Sukututkimuksen nälkä kasvaa syödessä – “Oman suvun tutkiminen on antanut itselle tiedon lisäksi rauhaa”

Sukututkimus voi tuoda esille maton alle lakaistuja puheenaiheita, mutta parhaillaan myös yhdistää koko suvun uudelleen.

sukututkimus
Jenna Gauriloff
Sara Wesslin / Yle

Kolttasaamelaiselle Jenna Gauriloffille syttyi palo oman suvun tutkimiseen sukututkimuskurssin myötä. Gauriloff on aina ollut kiinnostunut kolttasaamelaisista perinteistä ja historiasta.

– Oma mielenkiinto on todella tärkeässä asemassa. Ja kun sitä mielenkiintoa löytyy, siihen tutkimukseen uppoaa helposti moneksi tunniksi. Se vie mukanaan, ja silloin koko muu maailma katoaa, kuvailee Gauriloff.

Inarin Keväjärvellä asuva Jenna Gauriloff aloitti sukunsa tutkimisen Inarin kansalaisopiston kolttasaamelaisten sukujen tutkimuskurssilla.

Kurssilla paneuduttiin erityisesti Suonikylän ja Petsamon kolttasaamelaisten sukuihin, jotka joutuivat evakkoon maailmansotien aikana ja myöhemmin asutettiin uusille asuinsijoille Inarin kunnan itäosiin.

Myöhemmin Gauriloff sai kulttuuriapurahan Saamelaiskäräjiltä sukunsa tutkimista varten. Oman sukupuun lisäksi Gauriloff oppi tuntemaan paljon kolttasaamelaisten perinteistä aina häistä ja hautajaisiin.

Kun omat suvut saatiin koluttua läpi, on sukuselvittely laajentunut ensin muihin Suonikylän sukuihin, ja sitten myös Petsamon ja Paatsjoen kolttasaamelaisiin sukuihin.

Lopulta Jennasta kuoriutui todellinen Gauriloffin sukutietäjä.

Jenna Gauriloffin kokoelma oman suvun kuvista.
Sara Wesslin / Yle

“Mitä enemmän tietoa saa, sitä enemmän sitä haluaisi vielä lisää”

Kaikkien valokuvien ja asiapapereiden lisäksi Gauriloffin sukulaissuhteet ovat tulleet Jennalle hyvin tutuiksi.

– Gauriloffien suku on iso ja yllättävän laaja, luultavasti yksi Suonikylän laajimmista. Suvussa on yksi iso kantaisä, jolla on ollut paljon jälkeläisiä. Siitä ei ole varmuutta, kuinka monta vaimoa hänellä on ollut. Kaikki Gauriloffit ovat jollain lailla sukua toisilleen, kertoo Jenna Gauriloff.

Jennalta kysellään tämän tästä milloin mitäkin sukulaissuhteisiin liittyen, sillä ihmiset tietävät hänen tutkineen asiaa.Tutkimus on edennyt jo pitkälle, mutta Gauriloff tahtoisi päästä yhä pidemmälle oman sukunsa saloihin.

Monesti suvun tutkiminen loppuu siihen, kun löytyy ensimmäinen porovaras tai murhamies tai muu vastaava. Niitä löytyy jokaisesta suvusta, ja siihen pitää osata varautua.

Jenna Gauriloff

– Mitä enemmän tietoa saa, sitä enemmän sitä haluaisi vielä lisää. Tiedon lisäksi tutkimus on antanut itselleni eniten myös rauhaa. Ennen tutkimuksen aloittamista oli aina tunne, että sukua pitäisi tutkia, että mitä hyvää sieltä löytyy, ja minkälaisia salaisuuksia, sanoo Gauriloff.

Gauriloffilla on ollut aikomuksena tehdä myös sukukirja, ja hän näkeekin sellaiselle tarvetta. Sukukirjan tekeminen kuitenkin vaatisi paljon aikaa, jota hänellä ei tällä hetkellä ole.

Ensimmäinen askel on kuunnella oman suvun vanhimpien muistelmia

Mistä sitten lähteä tutkimaan omaa sukua, joka on kokenut monia vaiheita historiassaan ja joutunut väistymään maasta toiseen?

Jenna Gauriloffille on tutkimuksen aikana ollut paljon apua sukututkimuksen opettajasta Irja Jeffremoffista ja Karl Nickulin lukuisista kirjoista.

Jenna Gauriloff
Sara Wesslin / Yle

Arkistoistakin löytyy kolttasaamelaisista suomenkielistä materiaalia vasta vuosilta 1922-1923. Siihen saakka kolttasaamelaisia haastateltiin ja heistä pidettiin kirjaa vain venäjän kielellä, kertoo Gauriloff. Myös Karjalatietokannasta löytyi tietoa kolttasaamelaisista suvuista, mutta lähinnä Petsamon puolelta.

Oman suvun vanhimpien jututtaminen on tärkeä lähtökohta oman suvun tutkimiselle. Gauriloff harmittelee, kun ei ehtinyt omia isovanhempiaan jututtamaan tarpeeksi.

– Kannattaa haastatella lähipiirin vanhempia ihmisiä. On hyvä olla kiinnostunut heidän tarinoista ja haastatella, kun se on vielä mahdollista. Kannattaa myös hakeutua sukututkimuskursseille, jos niitä järjestetään. Oma aktiivisuus ja kiinnostus ovat tärkeitä, Gauriloff muistuttaa.

Puhumattomuus vaivaa sukupolvesta toiseen – Kaikki selvitetyt asiat eivät aina ole iloisia

Levitämme Jennan kanssa kaikki hänen keräämänsä kuvat olohuoneen sohvapöydälle. Niitä on aikamoinen kokoelma kerääntynyt ja Jenna on oppinut nimeään monia sukulaisiaan.

Jennan isä Raimo kuuntelee keskusteluamme kiinnostuneena. Isä on ollut iloinen siitä, miten paljon tyttärensä on saanut asioita selville Gauriloffien suvusta.

Raimo ja Jenna kuitenkin varoittavat, että kaikki sukututkimuksessa esille tulevat asiat eivät ole aina positiivisia ja mukavia.

– Monesti suvun tutkiminen loppuu siihen, kun löytyy ensimmäinen porovaras tai murhamies tai muu vastaava. Niitä löytyy jokaisesta suvusta, ja siihen pitää osata varautua. Kannattaa kuitenkin muistaa, että ne ihmiset on eläneet toisenlaisessa ajassa, ja käsitelleet asiat sillä lailla, miten siihen aikaan on tehty. Tutkiessa löytyy myös paljon ihmisiä, joiden olemassaolosta ei ole edes tiedetty, avartaa Jenna Gauriloff.

Jenna Gauriloff
Sara Wesslin / Yle

Sekä tytär, että isä yhtyvät siihen, että asioista pitäisi pystyä puhumaan avoimemmin. Ikävät asiat on monesti lakaistu maton alle ja puhumattomuus näkyy periytyvän yhä tänä päivänäkin.

Se, että asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä vaikuttaa sukupolvelta toiselle.

Jenna sai esimerkiksi selville, että hänen isoisällään oli yksi sisarus, josta kukaan ei tiennyt mitään.

– Mutta kyllä niitä positiivisia asioitakin suvusta löytyy. Osa Gauriloffeista on ollut taitavia käsitöissä ja esimerkiksi tarinankerronnan taitoja on monella. Toki löytyy myös niitä, joilla näitä taitoja ei ole ollut. Ja joskus taidot hyppäävät sukupolven yli, naurahtaa Jenna.

– Se tarinankerronnan taito nyt ainakin on tuolla tytöllä, tokaisee Raimo ja osoittaa tytärtään.

– Itsestäni olen oppinut ainakin sen valokuvien perusteella, että minussa on sukuni näköä. Ja yltiöpäisen jääräpäisyyden olen suvultani perinyt, ja paljon muitakin asioita, mutta ehkä niitä kaikkia ei halua itse nähdä, Jenna naurahtaa.