yle.fi-etusivu

Elämäkerta: Kalle Päätalo kosti kokemansa vääryydet kirjoissaan

Ensimmäinen kattava Päätalo-elämäkerta paljastaa, että suosikkikirjailija käytti teoksiaan koston välineenä.

Kalle Päätalo
Kirjailija Kalle Päätalo kotonaan.
Antero Tenhunen / Yle

Suomen ainoan Kalle Päätalo -tohtorin suhde tutkimuskohteeseen alkoi koti-ikävästä.

– Olin parikymppinen ja juuri muuttanut Kainuusta Helsinkiin. Asuin alivuokralaiskämpässä Kannelmäessä ja ikävä oli kova. Jotenkin löysin tieni sivukirjastoon ja käteeni osui Päätalon Koillismaa-kirja.

– Hyvänen aika! Täällähän puhutaan tuttua murretta, henkilöt, elämäntapa – kaikki oli kuin omasta kotikylästäni. Kirja oli kuin piipahdus kotona.

Ritva Ylönen oli koukussa. Hän etsi käsiinsä kaikki mitä Päätalo oli julkaissut. Kun Iijoki-sarja alkoi ilmestyä 1970-luvun alussa, silloin jo perheellistyneen Ylösen rituaaliksi muodostui jouluyö uusimman Päätalon parissa.

– Olin ensin pitkään Päätalo-fani. Kun sitten ryhdyin tutkijaksi, jouduin tietysti etäännyttämään itseni Päätalosta. Fanituksesta on silti ollut paljon hyötyä: tunsin teokset läpikotaisin ja pystyin eläytymään lukijoiden tunnetiloihin.

Lukijoita totisesti riitti. Kalle Päätalon kirjoja on myyty yli 3 ja puoli miljoonaa kappaletta. Teoksia ilmestyi lähemmäs 50, yksistään Iijoki-sarjassa on 26 osaa ja 17 000 sivua. Käytännössä kustantaja Gummerus julkaisi uuden Päätalon joka vuosi puolen vuosisadan ajan.

Toni Määttä, Yle
Ritva Ylönen on Suomen ensimmäinen ja ainoa Päätalo-tohtori. Hänen kirjoittamansa Kalle Päätalo -elämäkerta ilmestyi juuri.Toni Määttä / Yle

Kostonhimoinen Päätalo

Ritva Ylösen Kalle Päätalo, kirjailijan elämä -nimisen elämäkerran työnimenä oli todellisuuden vanki. Nimi viittaa Kalle Päätalon tapaan kirjoittaa: kaikki, tai lähes kaikki, mitä hän kirjoitti pohjautui omaan elämään.

Kalle Päätalo siis kirjoitti tuhansia sivuja omaelämäkertaa. Herää kysymys, mitä uutta kerrottavaa hänestä jää elämäkerturille.

– Alkuun tuntui, että kaikki kivet on jo käännetty. Pian huomasin, että kertomuksissa on kummallisia mustia aukkoja. Myös Päätalon maanisesti vaalima todenmukaisuus alkoi saada sävyjä, kun kertomuksia vertasi niissä esiintyvien ihmisten haastatteluihin.

Päätalo ei siis lopulta ollutkaan ihan totta. Hänkin sepitti ja jätti pois. Mutta ei sattumanvaraisesti. Ritva Ylönen löysi koodin, jolla Päätalo muokkasi todellisuutta.

– Hän käytti kirjallista vapautta kuvatessaan ihmisiä, jotka olivat kohdelleet häntä kaltoin.

Esimerkkinä Ylönen mainitsee Päätalon ensimmäisen vaimon, joka kuvataan kirjoissa varsin ikävässä valossa.

– Päätalo kiinnitti lukijan huomion vaimon nalkutukseen. Pois nalkutuksen syystä, siitä, että Päätalo oli taas ollut harharetkillä, juopotellut ja rikkonut aviolupauksen.

Ylönen puhuu kirjallisesta kostosta. Sen Päätalo oli keksinyt jo nuorena miehenä. Nuori Päätalo oli hekumoinut mielessään, kuinka kostaisi hänet hylänneelle piikatytölle kirjoittamalla tästä ikävästi. Näin hän tekikin, lukuisia kertoja.

Kuulostaa epäreilulta, suorastaan moraalittomalta, kun tietää, että Päätalon kirjoja luettiin totena.

– Jotkut tuohtuivat mustamaalaamisesta, toiset tyytyivät kohtaloonsa tai kertoivat tapahtumista oman versionsa.

Kaikkea Kalle Päätalo ei myöskään kirjoissaan paljastanut. Toisesta avioliitostaan hän kertoo hyvinkin pintapuolisesti. Myös lukuisat apurahat Päätalo jättää mainitsematta. Hän sai Opetusministeriöltä 19 apurahaa, yhteensä lähes 200 000 euroa.

– Hän ei kerro niistä mitään. Se on varsin kummallista, sillä erilaisista palkinnoista ja muista tunnustuksista Päätalo kirjoittaa aulisti.

Ylönen arvelee syyksi häpeän tunteen. Päätalo ehkä yhdisti apurahan armopaloihin, joihin lapsuuden perhe joutui turvautumaan isän sairastumisen seurauksena.

– Päätalo vannoi silloin, ettei koskaan enää jää muiden avun varaan.

Kalle Päätalo syntymäkotinsa pihamaalla noin vuonna 1977.
Kalle Päätalo syntymäkotinsa pihamaalla noin vuonna 1977.Esko Faven / Yle

Työ oli Päätalolle rakkautta tärkeämpää

Työ oli Kalle Päätalolle kaiken mitta. Jos hänet jostain muistetaan, niin nuoruuden urotöistä savotoissa ja uittohommissa. Rakennusmestarina hän ei epäiröinyt tarttua lapioon, jotta urakka valmistuisi ajallaan. Sama työn eetos ohjasi kirjoittamista, tekstiä valmistui kuin motteja.

Kaikki oli alisteista työlle. Myös läheisimmät ihmissuhteet. Toista avioliittoa suunnitellessaan Päätalolla oli kaksi ehdokasta. Kylmäverisesti hän valitsi naisen, jonka arveli mahdollistavan tulevan kirjailijan ammatin.

– Rakkausavioliitto se ei ollut, eikä sellaiseksi varmaan kehittynytkään. Liitto kuitenkin toimi. Päätalo vapautui kirjoittamaan, kun vaimo hoiti kaiken muun. Pelisäännöt sovittiin heti alkuun, sanoo Ritva Ylönen.

Päätalon suhde naisiin oli ylipäänsä kompleksinen. Ritva Ylösen mukaan nainen oli Päätalolle joko nuori ja himottava tai äidillisen turvallinen, jonka suojaan saattoi paeta. Romanttiselle rakkaudelle jäi vähemmän sijaa.

Taustalla vaikuttivat karvaat nuoruudenkokemukset. Teini-iässä Taivalkoskella tytöt eivät kelpuuttaneet köyhän talon Kallea seurustelukumppanikseen, suorastaan pilkkasivat ryysyissä kulkenutta poikaa. Se jätti pysyvät jäljet. Päätalo halusi näyttää, että kelpaa.

– Sota-aikana Päätalo villiintyi täysin. Vielä ensimmäisen avioliitonkin aikana hänellä oli useita naisseikkailuja. Kun avioliitto sitten kariutui, Päätalo uhosi näyttävänsä vaimolleen, millaisen miehen oli jättänyt.

"Menestys tuli liian myöhään"

Ritva Ylösen Kalle Päätalo -elämäkerta tuo sävyjä myös vastaanottoon, jonka Päätalon teokset saivat. Yleinen käsitys on, että kansa rakasti Päätaloa yhtä kiihkeästi kuin kriitikot häntä halveksuivat.

Lukijoiden kiintymys Päätaloon ja hänen kirjoihinsa pitääkin paikkansa. Ylösen mukaan Päätaloa suorastaan palvottiin. Huippuhetkiä olivat Päätalon esiintymiset kotiseudullaan Taivalkoskella. Kiertoajelulle lähdettiin usean linja-auton voimalla ja kaikki halusivat tietysti samaan kyytiin Päätalon kanssa. Pieniltä kärhämiltä ei vältytty.

Kritiikki sen sijaan ei ollut yksinomaan kielteistä. Esimerkiksi esikoiskirja Ihmisiä telineillä (1958) sai hyvän vastaanoton.

Toki Päätaloa myös arvosteltiin: häntä pidettiin pitkäveteisenä jaarittelijana, joka edusti kaikkea muuta kuin muodikasta modernismia.

Joka syksyistä Päätaloa pidettiin myös työläänä arvosteltavana. Tohtori Panu Rajala muistelee, kuinka Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö huokaisi helpotuksesta, kun Rajala suostui arvostelemaan Päätalon teoksen.

Rajala oli myös ensimmäisiä kriitikoita, joka ymmärsi Päätalon arvon. Helsingin Sanomat käänsi lopullisesti kelkkansa, kun Vesa Karonen alkoi arvostella Päätalon tuotantoa 1980-luvun puolivälissä.

– Kriitikot alkoivat ymmärtää, että Päätalon arvo löytyy jostain muualta kuin taiteellisista ansioista. He huomasivat, että kirjat olivat terapiaa kansalle, lähihistorian kuvausta, Koillismaan murteen ja katoavien ammatien tallennusta, sanoo Ritva Ylönen.

Taustalla vaikutti myös Päätalon valtava suosio. Hänestä oli tullut ilmiö, jota ei voinut sivuuttaa.

– Kukapa ei haluaisi olla menestyjän puolella, Ylönen huomauttaa.

Päätalo itse ei muutosta huomannut. Hän koki loppuun asti, ettei saanut ansaitsemaansa arvostusta.

– Mantran tavoin hän toisteli, ettei häntä huomata eikä palkita. Se oli vähän vainoharhaistakin. Hänellä olisi ollut täysi syy tuulettaa menestystään. Sen sijaan Päätalo koki, että kaikki oli tullut liian myöhään.