Sinikukka Saaren kolumni: Harjoitteliko Venäjä hyökkäystä vai puolustusta?

Venäjän tällä viikolla päättynyt Zapad-sotaharjoitus herätti lännessä paljon epävarmuutta. Enemmän huolissaan kannattaisi kuitenkin olla Valko-Venäjällä, kirjoittaa Sinikukka Saari.

Venäjä
Sinikukka Saari
Derrick Frilund / Yle

Venäjän joka neljäs vuosi järjestämä suurharjoitus Venäjän läntisen sotilaspiirin, Valko-Venäjän ja Kaliningradin alueilla päättyi keskiviikkona. Zapad 2017-harjoitus sai aikaan ennätysmäärän spekulaatioita ja polemiikkia lännessä. Läntiset kommentaattorit väittelivät erityisen innokkaasti siitä, harjoiteltiinko puolustusta vai hyökkäämistä varten, ja kuinka paljon sotilaita ja kalustoa harjoituksiin todellisuudessa osallistui.

Mielestäni tärkeimmät esitetyt argumentit olivat kuitenkin nämä kaksi: Epävarmin aika ei ollut harjoituksen aikana vaan sen jälkeen, ja että harjoituksen luoma epävarmuus kohdistuu ensisijaisesti Ukrainaan ja harjoitukseen Venäjän rinnalla osallistuneeseen Valko-Venäjään – eikä niinkään Natoon kuuluviin Baltian maihin.

Nämä pointit nojaavat Venäjän sotilasharjoitusten lähihistoriaan. Vuoden 2008 Kavkaz -harjoituksessa keskeistä osaa näytellyt 58. armeija oli alle kuukautta myöhemmin avainasemassa Georgian sodan taisteluissa, ja pysähtyi lopulta vain muutaman kymmenen kilometrin päähän pääkaupunki Tbilisistä. Useat vuoden 2013 Zapad-harjoitukseen osallistuneet yksiköt siirtyivät joitain kuukausia myöhemmin Krimille ja Itä-Ukrainaan. Mainittakoon vielä, että näiden molempien harjoitusten skenaariot olivat luonteeltaan puolustuksellisia.

Vaikka Valko-Venäjä on Venäjän läheisin liittolainen, varoo se kykynsä mukaan isoveljen liian tiukkaa rutistusta. Viime vuosina se on käynyt sinnikästä puolustustaistelua Venäjän pysyvän sotilastukikohdan perustamista maansa alueelle vastaan. Toistaiseksi Valko-Venäjä on onnistunut estämään sen perustamisen.

Valko-Venäjällä ollaan hyvin tietoisia siitä, että Venäjän tukikohdat mahdollistavat nopean sotilaallisen toiminnan, mikäli erimielisyyksiä isäntämaan kanssa syntyy. Lista on lähimaiden osalta synkeä. Venäjän nykyiset tukikohdat alueella löytyvät Ukrainan Krimiltä, Georgian Etelä-Ossetiasta ja Abhasiasta, Moldovan Transnistriasta ja Armeniasta. Vain Armenian tukikohtia ei ole käytetty hyväksi aluekiistoissa ja konflikteissa.

Lukashenka on taktisella tasolla Venäjän kanssa käytävän tasapainoilun mestari

Ei siis liene sattumaa, että Venäjästä poiketen Valko-Venäjä kutsui aktiivisesti läntisiä tarkkailijoita Zapad 2017 -harjoitukseen. Se on kertonut kutsuneensa yhteensä noin 80 sotilastarkkailijaa Ukrainasta, Puolasta, Baltian maista, Ruotsista ja Norjasta sekä muun muassa YK:sta, ETYJ:istä, NATO:sta. Valko-Venäjä on ilmoittanut että kaikkien harjoitukseen osallistuneiden venäläisten joukkojen tulee poistua maasta 30.9. mennessä.

Valko-Venäjän viidettä kautta istuva presidentti Aljaksandr Lukashenka on taktisella tasolla Venäjän kanssa käytävän tasapainoilun mestari. Vaikuttaisi siltä, että itsevaltaiset johtajat pelaavat tätä tasapainopeliä itsenäisyyden ja Venäjältä saatavien etujen välillä taitavammin kuin demokraattisesti valtaan tulleet johtajat. Naapurimaiden ongelmat Venäjän kanssa ovat useimmiten eskaloituneet konfliktiksi vasta vallan vaihtuessa ja demokratiavaatimusten koventuessa.

Yksi syy ongelmiin demokratioiden kanssa on, että Venäjän johdon silmissä ne toimivat vierailla ja epäluotettavilla säännöillä, eikä niiden linjanvetojen pysyvyyteen ole luottamista.

Toisaalta naapureiden horjuvat ensiaskeleet demokratian suuntaan tarjoavat lukuisia mahdollisuuksia puuttua peliin ulkopäin. Lahjukset, houkuttelevat business-diilit keskeisten poliitikkojen tai heidän lähipiirinsä kanssa, Venäjän etuja ajavan poliittisen toiminnan rahoittaminen maan sisällä, informaatiovaikuttaminen ja monenlaiset erikoisoperaatiot mahdollistavat yhteiskunnallisen hajaannuksen ja valtion heikkouden ylläpidon.

Vaikka Lukashenka on taitava taktikoija, ei tilanne näytä Valko-Venäjän näkökulmasta lupaavalta pitkällä aikavälillä. Taloudellinen riippuvaisuus Venäjästä kasvaa vuosi vuodelta, ja vaikka demokratialiikehdintä on toistaiseksi onnistuttu tukahduttamaan kovilla otteilla ja Ukrainan sodan varoittavalla esimerkillä, on Lukashenkan jossain vaiheessa siirryttävä syrjään.

Jos valta vaihtuu jälkineuvostoliittolaisella virtuaalidemokraattisella tyylillä, on Venäjällä hyvät mahdollisuudet junailla Lukashenkan seuraajaksi joku heikompi ja tiukemmin Venäjän talutusnuorassa kulkeva johtaja.

Mikäli vallanvaihdos antaa kipinän laajemmille demokratiavaatimuksille, saattaa Zapad 2017 -harjoituksen skenaario osoittautua käyttökelpoiseksi.

Skenaariossa epämääräiset Valko-Venäjän sisäiset ja heitä tukevat ulkomaiset sabotöörit ja terroristit yrittävät kaataa Valko-Venäjän johdon. Valko-Venäjä pyytää liittolaisensa Venäjän apua, johon Venäjä myöntyy ja vallanvaihto estetään ripeällä ja päättäväisellä sotilaallisella toiminnalla.

Kuten usein ennenkin entisen Neuvostoliiton alueella, on hyökkäyksellisen ja puolustuksellisen toiminnan raja lopulta veteen piirretty viiva.

Sinikukka Saari

Kirjoittaja on ulkoministeriön erikoistutkija, joka seuraa kansainvälisiä tapahtumia laajasti. Hän suhtautuu maailman muutokseen innostuneesti vaikka onkin allerginen "connectivity is destiny" -tyyppisille tulevaisuushokemille eikä aina kykene näkemään ongelmissa vain piilotettua mahdollisuutta. Hän kirjoittaa kolumnia yksityishenkilönä, eikä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele ulkoministeriön kantoja.