Antti Heikkisen kolumni: Iijoki X-files

Antti Heikkinen aloittaa seitsemännen kierroksen Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa ja pohtii kirjailijamestarin elämää.

Kalle Päätalo
Antti Heikkinen.
Antti Heikkinen.Toni Pitkänen / Yle

Televisoruutu, suriseva VHS-nauhuri. Laihanjäntevä mies kiroaa ikkunalaudalla helottavia kukkasia ja uhkaa nakata ne lasin läpi kartanolle. Piippua polttava huivipäänainen hyökkää puolustamaan kasvattejaan, hirsiseinäisessä tuvassa käydään kielellisesti upea sanasota. Heti kohta Kauppaneuvos Paukun näköinen ja olemuksellaan turvallisuutta huokuvaa mies toteaa vaalineensa sellaista periaatosta, ettei vetäise kumisohloa tolhonsa ympärille.

Molempia tapauksia, samoin muita ruudulla näkyviä, todistaa pikkupoika. Videokasetin ohjelma loppuu, kelaan nauhan alkuun ja laitan hyllyyn tietäen, että katson Mikko Niskasen ohjaaman _Elämän vonkamiehen _pian uudestaan.

Katsomatta jää, koska perjantaina ala-asteen pihaan pysähtyvän kirjastoauton hyllystä tarttuu silmääni pitkä rivi tutulla nimellä varustetun kirjailijan valkoselkäisiä teoksia. Otan lainaan Huonemiehen pojan ja luokassa keväällä eläköityvä opettaja nuhtelee minua lainastani.

– Nämä ovat aikuisten kirjoja, opettaja sanoo.

Viikossa luen paksun kirjan läpi ja seuraavana perjantaina kerron opettajan nuhteluista kirjastoauton kuskille, Miettisen Kaleville. Kalevi hymähtää ja lupaa sanoa minun lainaavan tämän tietyn kirjailijan teoksia vanhemmilleni, jos asiasta sattuu opettajan kanssa puhe tulemaan. Lainaan Tammetun virran, olen kolmannella luokalla koulussa. Kalle Päätalo ottaa minusta pysyvän otteen.

Kipeimmät tunnustusteokset tippuritartuntoineen, mielisairaalareissuineen ja vieraissajuoksemisineen näkivät päivänvalon vasta professuurin jälkeen

Nyt olen päälle kolmenkymmenen. Viime viikolla aloitin Iijoki-sarjan osimoilleen seitsemännen kerran. Yhtä suurta nautintoa se on yhä edelleen, ei minua häiritse jaarittelu, ei kuvauksen pikkutarkkuus eikä henkilöiden paljous. Enemminkin pidän niitä Päätalon vahvuuksina, tiettyihin kohtiin pääsemistä suorastaan odotan. Tekisi mieli harppoa sivuja eteenpäin ja hekotella sille, kun Jalavan Mikko intättää naukeana pakkasaamuna Simos-Iikkaa.

Päätalolaiset ovat kuin vanhoja tuttuja, Kalle itse tuntuu vähää vaille ystävältä. Miten osasikin Taivalkosken mies vuodattaa paperille itsensä, elämänsä, tuhdin kappaleen kansaa ja sen historiaa mitään salaamatta tai mitään lisäämättä!

Niin minä ainakin kuvittelin, kunnes luin Ritva Ylösen tuoreen teoksen Kirjailijan elämä. Luonnollisesti elämäkerta piti sisällään rutkasti tuttuja asioita, mutta taiten tehty teos herätti myös uusia kysymyksiä. Osaan se antoi vastaukset ja osaan ei, koska Ylönen ei käynyt niihin edesmenneen tutkimuskohteensa puolesta vastailemaan. Se oli ihan oikein, koska varmat vastaukset vei mennessään tuonilmaisiin siirtynyt kirjailijamestari.

Mutta sen verran teknikko olen, että ihan sinnilläni ryhdyin mahdollisia vastauksia omin toimin Iijoki-sarjasta etsimään. Muutamia saatan löytääkin, suurin kysymykseni mahtaa silti jäädä ratkaisematta.

Päätalon lukeminen ei ollut trendikästä nilsiäläisten kolmasluokkalaisten porukoissa, mutta ei se ole kaikissa sakeissa sitä ollut ennen sitä eikä sen jälkeenkään. Paremmissa kirjallisuuspiireissä joka vuosi konkreettisesti tiiliskiven kokoisen teoksen pullauttaneen tekomiehen tuotoksille naureskeltiin ja nyrpisteltiin pitkään, mutta lukijat nostivat Päätalon painosten kuninkaaksi.

Toki kriitikkojenkin joukosta löytyi ymmärtäjiä ja korkeammilta tahoilta möllärimestarin työtä kunnioitettiin paitsi rahapalkinnoilla, myös professorin ja kunniatohtorin titteleillä. Ensiksi mainitun Päätalo sai 70-luvun lopulla. Tuossa vaiheessa kirjallista työtä oli kestänyt parin vuosikymmenen ajan ja selkosten Proustin pääteokseksi noussut Iijoki-sarja oli jatkunut vasta kahdeksan osan verran – tässä tapauksessa vasta-sana ei ole ironiaa.

Jos Iijoki-sarja olisi elokuva, kuuluisi se mustien komedioiden genreen

Äkkiseltään voisi kuvitella maallisen hyvän muuttaneen omasta elämästään itseruoskivaa romaanisarjaa vuodattanutta kirjailijaa häveliäämmäksi ja omaa kunniaansa kiillottavammaksi. Päätaloon sellainen oletus ei pätenyt, kipeimmät tunnustusteokset tippuritartuntoineen, mielisairaalareissuineen ja vieraissajuoksemisineen näkivät päivänvalon vasta professoroinnin jälkeen.

Tunnustuksellisella suoruudellaan Päätalo harjoitti kahdensuuntaista terapeutintointa. Kirjoittaessaan hän sai pudotettua painolastia omalta tunnoltaan, valmiin kirjan kanssa vertaistukea saivat lukijat. Päätalon elämään oli helppo samaistua tai vaihtoehtoisesti ajatella, että onpas hyvä kun jollakulla on mennyt vielä huonommin kuin minulla.

Onneksi kurjuutta tasoitti tilannekomiikasta ja kielestä syntyvä huumori. Jos Iijoki-sarja olisi elokuva, kuuluisi se mustien komedioiden genreen.

Elämän varsitiellä vastaan tulleet ikävät ihmiset eivät saaneet kirjailijalta armoa, ensimmäisestä vaimostaan Päätalo antoi paljon todellisuutta jäkättävämmän kuvan. Ylösen kirjaa lukiessa tällaisia todellisuuden ja Iijoki-sarjan ristiriitoja nousee esiin useampikin.

Jouluun mennessä uskon lukeneeni Iijoki-sarjan jälleen loppuun ja selvittäneeni siinä samalla itselleni, tuleeko sitä lukea romaanitaiteena, omaelämäkertana vai ihan vaan Päätalona. Toivoisin päätyväni viimeksimainittuun, koska Päätalo asettuu kirjailijakartalla omaan sarjaansa – ei kotimaisten prosaistien porukasta ainakaan minun järjelläni toista samansorttista löydy.

Niin vain jätti omasta elämästään pyöreät 20 000 sivua kirjoittanut mies salaisuuksiakin jälkeensä

Yritän muistaa senkin, että Päätalo kirjoitti muutakin kuin Kalle-nimisen miehen tarinan. Omasta mielestäni Iijoki-sarjan ulkopuolisista teoksista paras on Viimeinen savotta, mielenkiintoisin taas loppupään tuotantoa edustava Sateenkaari pakenee. Siinä keuhkosyöpäleikkausta odottava teollisuusneuvos Heikki Laakarinne kelaa läpi elämäänsä ja katselee matkan päästä omaa menestystarinaansa.

Jos ovat omakohtaisia Iijoki-teokset, niin mahtoi asbestin aiheuttaman syövän kanssa sinnitellyt rakennusmestari evp. laittaa keskivertoa enemmän itseään siihenkin romaaniin.

Saattaa olla, että Laakarinne-kirjaan palatessani keksin vastauksen myös siihen suurimpaan Ylösen kirjan nostamaan kysymykseen. Eli siihen, miksi Päätalo tahtoi aina asettaa lastenlastensa kokoamien palapelien viimeisen palan. Ei pahaa tarkoittaen eikä lasten iloa viedäkseen, mutta niin Kalle vain kuuluu tahtoneen tehdä.

Minusta se on mielenkiintoista. On jo siksikin, että niin vain jätti omasta elämästään pyöreät 20 000 sivua kirjoittanut mies salaisuuksiakin jälkeensä.

Onneksi jätti, sillä puuttuvat palat viimeistelevät Päätalon lukemisen täydelliseksi elämykseksi.

Antti Heikkinen

Kirjoittaja on nilsiäläinen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sekatyömies. Hänen maailmankuvansa on eräiden mielestä juuri niin kapea kuin savolaisjuntilla olla kuuluukin, toisten mielestä huomattavasti laajempi kuin savolaisjuntille sopii.