Ruotsinsuomalainen Anna Järvinen laulaa urheasti kielellä, jonka on unohtanut: "Häpeä on helpompi sietää kuin pelkuruus"

Muusikko Anna Järvinen otti Ruotsin kansalaisuuden, mutta ei aio koskaan luopua suomalaisuudestaan.

Anna Järvinen
-Suomessa aina sanotaan lapsillekin, että ole rohkea ja reipas, Järvinen toteaa. Sellainen hän on päättänyt itse olla.
-Suomessa aina sanotaan lapsillekin, että ole rohkea ja reipas, Järvinen toteaa. Sellainen hän on päättänyt itse olla.Jari Kovalainen/Yle

Kuusivuotiaan Annan mielestä ruotsalaiset olivat vähän kummallisia. Ne olivat kaikki kamalan laihoja, niitä ei kiinnostanut syöminen ollenkaan, ja Annan mielestä kaikki ruoka oli aina hyvää. Ne puhuivat hassun kepeästi outoa kieltä. Anna oli äidilleen vihainen siitä, että piti muuttaa pois Helsingistä, jossa kaikki oli kivaa ja tuttua.

Kolme vuotta vanhempi veli tuli ensimmäisenä koulupäivänä kotiin neljän uuden kaverin kanssa. Ujo Anna meni ruotsinkieliseen leikkikouluun ja oli siellä vuoden yksin ja hiljaa.

– Ekat päivät olivat tosi vaikeita. En sanonut vuoteen kenellekään mitään, kuuntelin vain. Olin hiljaa, kunnes osasin ruotsia. Lapsena oppii nopeasti.

Nyt muusikko Anna Järvinen, 47, opettaa päivätyökseen ruotsia yläasteikäisille. Ruotsista ei kuitenkaan koskaan tullut Järviselle tunteiden kieltä.

Lapsuuden koti oli keskellä umpiruotsinkielistä, vaurasta omakotitaloaluetta ja Järvinen kävi koulut ruotsiksi. Kotona kuitenkin puhuttiin aina suomea ja sitä Järvinen puhuu edelleen äitinsä kanssa.

– Jos mun on aivan pakko lukea äidilleni jotain ruotsiksi, niin luen sen suomenruotsiksi. Tuntuisi hirveän teennäiseltä puhua äidille ruotsia tukholmalaisittain.

- Toisena päivänä osaan suomea paremmin kuin toisena. Se tulee ja menee, kuten itseluottamus, sanoo Järvinen.
- Toisena päivänä osaan suomea paremmin kuin toisena. Se tulee ja menee, kuten itseluottamus, sanoo Järvinen.Jari Kovalainen/Yle

Suomea puhuttiin myös Suomessa, jonne Järvisen perhe reissasi jokaisella lomalla ja usein viikonloppuisinkin. Hän ei oikeastaan kokenut olevansa ruotsinsuomalainen, vaan suomalainen Ruotsissa.

– En käsitä, miten vanhempani jaksoivat aina lähteä matkustamaan laivalla. Me oltiin aina Suomessa, Järvinen muistelee Tukholman Kulttuuritalon kahvilassa.

Toisin kuin monessa muussa 1970-luvulla Ruotsiin tulleessa perheessä, ei Järvisen perheessä ikinä yritetty salata suomalaisuutta tai vaihtaa kotikieltä.

Viime vuosina monet toisen polven ruotsinsuomalaiset ovat kertoneet siitä, miten perheitä painostettiin puhumaan ruotsia kotonakin. Suomen puhumisesta saattoi saada pihalla turpaan, lehdissä suomalaiset esitettiin juoppoina tappelijoina. Virallinen politiikka oli se, että Ruotsissa puhutaan ruotsia ja kaikista tehdään ruotsalaisia. Juuri suomennettu kirja Finnjävlar – Suomiperkeleet Ruotsissa ei anna kovin kaunista kuvaa kansankodin vähemmistöpolitiikasta.

Järvisen omat kokemukset kotikielestä ovat toisenlaisia kuin kirjan kirjoittajien.

– En koskaan hävennyt suomalaisuuttani, häpesin niitä jotka häpesivät sitä. Lapset tietenkin huomaavat aina kaiken; joku puhuu ruotsia, vaikka se ei osaa, ja puhuu sitä äitinsä kanssa, joka ei todellakaan osaa sitä. Häpesin niiden puolesta aina.

Eikö häneltä löydy yhtään ymmärrystä niille suomalaisille, jotka yrittivät muuttua kelpo ruotsalaisiksi?

– Uuuuh, no joo, ehkä mä ymmärrän, että kaikki yrittävät sopeutua tavallaan ja toimia oikein. Se on kuitenkin surullista kun suomi on pienen kansan pieni kieli.

Nyt Järvinen kuitenkin häpeää itseään. Syy häpeään on se, että hän ei mielestään osaa enää tarpeeksi hyvin suomea.

- Me, jotka olemme nyt antaneet äänen ruotsinsuomalaiselle ulkopuolisuuden kokemukselle olemme suunnilleen saman ikäisiä kaikki. Jos on taiteilija, niin se on varmaan asia, joka ennemmin tai myöhemmin on pakko jotenkin käsitellä, Järvinen sanoo.
- Me, jotka olemme nyt antaneet äänen ruotsinsuomalaiselle ulkopuolisuuden kokemukselle, olemme suunnilleen saman ikäisiä kaikki. Jos on taiteilija, niin se on varmaan asia, joka ennemmin tai myöhemmin on pakko jotenkin käsitellä, Järvinen sanoo.Jari Kovalainen/Yle

"Ajattelin, että minulle taputetaan säälistä"

Anna Järvinen seisoi viime vuoden marraskuussa helsinkiläisen Korjaamo-klubin lavalla ja oli kauhuissaan. Hän oli esiintynyt Suomessa monta kertaa ennenkin, mutta nyt piti laulaa suomeksi suomalaisille.

– Pelkäsin ihan hirveästi, unohdin sanatkin, vaikka ne oli mulla lapulla. Ruotsissa on helppo laulaa suomeksi, kun ei kukaan tajua mitään kuitenkaan. Laulan täällä joskus kavereiden kanssa tangoja, jotka ovat niin täynnä tunnetta, että ei sanoilla ole niin väliä. Suomessa se on eri juttu. Tulee sellainen tunne, että en osaa tarpeeksi hyvin, enkä saisi oikeastaan tehdä tätä.

Järvinen oli Korjaamolla käynnistämässä uuteen levyynsä Annan. En Anna. liittyvää klubikiertuetta. Albumi on hänen Buren-levynsä suomenkielinen versio, jonka hän oli itse kääntänyt. Mielestään aivan järkyttävän huonosti.

– Häpesin niitä sanoituksia ja ajattelin, että ihmiset taputtavat vain säälistä.

Sekä levy että keikat keräsivät lähes varauksetta silkkaa kiitosta. Silti Järvinen ruoskii itseään kömpelöistä suomennoksista.

– Olin saamassa apua laulujen kääntämiseen, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Tuntui, että se pitää tehdä itse, koska sanoitukset ovat henkilökohtaisia kuvia ja kertomuksia. Olin ihan varma, kun Annan. En Anna. -levy tuli, että sille naurettaisiin. Sitten sitä pidettiinkin jotenkin poeettisena. Onhan siinä tietynlainen vapaus kielen suhteen, kun ne ovat tavallaan runoja. Ei se silti oloa helpota.

Onko rima liian korkealla, vaatiiko Järvinen itseltään kohtuuttomia?

– Totta kai vaadin! Mä olen suomalainen, en voi laulaa tai puhua suomea kuin ruotsalainen! Laulan ja puhun suomea eri tavoin kuin ruotsia. Puhun suomea matalammalta. Ruotsia puhun näin, Järvinen selostaa ja lausuu viimeiset sanat iloisesti kujertaen.

Anna Järvinen viihtyy Tukholman Kulttuuritalolla, jossa teemme haastattelun. Hänestä on hienoa, että on tilaa, jossa voi oleskella ostamatta mitään.
Anna Järvinen viihtyy Tukholman Kulttuuritalolla, jossa teemme haastattelun. Hänestä on hienoa, että on tilaa, jossa voi oleskella ostamatta mitään.Jari Kovalainen/Yle

Pelkoja päin

Järvinen oli lunastanut suomalaisen indieyleisön rakkauden jo vuonna 2007. Siihen riitti esikoislevyn Jag fick feeling yksi suomenkielinen virke: "Helsinki tule mut hakemaan, Helsinki, tule nyt mennään". Mitä varten hän sitten päätti tieten tahtoen piinata itseään kokonaisella suomenkielisellä levyllä?

– Olen aina ollut sellainen, että jos jokin pelottaa, se on pakko tehdä. Olin nuorena koulussa jo sellainen, että en kestä olla pelkuri. Häpeä on helpompi sietää kuin pelkuruus. Onpahan ainakin yrittänyt.

Asenne saattaa olla Suomen peruja, Järvinen tuumii.

– Vaarini oli sellainen todella jämäkkä ihminen. Sitä paitsi eikös Suomessa aina sanota, että pitää olla rohkea ja reipas; lapsia kehotetaan, että menet vaan rohkeasti painamaan tuota nappia, siitä vaan! Ei Ruotsissa sellaisia puhuta. Ruotsalaiset sanovat itsekin, että eivät halua olla sitä tai tätä, vaan pysyä keskitiellä ja miellyttää kaikkia.

Vaikka suomea vaalittiin kotona, se on rapautunut jäädessään arjessa kakkoseksi. Jossain sisällä on erittäin hyvä suomen taito, Järvinen arvelee, mutta se ei kaikkina päivinä löydä ulos asti.

– Suomen puhuminen on mulle itsetuntokysymys. Se on vähän kuin huuliharpun soittaminen, jos sitä alkaa ajatella liikaa, ei pysty mihinkään. Tai käveleminen, jos yhtäkkiä ajattelee, että nyt pitää nostaa jalkaa ja siirtää painoa, ei osaa enää kävellä.

Järvisen kahdesta lapsesta vanhempi, 15-vuotias, ymmärtää suomea, mutta ei puhu sitä enää. Puoliso ja tämän lapset ovat ruotsinkielisiä, kodissa ei enää kuulu suomi.

– Vanhin lapseni puhui pienenä kauheasti suomea ja silloin puhuin hänelle vain suomea. Kun nyt puhun suomea hänelle, hän vastaa ruotsiksi. Hän ei puhu enää suomea. Hän ei osaa taivuttaa ollenkaan sanoja.

- Pelkuruuden kanssa en voi elää, häpeän kanssa voin, sanoo Järvinen.
- Pelkuruuden kanssa en voi elää, häpeän kanssa voin, sanoo Järvinen.Jari Kovalainen/Yle

Liian vähän eksoottinen, liian vähän mies

Hirveä koti-ikävä. Sitä Anna Järvinen poti varsinkin nuorena miettiessään Suomea. Hän kirjoitti kymmeniä päiväkirjoja täyteen rakkaalla kielellään. Suuri osa teksteistä käsitteli kaipausta.

Neljän vuoden ajan Järvinen kävi taidekoulua. Siellä hän maalasi ja piirsi kansallisromanttisia kuvia Suomesta ja suomalaisuudesta.

Järvinen lauloi, sävelsi ja soitti huuliharppua monta vuotta Granada-yhtyeessä, mutta hänen mieleensäkään ei olisi tullut käsitellä ruotsinsuomalaisuutta musiikissa. Sitä ei kerta kaikkiaan tehty. Sille ei ollut tilaa popmusiikissa. Tai ei ollut, kunnes Anna Järvinen päätti tehdä soololevyn.

– Suomalaisuus ja ruotsinsuomalaisuus oli täydellinen tabu. Kun aloin tehdä ensimmäisen soololevyni lauluja vuonna 2004 päätin, että kirjoitan niistä asioista, jotka ovat mulle tärkeitä. Mun oli pakko uskaltaa käsitellä asioita, jotka oikeasti merkitsevät mulle jotain, Suomen-kaipuuta, suomen kieltä, kaikkea sitä ulkopuolisuuden tunnetta. Sitä ajatusta seurasi heti toinen ajatus, se, että ei tästä saa puhua eikä tästä saa kirjoittaa popmusiikkia.

Ennen kuin Jag fick feeling ilmestyi kolme vuotta myöhemmin, piti Järvisen kiivetä muutaman muunkin henkisen muurin yli. Iranilaisruotsalainen artisti Laleh oli juuri noussut kuuluisuuteen ja Järvinen epäili, ettei ole riittävän eksoottinen tai kiehtova kiinnostaakseen. Ei tarpeeksi maahanmuuttaja.

– Mä ajattelin, että en oikeastaan ole yhtään mikään, en ruotsalainen, enkä tarpeeksi ulkomaalainen. Suomalaisuudesta ei saa puhua, ja jos saisikin, niin se ei olisi kovin jännittävää. Oikeastaan olisi parempi olla ruotsalainen mies. En oikeasti edes tiedä, olivatko asiat noin, vai olivatko nuo vain omia ajatuksiani ja luulojani.

Anna Järvinen on surullinen siitä, että ei ehdi käydä useammin Suomessa.
Anna Järvinen on surullinen siitä, että ei ehdi käydä useammin Suomessa.Jari Kovalainen/Yle

”Ihanaa suomenruotsalaista musiikkia”

Ruotsalaisella medialla on ollut melkoisia vaikeuksia ymmärtää, mistä Anna Järvisen musiikissa oli kysymys. Ruotsinsuomalaisuutta ei ikään kuin ole olemassakaan.

– Media mainitsi ensimmäisen albumin Suomi-yhteyden, mutta kutsui minua ruotsalaiseksi. Eräs arvostettu toimittaja kirjoitti, että onpa ihanaa suomenruotsalaista musiikkia, Järvinen nauraa päätään puistellen.

Suomalaisia on ollut Ruotsissa niin kauan, että heitä pidetään ruotsalaisina, arvelee Järvinen.

– Ruotsissa suomalaisena tietää, että emme todellakaan ole ruotsalaisia. Koko ajatus on vähän imperialistinen. Ruotsalaisia ei kiinnosta suomalaisuus. Joskus se on vähän eksoottinen lisä, nykyisin sitä pidetään melko positiivisena asiana, mutta enimmäkseen se vain sivuutetaan.

Järvisellä on virka ruotsalaisella yläasteella, jossa hän opettaa ruotsia ja englantia. Työyhteisössä huomaa, että suomen kieleen suhtaudutaan eri tavoin kuin muihin kieliin.

– Mun eräs kollega on suomenkielinen ja me puhumme yhdessä suomea. Se ei ole kovin helppoa. Heti, kun olemme puhuneet yhden lauseen, joku tulee kysymään, että mistäs te oikein juttelette, kun en ymmärrä. Esimerkiksi espanjaa puhuvien ei edellytetä heti vaihtavan kieltä ruotsiksi. Siinä on vieläkin joku outo juttu meneillään.

Viime vuonna julkaistu suomenkielinen Annan. En anna. toi Anna Järviselle vuoden ruotsinsuomalaisen arvonimen. Hän on tittelistään ylpeä.

– Tällaiset jutut ovat todella tärkeitä, koska ne nostavat hetkeksi esille asioita, jotka yhteiskunta on lakaissut näkyvistä. Kaikki sellainen, mikä voi nostaa marginaaliin painettujen asioiden, kuten ruotsinsuomalaisuuden asemaa on arvokasta.

Ennen ensimmäistä soololevyään Anna Järvinen epäili, että ei ole tarpeeksi mikään ollakseen kiinnostava.
Ennen ensimmäistä soololevyään Anna Järvinen epäili, että ei ole tarpeeksi mikään ollakseen kiinnostava.Jari Kovalainen/Yle

"Minulla on onneton rakkaussuhde Suomeen"

Kaksi vuotta sitten Anna Järvinen teki jotain todella järkyttävää, jotain, mistä ei heti uskaltanut kertoa äidilleen. Hän hankki Ruotsin kansalaisuuden.

– Kun lopulta kerroin, hän kysyi heti, että aiotko kertoa tädeille Suomessa? Se oli tosi iso uutinen ja iso askel. Otin sen siksi, että jos asuu täällä, on pakko voida äänestää. Asiat ovat olleet täällä todella hyvin, mutta nyt vähän huonommin.

Kansalaisuudesta huolimatta Järvinen on identiteetiltään suomalainen ja suomalaisena pysyy.

– Olin koko lapsuuden ja nuoruuden, ainakin 25-vuotiaaksi asti muuttamassa takaisin Suomeen. Todella uskoin palaavani. On ihanaa olla ympäristössä, jossa kaikki puhuvat kieltäsi. Mulla on aina onneton rakkaussuhde Suomen kanssa. Olen ehdottomasti suomalainen.

Järvisen äiti oli yli 30-vuotias kun hän meni naimisiin Ruotsissa asuvan suomalaismiehen kanssa. Järvisen mielestä se selittää, miksi hänen äitinsä ei koskaan yrittänytkään muuttua ruotsalaiseksi. Toinen jalka on aina Suomessa.

– Äiti vie esimerkiksi asioita kemialliseen pesuun Helsinkiin, koska hän on sitä mieltä, että Ruotsissa ei osata pestä vaatteita oikein. Sitä, millä tavalla suomalaiset ja ruotsalaiset ovat erilaisia, on vaikea selittää. Äidin kanssa puhuessa voin kuitenkin sanoa jostain ihmisestä vaikka, että ”se on sellainen ruotsalainen nainen” ja hän tietää heti, mitä tarkoitan.

Anna Järvinen tykkää kävellä Tukholmassa veden äärellä.
Anna Järvinen tykkää kävellä Tukholmassa veden äärellä.Jari Kovalainen/Yle

Kolmannen polven koti-ikävä

Rakkaus Suomeen on periytynyt kolmannelle polvelle. Järvinen on tehnyt SVT:lle suomenkielistä haastatteluohjelmaa Anna Järvinen och kvinnorna. Viime kesänä lapset olivat mukana kuvauksissa.

– Me oltiin oltu ehkä kolme tuntia Helsingissä, kun mun vanhin sanoi, että kun mä täytän 18 tuun tänne. Siihen iski joku ihan uskomaton tunne.

Nuorempi, 11-vuotias kyseli äidiltään, että miksi me ikinä muutimme pois Suomesta – vaikka hän ei ole ikinä Suomessa asunut.

– Lasten isä on ruotsalainen, joten sanoin, että heitä ei olisi olemassakaan, jos en olisi muuttanut Ruotsiin. En voi pakottaa lapsiani mihinkään. Jos sanoisin, että teidän pitää tykätä Suomesta, he sanoisivat, että ei todellakaan. Heidän reaktionsa kertoo, että joku kauhea vahvuus Suomessa on; jotain, mikä menee tunteeseen.

Järvinen on harmissaan siitä, että ehtii käydä Suomessa kovin harvoin. Juurettomuus korostuu, kun koko suku äitiä lukuun ottamatta on vanhassa kotimaassa.

– Rakastan Helsinkiä, koko suku asuu siellä. Veli, isä, serkut, tädit ja kaikki muut.

Parin päivän piipahduksilla ei ehdi tapahtua mitään ikävää, eikä koskaan ehdi tulla pilvistä päivää. Anna Järvinen tietää, että hänen käsityksensä Suomesta on äärimmäisen romanttinen.

– Miksi en toisaalta sallisi sitä itselleni korvauksena ikävästä? Olen aika raivona ihmisille, jotka huvikseen muuttavat maasta toiseen, vaikka ei ole pakko. Se on niin kova paikka, että en ymmärrä miksi joku tekee niin.

Ei hän tosin enää haikaile Suomeen asumaan.

– Olen tukholmalainen nykyään, enkä halua täältä minnekään. En osaisi asua muualla Ruotsissa. Tämä on mahtava paikka, olen täällä onnellinen ja mun lapseni ovat tukholmalaisia. Rakastan tätä paikkaa, mutta minusta ei ikinä tule ruotsalaista.

Mitäs sitten, jos Järvisen tyttäristä tulee kaikesta huolimatta ruotsalaisia naisia?

– Ai kauheaa, mikä kysymys! En ole ikinä ajatellut tuota vaihtoehtoa. En voi ajatella nytkään, se alkaa huimata.

Grafiikka
Yle Uutisgrafiikka