Oli normaalia puhua isän kanssa e-pillereistä, mutta seksistä ei ikinä – Näistä aiheista sukupöydän ääressä vaietaan

Kun asioista oppii puhumaan suoraan, häpeä kaikkoaa, sanoo Katri Manninen. Yle kysyi suomalaisilta, mistä asioista ei haluta puhua omien lasten tai vanhempien kanssa.

Sosiaaliset tabut
Kirsti Manninen
Kolme sukupolvea Mannisia: isoäiti Kirsti, hänen vanhin lapsenlapsensa Eva Farigu ja tyttärensä Katri. He tapaavat päivittäin, koska asuvat samassa kylässä Mäntsälässä. Ville Tapio / Yle

Kun Kirsti Mannisen vanhaa hirsitaloa viimeksi laajennettiin, siihen lisättiin torni ja lasikuisti. Tornissa kirjailija saa halutessaan työrauhan, kuistin pöytään mahtuu kerralla isokin sukulaisjoukko.

Nyt pöydän ääressä istuu Kirsti Mannisen lisäksi tytär Katri.

Lähekkäin asuvien Katrin, 42, ja Kirstin, 62, suhde on tiivis. Kumppanuus on syventynyt, kun he ovat työstäneet kirjoja ja tv-käsikirjoituksia yhdessä.

Puhumme siitä, mistä ei puhuta. Aiheista, joista suomalaiset yleensä vaikenevat yhteisten sukupöytien äärellä.

Mannisilla on totuttu puhumaan asioista suoraan. Erityisesti Katri on puhunut henkilökohtaisista asioistaan avoimesti niin äidilleen kuin julkisuudessa. Burnoutistaan, ADHD:stään ja laihduttamisestaan.

Niistä puhuminen ei nolota hänen omien sanojensa mukaan enää lainkaan. Puhumisesta hänen mukaansa usein seuraa, että arkoihin asioihin liittyvä häpeä katoaa.

– Pelon ja ahdistuksen tunteista puhuminen on nykyään huomattavasti helpompaa, koska olen huomannut, ettei se mitään haittaa. Se on vain tunne tai kokemus. Puhumalla siitä, että mulla on paska päivä, annan muillekin mahdollisuuden sanoa, että niin mullakin on.

Harva kuitenkaan tohtii puhua yhtä avoimesti esimerkiksi terveysongelmistaan. Kysyimme suomalaisilta, mistä asioista ei puhuta omien lasten tai toisaalta omien vanhempien kanssa.

"Isä on hankkinut mun ensimmäiset e-pillerit."

Kirsti Manninen.

Esimerkiksi mielenterveysongelmat ovat vaikea aihe. 27 prosenttia suomalaisista ei puhuisi niistä vanhemmilleen eikä 18 prosenttia omalle lapselleen.

Joka kolmas jättäisi kertomatta vanhemmilleen, että kärsii vaikeasta riippuvuudesta, kuten peliongelmasta tai päihteiden käytöstä. Joka viides taas ei puhuisi riippuvuusongelmasta lapselleen.

Ihan kaikesta tämänkään pöydän ääressä ei puhuta.

“Seksistä puhuminen on tirkistelyä”

Oma seksielämä on Mannisten mielestä yksityisasia.

Kirsti Manninen korostaa, että seksuaalivalistus on asia erikseen. Sitä ei hävetty perheessä edes siihen aikaan, kun hän oli teini.

– On juhlittu mun kuukautisia, ja isä on hankkinut mun ensimmäiset e-pillerit. Puhuin omien lasteni kanssa samalla lailla. Ei siinä ole mitään mystiikkaa.

Mutta seksistä puhuminen jonkun muun kuin seksikumppaninsa kanssa on hänen mielestään aina tirkistelyä.

Katri säestää. Hän ei välittäisi kuulla tai jutella seksistä vanhempiensa tai edes sisarustensa kanssa.

Katri Manninen
Katri ManninenVille Tapio / Yle

– Siinä tulee vähän insestifiilis, semmoinen ajatus, että me ollaan sukua, enkä mä halua mitään seksuaalista tähän meidän kuvioon tuoda mukaan.

Seksiin liittyviä vaiettuja asioita nousi esiin myös, kun pyysimme suomalaisia lähettämään kertomuksiaan arjen tabuista. Eräs vastaaja kertoo, että ei ole kyennyt puhumaan hyväksikäytöstään kenellekään. Asiaan liittyy voimakas häpeän tunne:

“Tulen perheestä, jonka toimeentulo oli aina niukkaa. Isä ja äiti olivat lopen väsyneitä meidän kahdeksan lapsen kanssa, eivätkä jaksaneet välittää, missä liikuimme.

Kun olin 12-vuotias, minuun alkoi kiinnittää huomiota eräs parikymppinen mies. Hän sanoi, että olen hänen tyttöystävänsä, mutta ei koskaan esiintynyt kanssani julkisesti. Jonkun ajan päästä ‘seurustelun’ alkamisesta hän vei minut asunnolleen ja käytti minua hyväkseen.

Syytin tapauksesta itseäni. Ajattelin olevani huora, enkä enää arvostanut itseäni. Minulla oli yläasteiässä kymmeniä seksisuhteita.

_Asiasta ei kehdata puhua kellekään, onhan se ollut ‘omaa syytä’. Elämäni ja itsetuntoni särkyi tuohon hyväksikäyttöön.” _

Nimim. "Pedofiilin uhri"

“Pelkään, että tulisi sanomista”

Mannisten kuistin ovesta astuu sisään Eva Farigu, vanhin Kirsti Mannisen 19 lapsenlapsesta. 16-vuotias lukiolainen menee hakemaan tuoretta pizzaa “mummansa” keittiöstä ja tulee istumaan pitkän pöydän ääreen.

Eva Farigu, Kirsti Mannisen lapsenlapsi.
Eva Farigu, Kirsti Mannisen lapsenlapsi.Ville Tapio / Yle

Evalla on tarkkaavaisuushäiriö, joka vaikeutti koulunkäyntiä yläkoulussa.

Siitä Eva sanoo puhuneensa kummitätinsä Katrin kanssa. Se on tuntunut luontevalta, koska Katrilla on ollut samankaltaisia ongelmia.

Katri on pitänyt parempana kertoa saamastaan ADHD-diagnoosista avoimesti, koska se joka tapauksessa vaikuttaa omaan käytökseen tai arjessa pärjäämiseen.

Kirstin mukaan Eva saattaa yllättäen spontaanisti puhua hänelle jostain elämäänsä liittyvästä asiasta, mutta väkisin häneltä on turha nyhtää mitään.

Eva kertoo huolistaan mieluiten parhaille kavereilleen, ei lähisukulaisilleen.

– Kyllä oman ikäisten kavereiden kanssa on helpointa puhua. Kun niillä on tällä hetkellä sama elämäntilanne kuin mulla, ne voi ymmärtää tai auttaa paremmin.

Evalle iso kysymys on, miten aikaa vietetään netissä ja sosiaalisessa mediassa kavereiden kanssa, eivätkä vanhemmat välttämättä ymmärrä sitä.

Se, ettei ota jotain asiaa vanhempien kanssa puheeksi, johtuu Evan mielestä usein pelosta. Pelkää, että asian esiin nostamisesta tulisi kuitenkin jotain sanomista.

“Lapsen mielenterveys on todellinen tabu"

Pelko pahoista seurauksista on monella syynä siihen, että oman elämän vaikeista asioista ei haluta puhua.

Yksi tarinansa lähettänyt pelkää “leimautumista”. Hän haluaisi puhua lapsensa mielenterveysongelmasta samaan tapaan kuin muut puhuvat fyysisistä sairauksista. Puhumisen kautta voisi saada tukea raskaaseen elämäntilanteeseen.

“Lapsen mielenterveyden ongelmista ei vaan voi puhua julkisesti, ettei lapsi leimaannu. Muutamille ystäville olen voinut jakaa asioita. Ilman heitä en olisi itse jaksanut, koska asia on niin rankka.

Joskus surettaa, kun joku jakaa lapsensa diagnoosia Facebookissa ja saa sympatiat ja 'jaksuhalit'. Minä en voi tehdä niin. Jos haluan kertoa jollekin, niin helposti alkaa itkettää. Siksi asian jakaminen on ollut vaikeaa. Lapsen (nyt nuoren) kanssa myös pohdittu, miten hän voisi itse asiasta kertoa kavereille.”

Nimim. "Todellinen tabu"

Tarinat suomalaisista tabuista kuvaavat hyvin sitä, kuinka raskaita aiheita jää käsittelemättä jopa kaikkein läheisimpien kesken.

“Minun arjen tabuni koskee veljeäni. Hänen olisi oikeastaan pitänyt joutua jo nuorena vankilaan. Veljemme on esimerkiksi väärentänyt vanhempiemme allekirjoituksia, varastanut rahojamme, jättänyt lainoja maksamatta, saanut koko elämänsä ajan raivokohtauksia, ampunut aseella sisällä kotonamme, hurjastellut poliisien takaa-ajamana liikenteessä, pettänyt lapsensa äitiä ja tartuttanut tälle sukupuolitaudin.

Varsinkaan äitimme ei meinaa vieläkään uskoa joitakin poikansa kamalia tekoja, vaikka on itse niitä todistanut. Veljeni on aihe, josta en pysty puhumaan kuin sisarusteni kanssa.“

_Nimim. "Isabella” _

Eräs tarinansa lähettänyt kokee, että vaikea kehitysvammaisuus on edelleen tabu – ja tunteet, joita oman lapsen vammaisuus aiheuttaa.

“En ole itse vammainen, mutta lapseni oli. Vaikeasti sairas ja vaikeasti kehitysvammainen.

Se miten huonosti meillä kohdellaan kaikista avuttomampia ja samaan aikaan tuomitaan eutanasiakeskustelu. Tämä tuntuu niin pahalta ja satuttaa niin syvältä. Niitä tuntemuksia ei ole valmis kuulemaan kukaan.”

Nimim. "Onneton”

“Krempoista juttelen ikätovereille”

Kirsti Manninen viittaa monesti puhuessaan elämänkokemukseen, joka on opettanut hänet miettimään tarkoin, kenen kanssa mistäkin huolenaiheesta kannattaa jutella.

Kirsti Manninen
Kirsti ManninenVille Tapio / Yle

Kirstin yli 80-vuotias äiti esimerkiksi tuskin pystyisi auttamaan ongelmissa vaan pelkästään ahdistuisi niiden kuulemisesta. Terveyshuolistakin hän puhuu mieluummin samoista krempoista kärsivien ikätovereiden kanssa.

Kirsti on käynyt läpi avioeron, elänyt niukoilla rahoilla yksinhuoltajana ja jäänyt kerran leskeksi. Avioeron jälkeisillä parisuhteilla hän ei ole halunnut rasittaa lapsiaan.

Kun hän meni uudelleen naimisiin, se tapahtui vaivihkaa ja ystäväpariskunnan todistamana. Suku oli kokoontunut kuistin ruokapöytään juhlimaan Kirstin syntymäpäivää, kun he kuulivat vihkimisestä.

"Häpeästä pääsee yli, kun osaa antaa anteeksi itselleen."

Kirsti Manninen.

– Porukka sanoi, että onneksi olkoon, ja sitten vaihdettiin taas puheenaihetta. Ketään ei kiinnostanut sen enempää.

Iän myötä suhteellisuudentaju Kirstin mukaan kehittyy niin, että omat menneet teot eivät enää samalla tapaa hävetä. Joka tilanteessa ei onnistu, eikä aina pysty täyttämään omia kovia vaatimuksiaan.

Kirstin kokemus on, että häpeästä pääsee yli, kunhan osaa antaa anteeksi myös itselleen.

“Työkaverit pitäisivät hihhulina”

Häpeä on voimakas tunne, joka usein estää arkojen asioiden käsittelyä. Häpeä ei kuitenkaan ole pelkästään kielteinen asia, sanoo tutkijatohtori Ritva Palmén Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumista.

Häpeää tunteva tiedostaa, että on rikkonut yhteisön normeja siitä, mikä on sallittua, mikä ei. Jos sitä ei tunne, onko edes ymmärtänyt toimineensa väärin?

Usein väitetään, että suomalaiset ovat erityisen häpeävää kansaa, mutta Palménin mielestä se ei pidä paikkansa. Häpeä on universaali, ei-kulttuurinen ominaisuus.

Palmén on tutkinut antiikin ja keskiajan käsityksiä häpeästä ja muista kielteisistä tunteista, ja seuraa häpeään liittyvää nykytutkimusta.

– Ehkä sellainen arkuus ja ujous on suomalaisille tyypillistä. Suomalaiset ovat sensitiivisiä ihmisiä, jotka miettivät nimenomaan, mitä muut ajattelevat minusta siinä omassa yhteisössä. Tästä syystä häpeä voi jollain tavalla olla pinnalla helpommin.

Ritva Palmén
Ritva Palmén Sasha Silvala / Yle

Yksi tabuista kertova lukijatarina liittyi oman uskon tunnustamiseen työkavereille. Joka kolmas suomalaisista ei puhuisi työpaikalla suhteestaan uskon asioihin.

“Olen hengellinen ihminen. Uskon Jumalaan ja yritän noudattaa kristillisiä arvoja elämässäni.

En halua, enkä pysty puhumaan muille ajatuksistani, koska he eivät ymmärtäisi. Jos asia käy tahtomattani ilmi, ovat muut usein silminnähden järkyttyneitä. Sanovat, etten vaikuta lainkaan sellaiselta sekopää-hihhulilta.

Joudun lähes päivittäin kuuntelemaan, kun työkaverini pilkkaavat arvojani ja ajatuksiani. Tuntuu, että olen pelkkä vitsi, jonka kaikki saavat jakaa päivittäin. Ja minä olen hiljaa.”

Nimim. "Tavallinen kaappihullu”

“Otat kädestä kiinni ja olet läsnä”

Katri Manninen käy välillä hakemassa poikansa päivähoidosta ja tuo heidätkin yhteiseen ruokapöytään. Hän haluaa opettaa heitä puhumaan murheista ja tunteista avoimesti, ennen kuin asiat kasvavat omassa päässä suhteettomiksi möröiksi.

Katri on oppinut kantapään kautta, että ihmisten pitää saada ensin rauhassa purkaa paha mielensä, ennen kuin toinen alkaa nopeasti korjata ongelmaa.

– Tärkein asia on, että toinen sanoo: kuulen, että sulla on paha mieli ja ahdistaa ja se on ok. Ja otat vaikka kädestä kiinni ja olet läsnä siinä, sitä kontaktia me haetaan.

"Jos yksi ovi on mennyt kiinni, jossain odottavat jo pariovet levällään."

Kirsti Manninen

Kirsti toivoo, että voisi moninkertaisena isoäitinä vahvistaa nuoremman polven itseluottamusta. Siitä hän keskustelee mielellään lastensa ja lastenlastensa kanssa, jos heillä on pelkoja tai epävarmuutta omasta pärjäämisestä.

Kirstin 20. lapsenlapsi syntyy tänä syksynä.

– Uskon, että näin mummana parhaiten tuen nuorempiani vahvistamalla heidän uskoaan siihen, että elämä kantaa. Jos yksi ovi on mennyt kiinni, jossain odottavat jo pariovet levällään, kun ne vaan löytää.

Yle tarkastelee useiden juttujen verran arjen aiheita, joista suomalaisten on vaikea puhua keskenään. Taloustutkimuksen tekemään tabukyselyyn vastasi 1397 suomalaista kesällä 2017. Kyselyn virhemarginaali on noin 2,5 prosenttiyksikköä suuntaansa.

Lue lisää:

Kokeile, tunnetko suomalaisten tabut? Vertaa itseäsi muihin

Meillä miljonääritkin kulkevat huppareissa - Valtaosa suomalaisista ei halua puhua varakkuudestaan

Toimittajalta: Näin syntyi selvitys arkemme aroista aiheista