yle.fi-etusivu

Äiti ei unohda sinua koskaan

Nella on kaksosten äiti, mutta hänellä on vain yksi pellavapäinen poika. Teijalla pitäisi olla pienen tyttärensä lisäksi nelivuotias poika. Äidit kertovat, miten elämä jatkuu lapsen kuoleman jälkeen.

surutyö
Nella sateessa.
Nella on kaksosten äiti, mutta hänellä on vain yksi poika, Jiro. Kaksoisveli Seri syntyi kuolleena lähes neljä vuotta sitten.Ville Hakonen / Yle

Mustavalkoisessa ultrakuvassa näkyy kuinka Jiro pitää tiukasti sylissään kaksoisveljeään Seriä. Yli neljä vuotta sitten, kun kuva otettiin, ultralaitteen ruudulla näkyi myös, kuinka Jiro vipelsi villisti. Seri kellui liikkumatta. Kaksosten välissä ei ollut kalvoa, sikiöpussi oli yhteinen.

Nyt pieni kuva syleilevistä kaksosista roikkuu lastenhuoneessa sydänkehyksissä. Huoneessa nukkuu kuitenkin vain yksi poika, Jiro.

– Jiro tietää, että kuvassa on Seri. Emme ole salailleet sitä Jirolta.

Ensin Nella kuvitteli odottavansa vain yhtä vauvaa, jolla on kaikki hyvin. Toisella ultrakäynnillä hän sai tietää, että vauvoja olikin kaksi.

Uutiset eivät loppuneet tähän. Parikymppinen odottava äiti sai tietää myös, että toinen vauva syntyisi kuolleena.

– Se musersi niin paljon. Kaikki onnellisuus katosi siinä samassa.

Kohtukuolema on näkymätöntä surua

Serin kehitys oli edennyt väärässä järjestyksessä. Sormet olivat kasvaneet normaalisti, mutta osa sisäelimistä puuttui kokonaan. Silti ei aivan tarkalleen tiedetä, miksi ja missä vaiheessa raskautta toinen kaksosista menehtyi.

Serin sydän lakkasi toimimasta kesken raskauden, mutta Jiron sydän pumppasi verta myös kaksoisveljeen. Tämä tarkoitti sitä, että Jiron sydän oli vaarassa ylirasittua. Keskenmenon riski oli korkea.

Oli sellaisia pieniä satumaisia ajatuksia, että jos se kuitenkin vielä alkaisi elää. Vaikka todellisuudessa tiesin, ettei niin tule käymään.

Nella

Kohtukuolemia tapahtuu Suomessa vuosittain noin 160. Kohtukuolemalla tarkoitetaan sikiön kuolemista kohtuun 22. raskausviikon jälkeen. Jos sikiö kuolee aikaisemmin, puhutaan yleensä keskenmenosta. Arviolta 10–15 prosenttia raskauksista päätyy keskenmenoon. Yleensä keskenmeno tapahtuu ennen 12. raskausviikkoa.

Sekä keskenmeno että kohtukuolema ovat järkyttäviä kokemuksia vauvaa odottaville vanhemmille. Kohtukuolemat ovat tänä päivänä kohtalaisen harvinaisia, koska yhä pienempiä keskosia pystytään hoitamaan. Osa kohtukuoleman kohtaavista vanhemmista järkyttyy siitä, että se on edes mahdollista, kertoo KÄPY Lapsikuolemaperheet ry:n toiminnanjohtaja Susanna Uittomäki.

– Lapsi on näille perheille olemassa, kun raskaus on alkanut. Haluan uskoa, ettei hoitohenkilökunta arvota kuolemaa lapsen iän mukaan.

Tilanne, jollaisen Nella kävi läpi, on erittäin harvinainen. Vastaavan kaltaisia tapauksia saattaa tulla yhdelle lääkärille koko uran aikana vastaan yksi – todennäköisemmin ei ainuttakaan.

– Kohtukuolema on näkymätöntä surua. Joku voi ajatella, että miten voi surra ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut, mutta kohtukuoleman kohdalla surraan lapsen lisäksi myös menetettyä tulevaisuutta, sanoo Susanna Uittomäki.

Ultrakuva Jirosta ja Seristä.
Ainut käsinkosketeltava muisto Seristä on raskauden alkuvaiheessa ultrassa otettu kuva, jossa Jiro pitää veljeään tiukassa syleilyssä. Nella ei ole salannut Jirolta sitä, että pojalla oli kaksoisveli. Muille ihmisille Nella puhuu Seristä lähinnä kysyttäessä.

Nellalle tarjottiin mahdollisuutta lentää Saksaan hoitoon, jossa Jiron ja Serin yhteinen verenkierto katkaistaisiin. Hoidossa oli kuitenkin niin korkea keskenmenon riski, että Nella päätti jäädä Suomeen.

– Raskaus elettiin niin, että jos päästään sille ja sille viikolle. Asetettiin pieniä etappeja.

Emme halunneet synnytyssalissa kuulla mitään toisesta.

Nella

Sekä Nella että hoitohenkilökuhta pelkäsivät, että jos Seri syntyy ennen aikojaan, vetäisi kuollut sikiö Jirokin mukanaan.

Laskettu aika oli joulukuussa 2013. Elokuussa Nella joutui keskeyttämään lähihoitajaopinnot. Hänet määrättiin vuodelepoon.

– Supistuksia tuli, kun vain istuin. Olin elokuun lopusta joulukuuhun vuodelevossa.

Nella ei kuitenkaan pystynyt vain makaamaan. Hyvinä päivinä hän kierteli kaupoissa etsien vauvanvaatteita ja tarvikkeita. Hänen oli pakko pitää kiinni siitä ajatuksesta, että toinen kaksosista selviäisi.

Olen joutunut kokemaan lapseni kuoleman, muiden tarvitsee vain kestää kuulla siitä.

Teija

Välillä Nella huomasi unelmoivansa siitä, että ehkä tapahtuisi jokin ihme ja Serikin selviäisi. Iltaisin Nella itki itsensä uneen.

– Yritin olla koko raskauden onnellinen ja kiitollinen siitä, että siellä porskuttaa yksi terve lapsi. Kun verta tuli toiseenkin, niin oli sellaisia pieniä satumaisia ajatuksia, että jos se kuitenkin vielä alkaisi elää. Vaikka todellisuudessa tiesin, ettei niin tule käymään.

"Emme halunneet kuulla toisesta"

Lopulta Jiron sydän lakkasi pumppaamasta verta Seriin. Mitä lähemmäs laskettu aika tuli, sitä enemmän alkoi näyttää siltä, että Nella saisi yhden terveen pojan.

Eräällä viikottaisella ultrakäynnillä Nella sai tietää, että Jiro syntyisi ensin. Seri puolestaan syntyisi todennäköisesti istukan mukana. Nella päätti, että haluaa nähdä vain Jiron. Hän haluaisi olla vain yhden vastasyntyneen pojan onnellinen äiti.

– Emme halunneet synnytyssalissa kuulla mitään toisesta. Tuntui, että en pystyisi sitten iloitsemaan ihanasta, rakkaasta pojasta, joka sieltä tulla tupsahti.

Jiro syntyi pieni reikä sydämessään muistona raskaudenaikaisista koettelemuksista. Puoleksi vuodeksi Nella sulki Serin mielestään.

Nellan päiväkirja
Nella tallensi ajatuksensa ja tuntemuksensä päiväkirjaan. Raskauden etenemistä seurattiin viikottaisilla ultrakäynneillä. Jokaisesta on muistiinpano kirjassa.

Osa vanhemmista ei halua tai ei pysty kohtaamaan lapsen kuolemaa heti. Alaikäisiä kuolee Suomessa vuosittain noin 500. Alle 10-vuotiaiden lasten yleisimpiä kuolinsyitä ovat synnynnäiset epämuodostumat, kromosomipoikkeavuudet, kasvaimet ja muut sairaudet. Väkivaltarikokset ja onnettomuudet ovat yleisin kuolinsyy 15–19-vuotiaiden kohdalla.

Susanna Uittomäki korostaa sitä, että jokainen perhe ja vanhempi käsittelee lapsen kuoleman aina omalla tavallaan. Yksi huutaa, itkee ja puhuu. Toinen vaikenee ja vetäytyy. Kolmas alkaa lenkkeillä tai maalata.

Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen vanhempi ja perhe pitää kohdata heidän toiveitaan kuunnellen.

Aluksi vanhemmat voivat kieltäytyä tuesta. Hoitohenkilökunnan pitäisi jaksaa tarjota apua myöhemmin uudestaan, vaikka se olisi ensin torjuttu.

– Monet perheet ovat kokeneet hyödyllisimmäksi sen, että hoitohenkilökunta on kysynyt heiltä, saako heidän yhteystietonsa antaa tukea tarjoavalle järjestölle sen sijaan, että olisivat vain antaneet esitteitä mukaan.

Silti kahden lapsen äiti

Lapsen kuoleman jälkeinen tyhjyys on niin syvää, ettei sille ole helppo löytää sanoja. Miten siitä puhuisi, kenelle ja kuinka paljon? Teija on päättänyt, että kertoo Peetusta jokaiselle, joka vain suostuu kuuntelemaan.

– Olen joutunut kokemaan lapseni kuoleman, muiden tarvitsee vain kestää kuulla siitä.

Teijalle puhuminen on luonnollinen tapa käsitellä esikoispojan kuolemaa.

– Sanon aina olevani kahden lapsen äiti. Minulla on kaksi lasta Peetu ja Seela. Ja vain Seelan olen saanut heistä pitää.

Elettiin joulukuuta 2015. Viikkoa ennen jouluaattoa 2,5-vuotias Peetu valitteli kovia vatsakipuja, oksentelikin reilun vuorokauden, joten Teija soitti sairaalaan. Kuulostaa norovirukselta. Linjan toisesta päästä määrättiin lepoa, nestettä, kaikkia niitä asioita, millä sairasta lasta tavallisesti hoidetaan.

Äiti katseli sohvalla Muumi-peiton alla nuokkuvaa poikaansa. "Hyvä, jos Peetu nukahtaa. Jospa tauti siitä hellittäisi", hän muistaa ajatelleensa.

Teija meni syöttämään perheen nelikuista Seela-vauvaa makuuhuoneeseen. Valvotun yön jälkeen hänkin torkahti hetkeksi. Isä kävi sillä välin kurkistamassa olohuoneessa nukkuvaa Peetua. Kaikki hyvin. Poika nukkuu.

Sitten Teija havahtui. Ensimmäiseksi hän päätti mennä herättämään Peetun.

– Heti, kun kosketin häntä, tiesin, että hän on lähtenyt.

Teija auringonnousussa.
Teijan esikoispoika kuoli sikiöaikaisen epämuodostuman vuoksi 2,5-vuotiaana kotona. Vanhemmat luulivat, että pojalla on ärhäkkä norovirus. Äiti soitti sairaalaan, mistä sanottiin myös, että pahat vatsakrampit kuuluvat norovirukseen.Ville Hakonen / Yle

Kotiin tulvi apua. Ensihoitajia, poliiseja, naapurit, isovanhemmat. Teija muistaa kieltäneensä miestään katsomasta ja koskettamasta Peetua liikaa. Hän ei halunnut, että Peetun isä kiduttaisi itseään.

Ensimmäisten tutkimusten jälkeen Teijalle sanottiin, että hän saa mennä katsomaan Peetua yläkerran olohuoneeseen.

– Peetu oli siellä Muumi-peittoonsa peitettynä olohuoneen lattialla. Kysyin, saanko koskea häntä. Menin ja suukotin häntä poskelle.

"Anteeksi kaikki"

Perhe lähti ambulanssien kyydissä sairaalaan. Peetu ja vanhemmat yhdellä. Isovanhemmat ja Seela toisella. Lastenpolille ajettiin ilman pillejä. Turun yliopistollisessa sairaalassa perheelle tarjotussa odotushuoneessa Teija teki jotain odottamatonta.

– Kaikki itkivät ja mua ei itkettänyt. Minulla oli sellainen olo, että rutistun. Että en pysty ymmärtämään, mitä on tapahtunut. Ennen kuin ehdin edes miettiä sitä, niin suustani tuli anteeksipyyntö. Mä sanoin: "Anteeksi kaikki, etten pystynyt pitämään Peetua hengissä".

Olisihan minun pitänyt tietää. Se oli ensimmäiset viikot sellainen todella jyskyttävä, vaativa ja ahdistava ajatus päässäni.

Teija

Syyllisyys painaa useimpia lapsensa äkillisesti menettäneitä vanhempia. Jos lapsi on ollut sairas pitkään, vanhemmat ehtivät aloittaa surutyön etukäteen. Lapsen kanssa saatetaan ehtiä vielä kerran leikkiä suosikkileikit, lukea lempikirjat. Ehditään suukottaa ja kertoa, miten rakas lapsi on.

– Tällöin vanhempi saa olon, että hän teki kaiken mahdollisen. On tärkeää, että muut ottavat vanhemman syyllisyydentunteet vastaan eikä niitä yritetä kieltää tai torjua, Susanna Uittomäki sanoo.

Teija lohdutti itseään sillä, että Peetu sai kuolla kotona eikä letkuissa sairaalassa, mutta muuten hän syytti itseään aivan kaikesta.

Aluksi hänestä tuntui siltä, että vain huonon äidin lapsi voi kuolla. Kyllä äidin olisi pitänyt tietää, että jotain on vialla. Ei olisi pitänyt jättää Peetua sohvalle yksin. Miksi jätin Peetun yksin?

Peetun uurna kirkossa.
Peetu haudattiin kolme viikkoa kuoleman jälkeen tammikuussa 2016. Vanhemmat eivät halunneet soittaa lastenlauluja tai syödä poikansa lempiruokia. Hautajaiset olivat koruttomat ja niihin osallistuivat vain lähimmät.

Perhe sai tietää Peetun kuolinsyyn heti seuraavana päivänä. Kyseessä oli sikiöaikainen jäänne suolessa, Meckelin divertikkeli. Se on synnynnäinen epämuodostuma.

Itse divertikkeli on kohtalaisen yleinen eikä sitä tarvitse välttämättä edes poistaa. Divertikkelin aiheuttama kuolleisuus on brittitutkimuksen mukaan 0,001 prosenttia.

Peetun tapauksessa divertikkeliin oli kehittynyt kiertymä, joka aiheutti laajan kuolion suolistossa. Peetun oireet olivat epätyypillisiä, joten kiertymää ei havaittu riittävän ajoissa.

– Olisihan minun pitänyt tietää. Se oli ensimmäiset viikot sellainen todella jyskyttävä, vaativa ja ahdistava ajatus päässäni. Olin huonosti valmistautunut, kun en tiennyt. Mikään, mitä kukaan sanoi siihen, ei vienyt sitä ajatusta pois.

Lääkäri toisteli toistelemasta päästyään Teijalle, ettei Peetun kuolema ollut hänen vikansa eikä hän olisi voinut muuttaa väistämätöntä. "Voit soittaa koska tahansa", lääkäri sanoi Teijalle taas yhden puhelun päätteeksi. Hän lupasi antaa synninpäästön niin monta kertaa, että Teija uskoisi.

Viimeinen matka

Peetu haudattiin kolme viikkoa kuoleman jälkeen. Hautapaikan ympärillä kasvaa jykeviä havupuita. Vieressä on tie, jota pitkin kulkee kuorma-autoja, roska-autoja, kaivinkoneita ja traktoreita – niistä Peetu piti.

Hautajaiset olivat koruttomat. Ei soitettu Peetun lempilauluja, ei syöty Peetun lempiruokia. Ne olisivat vain lisänneet tuskaa.

Vanhemmat päättivät tuhkata Peetun. Äiti ei olisi kestänyt ajatusta lapsesta yksin kylmässä tammikuisessa maassa.

– Minulle on ollut koko ajan suuri lohtu siitä, että Peetu on tuhkattu. Minun ei tarvitse kuvitella Peetua siellä maassa, vaan Peetu ei ole enää olemassa muualla kuin meidän mielissämme.

Kun uurna laskettiin maahan, Peetun hoitaja antoi vielä mukaan pojan suosikkikirjan. Ettei kukaan muu enää lukisi sitä. Kirja oli ollut Peetulle tärkeä. Hän oli usein käpertynyt jossain vaiheessa hoitopäivää yksin nurkkaan kirja mukanaan. Silloin kukaan muu ei saanut lukea sitä.

Peetun perhe hautajaisissa.
Seela oli nelikuinen, kun hänen veljensä Peetu kuoli. Seela ei muista veljeään, mutta Peetusta puhutaan kotona ja olohuoneessa on pojasta kuvia. Seela osaa sanoa Peetun nimen. Teija yrittää välttää lastensa vertailemista. Hän on kuitenkin onnellinen siitä, että Seelakin innostuu erilaisista autoista aivan kuten isoveljensä.

Jiron veljellä ei ole hautaa. Seri elää muistoissa ja siinä pienessä kuvassa, joka lepää sydänkehyksissä lastenhuoneessa.

Puoli vuotta Jiron syntymän jälkeen Nella tunsi voimakkaasti, että hänen oli nähtävä toinenkin poikansa. Totuus oli kohdattava. Oli saatava konkreettinen loppu.

Sairaalassa oli heti syntymän jälkeen otettu kuvat Seristä. Kuvat otettiin tutkimuskäyttöön, koska tapaus oli äärimmäisen harvinainen. Nella muistelee lääkärin olleen jopa hieman innoissaan.

Ensimmäinen puoli vuotta oli se pahin aika, jolloin vain ikävät tunteet kieppuivat sellaisena aallokkona.

Teija

Nellalle oli kuitenkin sanottu, että hän saisi nähdä kuvat koska vain haluaisi. Hän soitti Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan ja pyysi päästä katsomaan kuvia.

– Kuvien katsominen oli helpotus. Minulla oli niin huono omatunto siitä, etten ole ikinä halunnut nähdä toista lastani. Olin onnellinen, että näin kuvat, mutta samalla oli se haikeus, että ne ovat vain kuvia.

Tarkoitus ei ole unohtaa

Ennen Peetun kuolemaa Teija oli varma, että jos hänen lapsensa kuolisi, hänen omakin elämänsä päättyisi.

– Ei se ole ihan niin. On niin paljon kaikkea, mikä vie eteenpäin.

Puoli vuotta Teija tunsi lähinnä tuskaa, syyllisyyttä ja kipua.

– Ensimmäinen puoli vuotta oli se pahin aika, jolloin vain ikävät tunteet kieppuivat sellaisena aallokkona. Aika pian sen jälkeen ilo rupesi voittamaan. Näin mikä kaikki on elämässä edelleen hyvin.

Se, että olen äiti, on ihan ihme tämän jälkeen. Toivoa on eikä sitä toivoa saa menettää missään vaiheessa.

Nella

Lapsi säilyy aina osana elämää, vaikka fyysinen lapsi on mennyttä. Ikävä on päivittäistä, mutta tuska laimenee. Susanna Uittomäki korostaa, että lapsen kuolemasta ei varsinaisesti voi selvitä tai päästä yli.

– Tarkoitus ei ole unohtaa kuollutta. Ei pidä odottaa, että suru poistuu, mutta se muuttuu lempeämmäksi. Se saattaa tulla vielä vuosienkin jälkeen voimakkaasti pintaan vaikka juhlapäivinä.

Peetun hauta.
Teijan mukaan ensimmäinen puoli vuotta Peetun kuoleman jälkeen tuntui pahimmalta. Hän syytti itseään poikansa kuolemasta eikä mikään, mitä kukaan sanoi, vienyt ajatuksia pois siitä, että kuolema oli jollain tavalla hänen vikansa. Teija alkoi kirjoittaa blogia Kohta helpottaa, minne hän on purkanut kaikki synkimmätkin ajatuksensa.

Sekä Teija että Nella muistavat poikiaan usein ja monilla eri tavoilla. Kaksosten päivänä Nella sytyttää kaksi kynttilää, yhden Serille ja yhden Jirolle. Peetun syntymäpäivänä Teija ja Seela syövät nakkeja ja suklaakeksejä – isoveljen lempiruokia.

Kuolleiden lasten muistopäivänä syyskuussa Nella ja Teija kirjoittivat molemmat lastensa muistolle.

"Rakas Peetuni. Niin kauan kuin äidistä ääntä lähtee, äiti kertoo kaikille miten kiltti, hauska, hurmaava, avulias ja kaunis poika sinä olit. Niin kauan kuin äiti voi kävellä, sinä kuljet äidin mukana. Kiitos, kun toteutit suurimman unelmani: teit minusta äidin. Opetit minulle niin paljon; syntymälläsi, elämälläsi ja kuolemallasi. Niin kauan kuin äiti hengittää, äiti rakastaa sinua. Niin kauan kuin äiti on olemassa, äidillä on sinua ikävä."

"Kiitos, että annoit veljellesi elämän. Kiitän kyyneleet silmissä. Miksi en voinut saada teitä molempia? Sydäntä raastaa edes ajatella asiaa. Vaikka et ole täällä, ajattelen sinua joka päivä. Ikävöin sinua joka päivä. Rakastan sinua aivan kuten veljeäsikin. Antaisin mitä vain, että olisin saanut pitää myös sinut. Toivottavasti sinun on hyvä olla siellä, missä nyt oletkin. Rakkaudella äitisi."

Merkittävin syy siihen, että Teijan elämä on jatkunut, on Seela. Tytär on pitänyt äitinsä kiinni arjessa. On ollut pakko nousta ylös, keittää kahvia, pukea vaatteet, mennä leikkipuistoon.

– Jossain vaiheessa tuli ajatus, että Peetu ei kuollut tahallaan. Peetu ei olisi halunnut, että minun elämäni loppuu siihen, että hänen elämänsä loppuu. Parhaiten kunnioitan Peetun muistoa sillä, että yritän iloita hänenkin puolestaan.

Peetu.
Teijan mukaan Peetun kuolema muokkasi perheen ystäväpiiriä. Ne, jotka eivät ole kestäneet puhua tai kuulla Peetun kuolemasta, ovat jääneet pois. Teija sanoo,että hänenkin olisi vaikea löytää sanoja, joilla lohduttaa lapsensa menettänyttä vanhempaa. Hänen mukaansa yrittäminen on kuitenkin tärkeintä. Ei tarvitse puhua. Riittää, että on läsnä.

Nella ei sure Seriä, vaikka välillä miettiikin, miltä tuntuisi, jos lastenhuoneen leikeissä häärisi kaksi samannäköistä poikaa. Jos pitäisi arvuutella kumpi on kumpi. Jos eteisen naulakossa roikkuisikin kaksi Batman-lippistä yhden sijaan. Hän on kiitollinen siitä, että sai pitää edes toisen lapsensa.

– Se, että olen äiti, on ihan ihme tämän jälkeen. Jos joku tulisi kertomaan samanlaista tarinaa, sanoisin, että minullakin on tuossa yksi ihana. Toivoa on eikä sitä toivoa saa menettää missään vaiheessa.

Monelle lapsensa menettäneelle työ vapaaehtoisena tuo lohtua ja antaa elämälle merkitystä.

– Sinä päivänä, kun lapsi kuolee, ei ehkä ajattele, että voisi joskus jaksaa tukea toista ihmistä, mutta jossain vaiheessa pystyykin tuomaan toivoa ja lohtua muille samassa tilanteessa, missä itse on ollut, sanoo Susanna Uittomäki.

Nella ja Teija kertovat elämästä lapsen kuoleman jälkeen Perjantai-dokkarissa Vain hetken olit minun, joka esitetään TV1:llä 6. lokakuuta kello 21.05 alkaen. Dokumentti ja lähetys ovat katsotavissa myös Yle Areenassa.