Pato vaimensi villeinä pauhanneet Suomi-filmien kosket – nyt 87-vuotias Matti Hölttä asui rannalla ja tuurasi Tauno Paloa, mutta sitä ei kukaan tiedä

Matti Hölttä on nähnyt vanhat suomalaiset elokuvaklassikot aitiopaikalta kotimökkinsä rannasta. Eräänä päivänä näyttelijälegenda Tauno Palo pyysi häneltä palvelusta.

kosket
Matti Hölttä

MANKALA Nuori Matti Hölttä istui kivellä kotirannassaan pienen punaisen mökin edustalla. Aivan varpaiden vierestä virtasi joki, joka vähän matkan päässä muuttui koskiksi. Sitä Hölttä ei kivensä päältä nähnyt, koska saari peitti näkymän koskien suulle.

Ne olivat maankuulut Iitin Mankalan kosket. Oli kesä 1949 ja koskilla kuvattiin Rosvo Roopea, seikkailuelokuvaa. Kuvausten seuraaminen oli Höltälle tuttua, sillä 1920-luvulta asti hänen kotikoskillaan oli kuvattu useita Suomi-filmin tukkilaiselokuvia.

Nuorukaisella oli niihin kaikkiin yksityinen ensi-ilta aitiopaikalta.

Nyt Hölttä katseli, kuinka filmiryhmä valmistui kuvauksiin. Kameraa aseteltiin paikalleen, avustajat ja näyttelijät olivat valmiina. Silloin Höltän viereen käveli tutunoloinen mies. Hän kääntyi katsomaan miestä tarkemmin ja hämmästyi.

Mies oli Tauno Palo, suomalaisista näyttelijöistä suurin. Rosvo Roopessa pääosaa esittänyt Palo istuutui nuorukaisen viereen rantakivelle.

Airo joessa
Päijät-Hämeessä, Kymenlaaksossa ja Uudellamaalla virtaava Kymijoki on Etelä-Suomen pisin joki, noin 200 kilometriä.Pyry Sarkiola / Yle

Tauno Palon sanat

Lähes 70 vuotta myöhemmin Matti Hölttä muistaa kirkkaasti, mitä asiaa näyttelijälegendalla hänelle oli.

– Tauno sanoi minulle, että hänen pitäisi mennä soutamaan elokuvaa varten. Hän pyysi kuitenkin minua menemään ja sanoi, ettei minua tunnista elokuvasta, sanoo Hölttä.

Tauno Palo oli seurannut, kuinka nuori mies katseli filmiryhmän valmistautumista. Hölttä ei ollut edes avustaja, mutta hyväntahtoisuudestaan tunnettu Palo halusi, että nuori mies näkyisi elokuvassa. Hölttää ei tarvinnut pitkään suostutella.

Elokuvan alussa näkyy, kuinka vene menee ohi. Se olen minä siinä.

Matti Hölttä

Kun tuli aika kuvata kohtaus, hän hyppäsi veneeseen ja souti kameroiden ohi.

– Niin minä sitten kiersin muutaman kerran tuon saaren yläpuolella. Se päätyi elokuvaan. Siinä näkyy, kuinka vene menee alussa ohi. Se olen minä siinä, sanoo Hölttä.

Äänestä kuuluu yhä pieni ylpeys.

Kesäinen päivä jäi hänen viimeiseksi kohtaamisekseen Tauno Palon kanssa. Samaan aikaan kuvausten kanssa koskien alajuoksulle rakennettiin Mankalan voimalaitosta. Tiedettiin, että se tarkoitti koskien patoamista.

Voimalaitos valmistui, koskia ei enää ollut ja pian filmiryhmät lakkasivat käymästä. Mankala hiljeni, mutta Matti Hölttä jäi.

Torppa rannalla
Matti Hölttän lapsuudenkoti lauttamökki, jonka läheltä kulki lautta joen yli.Pyry Sarkiola / Yle

Raja, jota ei saanut ylittää

Tänään vanha mies nousee soutuveneeseen hiukan haparoiden, mutta silti tottunein ottein. Hän haluaa soutaa taas kerran tuttuun maisemaan – niin hän on tehnyt viimeiset 80 vuotta. 87-vuotiaana Hölttä on yksi viimeisistä, joka on soutanut vapailla koskilla ja nähnyt läheltä, miten tukkilaiselokuvia tehtiin.

Vedot airoilla lähtevät yhä napakasti. Ikä on kuitenkin alkanut painaa, tänä vuonna hän on jaksanut käydä vesillä vain kerran aiemmin. Se oli juhannuksena, kun hän kävi kalassa. Vielä kaksi vuotta sitten hän souti tunnin matkan joulukirkkoon viereiseen kylään.

Nyt vene lipuu kohti suurta kivenlohkaretta entisten koskien suulla. Kun Hölttä oli pieni, se tunnettiin lasten kivenä. Sen avulla äiti ja isä pitivät huolta, etteivät Matti ja hänen sisaruksensa ajautuneet virran mukaan.

– Se oli merkki siitä, että sen alemmas eivät lapset saaneet mennä veneellä.

Veljeni kanssa huuhdoimme kasvojamme kuohuissa. Seuraavana päivänä ne olivat kadonneet.

Matti Hölttä

Höltällä ei enää ole omaa venettä. Soutuvene on lainassa naapurilta.

– Ostin uuden muutama vuosi sitten, mutta se varastettiin.

Mies katsoo veneestä punaista torppaa rannalla – sitä samaa, jonka edessä hän tapasi nuorena Tauno Palon. Se on Matin lapsuudenkoti, jota hän kutsuu lauttamökiksi. Paikan nimitys tulee siitä, että se oli lautturin mökki ja sen läheltä kulki lautta Kymijoen yli.

Perhe muutti lauttamökkiin 1937 Matin ollessa pikkupoika. Enää hän ei asu lauttamökissä vaan pienellä maatilalla lähistöllä.

– Muistan, että kävelin hevosen perässä tänne, koska silloin ei ollut tietä. Ihmettelen vieläkin, miten me kaikki mahduimme siihen pikkuruiseen mökkiin.

Mökissä asuivat isä, äiti ja kahdeksan sisarusta. Pihamaata kuitenkin riitti, ja lapset oppivat nuorina soutamaan koskilla.

Koskien pauhu iskostui Matin mieleen jo varhain.

Matti Hölttä soutaa
Pyry Sarkiola / Yle

Veden voima

Mankalan kosket syntyivät kauan ennen ajanlaskun alkua, noin 6 900 vuotta sitten. Silloin Päijänne raivasi tiensä läpi Jyrängön harjun Heinolan kohdalla. Virtaava vesi löysi uomansa, ja raastoi tieltään maata ja puita.

Kymijoki ja sen kosket saivat alkunsa.

Kun Matti Hölttä syntyi vuonna 1930, monta koskea Suomessa oli jo padottu vesivoimaloiden vuoksi. Suomi tarvitsi sähköä, maa oli teollistumassa.

Aikana ennen Matin syntymää vesi oli ollut pitkään suurin maastoa muokkaava voima. Nyt maastoa muokkasi ihminen.

Mankalan kosket olivat Iitissä Kymijoessa peräkkäin olleet viisi koskea: Harakkakoski, Mustakoski, Tolppakoski, Vähäkäyrä ja Isokäyrä. Vielä Höltän lapsuudessa kosket tuntuivat ikuisilta. Niillä uitettiin tukkeja, kalastettiin, käytiin veneilemässä ja niiden rannoilta katseltiin, kun elokuvia kuvattiin.

Muutos oli vääjäämätön. Vain harva uskalsi puhua koskien puolesta. Paikalliset seurasivat voimattomina suuryhtiöiden toimia. Hölttä muistaa vieläkin, kuinka kosket katosivat.

Mustavalkokuva koskenlaskusta
Vuonna 1947 kuvattuun Koskenkylän lauluun tallentuivat Mankalan koskien kuohut.

Viimeinen kasvopesu kosken kuohuissa

Silloin oli toukokuu.

– Veljeni kanssa huuhdoimme kasvojamme Isokäyrän kuohuissa. Seuraavana päivänä Isokäyrä ja Vähäkäyrä olivat kadonneet. Vedenpinta oli nostettu.

Mankalan voimalaitos otettiin käyttöön 1950-luvun alussa. Kivet nostettiin koskista pois, patovalleja rakennettiin ja vedenpohja ruopattiin. Patoaminen nosti veden pinnan, ja vuolaista koskista tuli tyyni joki.

Matti Hölttä pysyi Mankalassa, mutta kaikki eivät kestäneet maisemien muuttumista. Hölttä tietää miehen, joka muutti pois, kun hän näki, mitä koskille tehtiin.

– Kun hän näki minkälaiseksi tämä muuttui, hän ei pystynyt enää asumaan täällä vaan muutti pois. Jälkeenpäin hän puhui minulle, että ei pysty asumaan täällä, kun niin surkeiksi kaikki paikat revittiin.

Vaikka kosket kahlittiin, Hölttä tiesi, millainen vaara virtaavassa vedessä piili. Sen oppi myös Tauno Palo.

Ilmakuva Mankalan voimalaitoksesta
Mankalan voimalaitos on tuottanut sähköä Suomelle jo yli 60 vuotta. Pasi Tapanainen / Yle

Lautta karkasi, ja Tauno Palo jäi kiipeliin

Kesällä 1947 Iitissä tehtiin elokuvaa Koskenkylän laulu. Se oli maalaisromanssi, jossa oli koskenlaskua. Pääosaa esitti Tauno Palo ja hänen vastanäyttelijänsä oli Hilkka Helinä.

Elokuva kertoi talonpojasta, joka rakastui nuoreen Annaan.

Paikalliset kädentaitajat rakensivat tukeista lauttoja koskenlaskukohtauksia varten. Matti osoittaa kiveä, jossa hän tapasi seurata koskikohtausten filmauksia. Kivi oli koskessa, ja siitä näki, kuinka lautat rymisivät kuohujen läpi.

Stuntteja ei käytetty, ja Tauno Palo oli lautalla muiden mukana. Juuri ennen kuvausta jokin meni pieleen.

Tukkilautta piti kiinnittää rantaan, mutta vahva pyörre esti sen ja lautta karkasi. Avustajat ehtivät hypätä turvaan, mutta Tauno Palo ei heti huomannut tilannetta. Hän jäi yksin ajelehtivalle lautalle, jota ei pystynyt hallitsemaan.

Vähän matkan päässä oli riippusilta. Filmiryhmä huusi rannalta näyttelijälle, että filmikameran akku pitäisi nostaa turvaan sillalle. Palo tarttui painavaan kapistukseen ja heitti sen sillalle lautan etuosasta. Sitten hän juoksi lautan takaosaan ja heittäytyi sillan varaan.

Lehdissä kirjoitettiin, että Palon olisi käynyt huonosti, jos hän ei olisi onnistunut pelastautumaan. Siitä Matti Hölttä on eri mieltä. Hänen mielestään Tauno Palon olisi pitänyt jäädä lautalle.

– Hän olisi ollut suurempi sankari, jos olisi jäänyt lautalle ja laskenut kosket yksin. Se lautta näet tuli täysin ehjänä läpi koskien.

Hölttä kääntää veneen pientä Linnasaarta kohti ja lapsuuden koti, lauttamökki, jää selän taa. Saaren toiselta puolelta alkoivat kosket. Hän muistaa, millaista oli soutaa ensimmäistä kertaa yksin niiden partaalla.

Se ei tosin tapahtunut omasta tahdosta.

Marjoja miehen käsissä
Matti on käynyt edellisenä päivänä puolukassa.Pyry Sarkiola / Yle

Lähes 40 vuotta yksin

Matti oli silloin seitsemän.

– Serkkulikka työnsi minut ilkikurillaan veneessä vesille. Hapuilin jonkin aikaa veneessä, ja olin pulassa. Jotenkin sain airoista kiinni ja soudettua takaisin rantaan, hän sanoo.

Kerran hän nahisteli veljensä kanssa Kymijoen ylittäneellä lautalla. Leikkimielisen kamppailun tuoksinassa hän otti pari askelta liikaa taakse ja tippui veteen. Onneksi äiti huomasi pojan hädän ja juoksi apuun.

– Painuin pinnan alle eikä veljeni ymmärtänyt tehdä mitään. Sitten käsi ilmestyi veteen, ja äiti kiskaisi minut ylös.

Matti Hölttä on asunut yksin 1980-luvun alusta saakka. Silloin hänen äitinsä kuoli.

Metsässä aamusta iltaan

Vaimoa Höltällä ei ole ollut, mutta paikoilleen hän ei ole jäänyt. Matti on innostunut käymään ulkomailla. Hän on vieraillut ystäviensä kanssa Afrikassa, ja käynyt viimeksi Virossa.

Joka keskiviikko naapuri käy hakemassa hänet saunomaan. Yhdessä naapurin kanssa hän käy myös kaupassa. Autoa Matilla ei ole, mutta arki sujuu edelleen ilman apua.

Kestää 50 vuotta ennen kuin siinä kasvaa jotakin. Seuraavalle sukupolvelle ei jää mitään.

Matti Hölttä

Edelliset päivät hän on viettänyt ahkerasti puolukkametsässä. Marjat hän kerää syötäväksi naapureilleen. Se on Matille vanha perinne, ja sen vuoksi hän on varastoinut kymmeniä litroja puolukoita kotitilansa pihavajaan.

– Eilen olin metsässä aamusta iltaan. Lähdin kahdeksan yhdeksän maissa ja tulin takaisin viideltä.

Soutukierros on ohi. Matti vetää veneen takaisin rantaan ja kääntää sen ympäri talviteloille. Hän on tyytyväinen, että lähti vielä kerran tänä vuonna vesille.

Matti Hölttä
Matti kertoo, että perhoset viihtyvät aurinkoisina päivinä hänen puutarhassaan.Pyry Sarkiola / Yle

Höltän kotiseutu on muuttunut hänen elinaikanaan täysin. Suurin osa ihmisistä on muuttanut pois, enää vain harva viljelee peltoja. Sitten ovat avohakkuut. Suurin muutoksista on kuitenkin ollut Mankalan koskien patoaminen.

Silti Hölttä sanoo ymmärtävänsä, miksi kosket piti valjastaa.

– Tänä päivänä koskia ei padottaisi mistään hinnasta. Mutta silloin oli sota takana, suuret sotakorvaukset ja Suomi tarvitsi sähköä. Niistä koskista, mistä sähköä sai, niin nehän rakennettiin.

Työuransa Hölttä teki metsätyömiehenä. Vaikka hän on kaatanut lukemattomia puita, ei hän voi ymmärtää nykypäivän avohakkuita. Hänen mielestään metsänhoidollisesti olisi parasta, jos metsiä vain harvennettaisiin. Niin, ja tietysti myös paljaaksi parturoidut maisemat harmittavat.

– Kestää 50 vuotta ennen kuin siinä kasvaa jotakin. Seuraavalle sukupolvelle ei jää mitään.

Artikkelia varten on haastateltu luonnon maantieteen yliopistonlehtori Olli Ruth Helsingin yliopistosta, elokuvatutkija Juha Seitajärvi Kansallisesta Audiovisuaalisesta Instituutista, Aapo Metsäpelto Mankalan kylästä ja näyttelijä, teatterineuvos Matti Ranin , joka toimi apulaisena elokuvassa Koskenkylän laulu ja oli todistamassa Tauno Palon lautan karkaamista. Matti Raninin haastattelu tehty vuonna 2012.