Hetki, joka muuttaa elämää: "Ainoa parin kuukauden tauko pelaamisessa oli silloin, kun tyttäremme syntyi"

Se voi olla lapsena koettu mehiläisen pisto. Tai isoveljen oivallus, joka helpottaa arkea. Sukella pirkanmaalaisten elämää muuttaneisiin tarinoihin.

Suomi 100
Sinipetra Paatola
Sinipetra PaatolaAnne Savin / Yle

“Olen ollut ahkera roolipelien pelaaja teini-ikäisestä lähtien. Gootit astuivat mukaan kuvaan, kun vuonna 1999 aloin pelata kavereiden kanssa Vampire the Masquerade -peliä. Goottiharrastus onkin ehkä enemmän roolipelin harrastusta, vaikka kuuntelen myös goottimusiikkia.

Tapasin myös aviomieheni pelien parissa vuonna 2002. Pelaamme vampyyripelejä viikoittain ja ainoa parin kuukauden tauko pelaamisessa oli silloin, kun tyttäremme syntyi.

Olen opiskellut teologiaa ja eksegetiikkaa. Tällä hetkellä teen väitöskirjaa, joka tutkii, kuinka paljon Raamattu ja länsimainen kristillinen kulttuuri tulevat tutuksi vampyyripelissä olevan vahvan mytologian kautta.

Kyseessä on kansainvälisestikin ensimmäinen aiheesta tehtävä tutkimus. Väittely on reilun kolmen vuoden kuluttua.

Goottiharrastus on lähtemätön osa minua, enkä olisi minä ilman tätä harrastusta. Se on muokannut minua tosi paljon. Kyllähän minä ihan tavalliselta ihmiseltä näytän ja kuulostan, mutta minulla on myös toinen puoli.”

Sinipetra Paatola, 37, Tampere

Juha-Pekka Keränen lennostosta
Juha-Pekka KeränenAnna Sirén / Yle

“Pikkupoikana unelma-ammattini oli hävittäjälentäjä. Harrastin nuorena jääkiekkoa. Kun sitten rikoin olkapääni, piti löytää uusi harrastus. Sukulaismies sanoi, että tuossa on lähellä lentokenttä, mitä jos lentäisit. Ensimmäisen kerran nousin ilmaan purjekoneella vuonna 1984. Siellä ylhäällä olemiseen jäi aika nopeasti koukkuun.

Vuodesta 1996 olen lentänyt Hornetilla. Hävittäjä kulkee ääntä nopeammin, mutta lentäessä vauhti ei tunnu. Se on vain lukema mittarissa. Edes äänivallin rikkoutumisesta kuuluva pamaus ei kantaudu ohjaamoon. Vasta kun toinen kone tulee vastaan tajuaa, miten kovaa vauhtia mennään. Ilmassa ehtii joskus ajatella, että onhan tämä mukavaa puuhaa, mutta enimmäkseen aika menee keskittymiseen. Harjoituksissa jäljitellään aina tositilannetta. Se on kuin shakinpeluuta: koko ajan pitää suunnitella seuraavaa liikettä.

Työn takia reissaan Finnairilla. Silloin en mieti lentämistä. Pilotti hoitaa hommansa ja minä luen, katson leffaa tai nukun. Siviilipuolen lentolupakorttini on mennyt vanhaksi, katsotaan sitten eläkkeellä uudestaan.”

Juha-Pekka Keränen, 49, Tampere

Kaarlo Hoppu
Kaarlo HoppuMari Vesanummi / Yle

“Kyllä mä kattelin sitä isoveljen menoo mielenkiinnolla. Olin aluksi hieman ihmeissäni itsekin. Mutta sitten se otti mut mukaansa soutamaan ja käytiin yhdessä kaupassa ja asioilla niin, että se alkoi tuntua aika kivalta idealta. Kyllä mä jo tiesin, että kun yläaste koittaa, niin mäkin alan soudella salmen poikki koulumatkaa.

Ihmiset ajattelevat helposti, että kun tulee soutuveneellä koulumatkaansa, että se olisi jotenkin kauheen pitkä matka. Tai että selän poikki kulkisin. Eihän tuo ole kuin tuollainen parisataa metriä. Siitä matka jatkuu metsän poikki sitten polkupyörällä. Koululle on seitsemän kilometriä. Siinä menee semmonen vähä rapiat kakskymmentä minuuttia.

Isoveli sai just mopokortin, joten mä pääsen useemmin veneellä. Se tykkää päristellä mopolla kylillä. Kyllä mä jatkan soutamista niin pitkään kun kelit antaa myöden. Koulutaksilla kestää kauemmin ja siinä pitää odotella ihmisiä. Soutaen ja polkien on kivampaa, ja kouluun tullessa olo on virkeä.”

Kaarlo Hoppu, 13, Vesilahti

Jani Veijonen
Jani VeijonenJussi Mansikka / Yle

“Moottoripyöräharrastus on aina ollut osa minua. 6-vuotiaana ajoin jo motocrossia. Crossiharrastusta kesti siihen asti, kun 15-vuotiaana molemmat ranteeni menivät poikki. Pari vuotta myöhemmin aloin ajaa jäärataa Mika Kallion isän kanssa yhteisellä pyörällä. Kuvioihin tuli pian lisäksi Road Racing, jota ajoin kimppapyörällä, tällä kertaa Aki Ajon kanssa. Harrastuksesta tuli työ, kun aloitin Ajo Motorsportin mekaanikkona ja kilpailuinsinöörinä vuonna 2002. Myöhemmin toimin tiimissä myös teknisenä johtajana.

Yhdeksän vuotta olin unelma-ammattissani, mutta se sai riittää. Jatkuva matkustelu ympäri maailmaa alkoi tuntua raskaalta, vaikka niinä vuosina talli menestyi ja mukana remmissä oli myös maailmanmestareita. Perustin Valkeakoskelle rakennusalan yrityksen vuonna 2010. Ennen kuin moottoripyörät veivät maailmalle, olin ehtinyt ostaa asuntoja ja vanhoja taloja, joten kokemusta rakennusalalta oli jo kertynyt.

Nyt yritykseni työllistää kymmenkunta kovaa ammattilaista Pirkanmaalla. Viimeisin innovaationi on suunnitella ja rakentaa pieniä omakotitaloja, sillä niiden kysyntä tulee kasvamaan.”

Jani Veijonen, 42, Valkeakoski

Ulla Kiili
Ulla KiiliAnne Savin / Yle

“Sairastuminen kymmenen vuotta sitten vakavaan suolistotulehdukseen oli kova isku. Siihen loppui nousussa ollut kilpaurheilu-urani hiihdossa. Urheiluun tuli parin vuoden tauko, kunnes kaveri houkutteli mukaan kokeilemaan ultimatea. Kaipasin taas urheilun pariin. Ultimate tuntui heti omalta lajilta, sillä olenhan pelannut jalkapalloa 16-vuotiaaksi saakka.

Vaikka tarkoitus oli pelata vain rennolla otteella, niin oma kilpailuhenkisyys ajoi eteenpäin. Kaksi vuotta sitten olin Suomen maajoukkueen kapteeni, kun voitimme Euroopan mestaruuden. Nyt lajia tehdään tunnetuksi Yhdysvalloissa pelattavalla näytösottelukiertueella. 16 hengen eurooppalaiseen joukkueeseen on valittu kaksi suomalaista. Minulla on kunnia olla heitä toinen.

Tuntuu hienolta olla taas mukana urheilussa ja samalla elävä esimerkki siitä, että sairaus ei välttämättä ole este urheilussa pärjäämiselle.”

Ulla Kiili, 31, Tampere

Mehiläisten keinosiementäjä Kari Pirhonen
Kari PirhonenMatias Väänänen / Yle

”Olin viisivuotiaana papan kanssa mehiläispesillä hunajaa ottamassa. Papalla oli kahvisäkki päässä ja siinä pieni aukko ommeltuna kärpäsverkkoa. Minua pisti korvan taakse mehiläinen. Vieläkin muistan sen kivun ja itkun. En tiedä myrkkykö sen aiheutti vai mikä, mutta mehiläisiä piti saada.

Kun meille tuli kesämökki Kihniöön, tuotiin mummolasta yksi pesä tänne. Siitä se on sitten jatkunut. Yllytyshulluus on mennyt jo vähän yli. Olen mennyt harrastuksessa niin pitkälle kuin pääsee. Perinnöllisyystieteitä opiskelleena ajattelen, että mehiläisten keinosiemennys on tehokkain tapa hoitaa lajin jalostamista. Päämääränä on saada aikaan terveitä, tuottoisia ja lauhkeita mehiläisiä.

Olen harrastanut jalostusta vuosikymmeniä. Työ on tarkkaa, mutta palkitsevaa. Itse kehittämäni laitteen avulla olen siementänyt noin tuhat emoa. Mehiläisen keinosiemennyksestä on tiedetty jotakin 1950-luvulta lähtien, mutta paljon on vielä asioita, mitä ei tiedetä. Siinä olisi innokkaille biologeille vielä työsarkaa.”

Kari Pirhonen, 57, Tampere

Leila Viitala
Leila ViitalaJari Hakkarainen / Yle

”Paluu Punkalaitumelle lapsuudenkotiin tuntui luontevalta. Pääsin eläkkeelle kuvataiteen opettajan tehtävistä Sotkamossa. Kotiseutu kyti mielessä. 90-vuotiaat vanhempani ovat palvelukodissa Punkalaitumella. Tänne oli tolkuttoman pitkä matka tulla heitä katsomaan. Myös lapset ja sisarukset asuvat Etelä-Suomessa.

Olin yllättynyt, että löytyi niinkin paljon vanhoja tuttuja. Jopa paras alakoulukaveri on pysynyt Punkalaitumella. Sitten olen kuorossa ja kansantanssiryhmässä tutustunut ihmisiin ja saanut jalkani oven väliin tälle paikkakunnalle.

Ehdoton innoittajani on luonto moninaisuudessaan. Erämaaluonto kiinnostaa yhtä lailla kuin ihmisen muokkaama kulttuurimaisema. Minulla on ollut onni päästä lähelle villieläimiä ja lintuja. Värit, valaistusvaihtelut ja vuodenajat mahdollistavat lukuisat variaatiot teosten tunnelmiin. Saan aiheeni siitä, mitä näen, mutta en kuvaa näkemääni valokuvan tarkkaan. Pyrin tavoittamaan kokemani elämyksen ja välittämään sen katsojalle. Kymmenien tuhansien ajokilometrien verran olen katsonut kotimaan vaihtuvia kasvoja vuosien varrella.

Palattuani yli neljänkymmenen vuoden jälkeen Koillismaan ja Kainuun maisemista Punkalaitumelle, oli palava tarve tarttua väreihin ja pyrkiä kuvaamaan tätä maisemaa. Olen aina rakastanut tuulessa lainehtivia viljapeltoja, niiden upeita, vaihtelevia värejä, tuoksua ja suhinaa. Viljelymaisema on lapsuudesta tuttu ja turvallinen, näkee kauas yli pellon, lisäksi se tuo leipää.”

Leila Viitala, 67, Punkalaidun

Yle Tampere julkaisee pirkanmaalaisten kuvia ja tarinoita koko vuoden ajan muun muassa Facebookissa (siirryt toiseen palveluun). Jos haluat oman tarinasi mukaan, lähetä postia tampere@yle.fi.

Lue myös:

Hetki, joka muuttaa elämää: "Kun näin jääkarhun jäljet lumessa, tiesin heti, mitä pitää tehdä"

Mauno Koiviston silinterihattu ja elämän mullistanut rakkaus – Lue tarinoita 100-vuotiaan Suomen asukkaista

Kolarissa kuollut sisko, mummun perunamuusi ja ensimmäiset markat – Tarinoita 100-vuotiaan Suomen asukkaista