja ennakkoäänestäminen madaltavat osallistumisen kynnystä.

Eniten näitä keinoja kuitenkin käyttävät henkilöt, jotka muutenkin osallistuvat paljon yhteiskunnalliseen toimintaan. Paras tapa vaikuttaa mahdollisimman tasa-arvoiseen osallistumiseen olisi Wassin mukaan eriarvoisuuden purkaminen.

5) Kriisit sysäävät valtaa virkamiehille

Kriisit sysäävät valtaa aina virkamiehille, koska asioiden valmisteluun tarvitaan asiantuntemusta. Valtio-opin professori Tapio Raunion mukaan virkamiesten valta on kasvanut myös EU-jäsenyyden myötä, sillä heillä on keskeinen rooli unionia koskevien asioiden valmistelussa.

Nämä kaksi asiaa ovat yhdistyneet, kun euroalueen valtioilla on ollut lähes ylitsepääsemättömiä talousongelmia. Tämän vuoksi valtaa on ohjautunut erityisesti valtiovarainministerille ja hänen virkamiehilleen.

Kansainvälistyminen ja EU-jäsenyys ovat muuttaneet valtasuhteita Suomessa. Valtaa on siirtynyt Suomen rajojen ulkopuolelle, kun kansainväliset sopimukset ja EU:n säädökset rajoittavat kotimaista lainsäädäntötyötä.