Tuija Siltamäen kolumni: Sata ja yksi juttua, jotka olisi voinut jättää tekemättä

Hassunhauskat rakkausuutiset eivät ole hassuja eivätkä hauskoja, vaan lapsellisia, harhaanjohtavia ja haitallisia, kirjoittaa kolumnisti Tuija Siltamäki.

parisuhde
Tuija Siltamäki
Tuija SiltamäkiMatias Väänänen / Yle

Oleminen on välillä vaikeaa. Mutta siksipä onkin hyvä, että erilaiset julkaisut antavat meille lähes päivittäin täsmällisiä ohjeita siitä, miten ihmisten kanssa ollaan.

Ne kertovat, miten riidellään (siirryt toiseen palveluun) (rakentavasti), miten jutellaan tuntemattomille (siirryt toiseen palveluun) (rohkeasti vain), miten kaukosuhteen saa toimimaan (siirryt toiseen palveluun) (henkisen siteen täytyy olla vahva), miten parisuhteen saa kestämään (siirryt toiseen palveluun) (ole oma itsesi) ja millaisia naisia miehet pitävät (siirryt toiseen palveluun)puoleensavetävänä (ovuloivia).

Päättömiä pariutumisuutisia laativat etenkin niin sanotut naistenlehdet ja iltapäivälehtien rakkaus ja seksi -toimitukset. Lopputuloksen perusteella vaikuttaa vahvasti siltä, että niiden tuottamiseen on käytännössä kaksi metodia.

Tyypillisessä tapauksessa jossain ulkomailla on tehty joku höpö-tutkimus, jossa on ehkä todistettu jotain asioita jostain tai sitten ei, mutta josta jokin englanninkielinen julkaisu on joka tapauksessa uutisoinut ja josta suomalaismedia on sitten kääntänyt oman tuotteen tai “inspiroitunut” siitä. Ja kas, näin meillä on jälleen uutta tärkeää tietoa siitä, että seksi kestää keskimäärin ehkä 12 minuuttia (siirryt toiseen palveluun) riippuen siitä, mitä asioita siihen lasketaan mukaan. Melkoista!

Motiivi juttujen taustalla on yleensä sama. Paneminen kiinnostaa, ja tirkisteleminen on kivaa

Vaihtoehtoisesti voi myös kerätä lomakkeella “lukijoiden kokemuksia” jostain ihmissuhdeasiasta ja toivoa, että ne ovat jotenkin totta ja järkeviä.

Oli tekotapa mikä hyvänsä, on motiivi juttujen taustalla yleensä sama. Paneminen kiinnostaa, ja tirkisteleminen on kivaa.

Parittelujutut ovat horoskooppien kaltaista hupia ja viihdettä, jota ei tavallaan ole tarkoituskaan ottaa vakavasti, vaikka se esitettäisiin vakavan kuuloisessa kontekstissa.

Jokainen yli yhden ihmisen kanssa tekemisissä ollut tietää, ettei mitään ihmisten toimintaan tai tunteisiin liittyviä piirteitä voi noin vain yleistää kaikkia koskeviksi luonnonlaeiksi. Yleispätevät ohjeet puolestaan ovat luonteeltaan niin – no, yleisiä – ettei niistä parhaalla tahdollakaan saa “kiinnostavaa” “journalismia” aikaan. Vai kumpaa muka itse klikkaisit mieluummin, Seitsemän merkkiä, jotka paljastavat, että miehesi ei enää halua sinua, vai Teidän ois ehkä hyvä jutella?

Miksi meille sitten – vitsin varjolla tai ei – silti muuta väitetään? Väitän, että kyse on jonkinlaisesta murrosikäisestä eskapismista.

Huomattava osa ihmisen elämästä on tosi tylsää.

Normaaleista arkisista tapahtumista ei yleensä saa aikaan elämää suurempaa draamaa, ellei sitten ole tai luule olevansa Karl Ove Knausgård. Me kuitenkin kaipaamme erityisyyden ja poikkeuksellisuuden kokemusta: jotain, joka katkaisee tavallisuuden ja tekee harmaasta aamusta maagisen avainkokemuksen. Ajatukseen on mukava uskoa, vaikka samalla tietäisi, ettei oikeasti kyse ole kuin miedosta krapulasta. Pääasia on, että kokee olevansa jonkin hieman suuremman äärellä.

Ainoa tapa saada oikeaa dataa jonkun ajatuksista on tylsästi kysyä niistä häneltä

Samoin tiedämme täysin hyvin, ettei ihmisten ajatuksia pysty lukemaan joidenkin mystisten merkkien perusteella, vaan ainoa tapa saada oikeaa dataa jonkun ajatuksista on tylsästi kysyä niistä häneltä. Tykkääkö ihastuksesi sinusta -testit olivat tosi kivoja joskus murrosiässä, mutta on outoa ja vähän surullistakin, että käytännössä samaa huttua kaupataan aikuisille ihmisille jonain “sisältönä”, jonka pitäisi tuoda jotain lisäarvoa elämään.

Pahimmillaan jutut onnistuvatkin viihteen varjolla lietsomaan ihmisen kuvittelemaan, että ihmissuhteet todella ovat täynnä mystiikkaa ja magiaa ja että arvaileminen ja spekuloiminen ovat hyviä tapoja toimia. Se saa todennäköisesti aikaan todella paljon enemmän tuhoa kuin snadisti kiusallinen keskustelu.

Olisi hauska tietää, kuinka moni on aiheettomasti julistettu narsistiksi sen jälkeen, kun lehdet innostuivat diagnosoimaan kaikki ikävät eksät narsisteiksi.

Erityisen mauttomia ja tarpeettomia juttuja mielenterveyshäiriöiden pseudodiagnosoimisen lisäksi ovat ne, joissa kerrotaan ihmiselle, millaisena hän kelpaa.

Jos ette ole huomanneet, niin hyväksyttäviä olemisen tapoja määritellään jo muutenkin paljon ja tiukasti.

Asetelma on kaksinaismoralismissaan klassinen: Yhtenä päivänä uutisoidaan jostain ihanasta kehopositiivisuuskamppiksesta ja annetaan “tavallisten naisten” kertoa, että he tykkäävät itsestään tosi paljon sellaisina kuin ovat, ooh miten tärkeä viesti, paina sydän jos olet samaa mieltä! Toisena tuupataan tulille jokin uskomattoman normatiivinen töräys, jossa kerrotaan, että miehet haluavat naisen, joka on hiljainen, ei meikkaa liikaa eikä muutenkaan ole liian jotenkin liikaa.

Kuka näitä ohjeita kaipaa?

Ihmissuhdeasioiden analysoiminen ja ylianalysoiminen on inhimillistä ja tiettyyn rajaan asti terapeuttista ja tervehdyttävääkin. Haitallista siitä tulee, kun alkaa johtaa omista harhaisista kuvitelmistaan käsityksiä ja käytösmalleja, joita odottaa muiden ihmisten noudattavan. Lievimmillään se purkautuu huonona käytöksenä, pahimmillaan väkivaltana.

Onko lehdistön aivan välttämätöntä olla siinä mukana?

Tuija Siltamäki

Tuija Siltamäki on Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittaja, joka on kiinnostunut tökeröistä tosi-tv-ohjelmista ja edullisista kirjahyllyjen lisäosista.