Hetki, joka muuttaa elämää: "Kun näin jääkarhun jäljet lumessa, tiesin heti, mitä pitää tehdä"

Se voi olla pieni arkinen kommentti tai oivallus. Tai jo lapsena syntynyt varmuus, että tätä minä haluan isona tehdä. Sukella pirkanmaalaisten elämää muuttaneisiin tarinoihin.

Suomi 100
Marjo Lindberg
Marjo LindbergPetra Ketonen / Yle

”Kun näin jääkarhun jäljet lumessa, tiesin heti, mitä pitää tehdä. Pysähdyin, otin kiväärin selästäni ja latasin paukut. Takana oli 26 vuorokautta Grönlannin jäätiköllä. Vain muutama päivä ja minä, Jaana ja Jenni saapuisimme ensimmäisenä täysin suomalaisena naisretkikuntana jäätikön ylittävältä hiihdolta.

En toivonut kohtaavani jääkarhua, mutta olin valmistautunut. Olin harjoitellut ampumista pahvista tekemääni karhuhahmoon, jonka silmien väliin olin piirtänyt tennispallon kokoisen tähtäysalueen. Olin ollut karhunkaatajien opissa Itä-Suomessa. Harjoittelin ampumista joka viikko - ilman kiikaritähtäintä, polvelta, läheltä.

Jääkarhua ei kuitenkaan näkynyt. Onneksi. Minulle, joka haluan ehdottomasti suojella arktisia eläimiä, olisi ollut kauhea paikka joutua ampumaan. Aion silti pukeutua jääkarhun turkkiin – tosin tekoturkkiin. Minä ja retkikuntani muut jäsenet aiomme aloittaa kampanjoinnin arktisten eläinten säilymisen puolesta. Rakastan arktista luontoa ja haluan, että se säilyy.”

Marjo Lindberg, 58, Kangasala

Aleksi Virolainen
Aleksi VirolainenAnne Savin / Yle

“Olin 12-vuotias, kun isä pakotti minut mukaan valvomaan tervahautaa yhdeksi yöksi Seitsemiseen. Sillloin en vielä innostunut. Aloin kuitenkin osallistua talkooleireille, ja nyt niitä on takana jo 25 vuotta. Leireillä tuli seurattua tervamahtareiden Teuvo ja Hilpi Liimataisen työskentelyä. Kahdeksan vuotta sitten Teuvo siirsi vastuun minulle. Hän oli sitä mieltä, ettei vanhoja ukkoja kannata opettaa, vaan tietotaito täytyy siirtää nuorille.

Tervamahtarin tehtävänä on pitää silmällä haudan muotoa ja savun väriä. Mahtarin päätöksellä hautaa muotoillaan pitkin polttoa. Lisäksi mahtarin pitää osata erilaisia loitsuja tervantuoton varmistamiseksi. 1800-luvun mahtarit tosin vetäisivät minua korville, jos tulisivat seuraamaan polttoa. Haudan pohjalle on laitettu tervapaperia, mikä ei kyllä ennen vanhaan olisi tullut kuuloonkaan.

Tervahaudasta on tullut jo niin tärkeä, että aina kun täällä retkeillään, niin käydään myös katsomassa tervahaudan paikkaa. Tällä samalla paikalla tervaa on poltettu ehkä jo 1800-luvulla. Täällä meidän haudalla on käynyt lähes päivittäin 9-vuotias poika, ja hänestähän voisi saada uuden mahtarin.”

Aleksi Virolainen, 34, Ylöjärvi

Mestarikansanparantaja Jarkko Haapanen
Jarkko HaapanenAntti Palomaa / Yle

“Pienestä pitäen ei mikään oikein sopinut eikä osunut, eikä koulumenestyskään ollut kovin kaksinen. Kaksikymmentä vuotta sitten olin työharjoittelussa kirjakaupassa. Omistaja sanoi, että luepa kirjoja. Ensimmäistä kertaa luettu tieto jäi päähän. Ymmärsin ja muistinkin erinomaisesti.

Se lähti luontaislääketieteestä liikkeelle. Aika nopeasti ihmiset alkoivat kysellä apua milloin mihinkin. Opiskelin vyöhyketerapiaa, luontaishoitoja ja shiatsu-hierontaa. Aloitin yrittäjänä ja valmistauduin hierojan näyttökokeeseen. Löysin ruotsalaisen hieronnan oppikirjan, jossa puhuttiin myös suomalaisesta kansanomaisesta hieronnasta. Aloin selvittää sitä ja sillä tiellä ollaan. Siitä on tullut valtava palapeli.

Olen lukenut kaikki kirjat, jotka olen suomalaisesta kansanparannuksesta saanut käsiini. Haastattelin vanhoja kansanparantajilla käyneitä ihmisiä ja heidän jälkeläisiään. Kaikesta oppimastani olen johtanut perinnehoitajakoulutuksen. Siinä opiskellaan perinnehierontaa ja siihen liitettynä jäsenkorjausta, myös pistepainantaa, syvävenyttelyjä, hauteita ja kääreitä. Olen kouluttanut joitain kymmeniä. Osa heistä on ihan ammatissa, osa porukasta karsiutuu.

Tämä on kova ala, käsityötä. Tosi taitureita tulee tosi vähän.”

Jarkko Haapanen, 41, Sastamala

Johanna Lindgren
Johanna LindgrenMari Vesanummi / Yle

“Opiskeluaikoina menin ystäväni kanssa ravintolaan syömään. Hän tarjoutui maksamaan, mitä aluksi vastustelin. Hän sanoi minulle, että se jolla on, sillä on mahdollisuus antaa. Vaikka se lausahdus liittyi ruokaan, niin tämä konkreettinen osoitus lähimmäisenrakkaudesta on kantanut.

Teen töitä Fidalle. Asun perheeni kanssa tällä hetkellä Irakissa. Kotimme on vain 60-70 kilometrin päässä Mosulista, missä käydään vielä ajoittain sissisotaa. Eihän kukaan ensimmäisenä ajattele, että Irakissa on tarjolla työpaikka, menenpä sinne. Kyllä siinä pitää olla syvä sydämen vakaumus, halu auttaa ja ottaa myös riskejä.

Perhe-elämämme on oloihin nähden normaalia. Lapset käyvät hyvää koulua ja nuorimmainen on vielä kotona hoitajan kanssa. Jos käymme lasten kanssa leikkipuistossa, sinne pitää turvallisuussyistä aina lähteä autolla. Vesipuistossa yritämme käydä kerran kesässä ja jäätelöllä viikonloppuisin. Elämämme Irakissa on hyvää.

Täällä Suomessa meillä on asiat tosi hyvin. Olen ylpeä Suomesta, että valtion tasollakin haluamme auttaa ja teemme sitä myös rahoittamalla kansalaisjärjestöjä. Koen, että meillä on ja me voimme antaa.”

Johanna Lindgren, 31, Tampere

Ari-Pekka Juureva
Ari-Pekka JuurevaAnne Savin / Yle

“Olen itse urheillut koko ikäni. Tuntui niin pahalta, kun yleisurheilijat kaikkosivat Vehmaisten Urheilijoista. Tuntui, että oli pakko auttaa vanhaa seuraa. Kahdeksan vuotta sitten aloimme järjestää kesäaamuisin urheilukouluja. Tärkeimpänä tehtävänä on tarjota lapsille tekemistä lomalla - saada junnut pois kaduilta ja tietokoneen äärestä. Kilpailu ei ole tärkeää, vaan liikkuminen ja kavereiden kanssa oleminen. Sitä kautta he ovat päätyneet useasti mukaan urheiluseuran toimintaan.

Halusin tehdä töitä myös Vehmaisten urheilukentän kunnostamisen eteen. Suunnittelu ja rahoituksen saaminen vei aikansa, mutta nyt Vehmaisissa on kunnostettu jo yleisurheilukentän puoli. Lisää kunnostustöitä tehdään lähivuosina ja urheilupuisto valmistuu 2018.

Kesäurheilukoulujen myötä yleisurheilujunioreiden määrä on kymmenkertaistunut Vehmaisten Urheilijoissa. Tuntuu niin hienolta nähdä kenttä täynnä lapsia ja nuoria. Vielä kun saisimme nuoret jatkamaan urheilua 15-vuotiainakin, niin se olisi suurin palkinto meille.”

Ari-Pekka Juureva, 53, Kangasala

Teemu Kotiranta ja uusi auto
Teemu KotirantaAnne Savin / Yle

“Katselin netistä paperista rakennettujen autojen malleja ja mietin, kuinka helppoa olisi rakentaa autoja pahvista. Taisin olla seitsemän tai kahdeksan silloin. Aluksi väänsin vaan auton sisustan, mutta se levisi koko autoksi. Ajan myötä autot kehittyivät ja nyt ollaan siinä pisteessä, että ne ovat ihan aidon näköisiä.

On tosi kiva rakentaa auto alusta lähtien itse. Parasta on juuri se, että saa tehdä semmoisen kuin haluaa. Saa päättää värit ja muodot, ja muokata niitä niin kuin haluaa. Tietyllä tapaa olen kyllä välillä kyllästynyt tähän, kun aina tulee rakennettua normaali henkilöauto, jossa on kaksi ovea. Kiinnostaisi repästä ja tehdä vaikka pakettiauto tai avoauto.

Pahviautojen rakentelu ei ole kovin kallis harrastus. Patteri ja sähköledit on kalleimmat osat, ja lisäksi teippi ja maalit. Mutta ei siitä kerry montaa euroa per auto. Pahvia olen aina saanut paikallisen kyläkaupan takahuoneesta ja ledejä saa halvalla tilaamalla Kiinasta.”

Teemu Kotiranta, 15, Juupajoki

Sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen
Emmi NieminenPetri Aaltonen / Yle

”Jossain vaiheessa lapsuutta se vain tuli itsestään selväksi, että sarjakuvaa pitää ruveta tekemään. Joskus ajattelin, että apua, eihän tämä ole aikuisen ammatti. Mutta tässä minä kuitenkin olen.

Teen paraikaa sarjakuvaa naisesta nimeltä Mandi Mäki, joka toimi vuoden 1918 sodassa sanitäärinä. Hänen kirjoituksensa löytyi Kansan Arkistosta. Mandi kirjoitti sodasta heti sen päätyttyä. Hän oli yksi sen ajan harvoista luku- ja kirjoitustaitoisista nuorista naisista. Mandi vaikutti todella älykkäältä, mutta hänellä oli myös tunteellinen puolensa. Halusin ehdottomasti tehdä sarjakuvan juuri hänestä.

Minua kiinnostaa todella paljon ihmisten kommunikaatiovaikeudet. Kaikesta kulttuurin jakamisesta huolimatta meidän on todella vaikea ymmärtää toisiamme. Se ilmenee monella tavalla ja se kiinnostaa.”

Emmi Nieminen, 28, Tampere

Yle Tampere julkaisee Suomi 100: Ihmisiä Pirkanmaalta -sarjassa kuvia ja tarinoita koko vuoden ajan muun muassa Facebookissa (siirryt toiseen palveluun). Jos haluat oman tarinasi mukaan, lähetä postia tampere@yle.fi.

Lue myös:

Kolarissa kuollut sisko, mummun perunamuusi ja ensimmäiset markat – Tarinoita 100-vuotiaan Suomen asukkaista

Mauno Koiviston silinterihattu ja elämän mullistanut rakkaus – Lue tarinoita 100-vuotiaan Suomen asukkaista