Saksalaisen sotilaan lapsi löysi isänsä vuosikymmenien vaikenemisen jälkeen – tyttären viha suli käsisuudelmaan ensitapaamisella

Suomessa syntyi vuosina 1942-1946 satoja saksalaissotilaiden lapsia. Viime vuosina sotilaiden lapset ja lastenlapset ovat aktivoituneet etsimään juuriaan. Tuula Sippola on onnellinen että päätti jäljittää isänsä, vastoinkäymisistä huolimatta.

isyys
Tuula Sippola eli ilman isää 60 vuotta. Isän löytyminen ja häneen tutustuminen oli järisyttävä kokemus.
Tuula Sippola eli ilman isää 60 vuotta. Isän löytyminen ja häneen tutustuminen oli järisyttävä kokemus.Pauliina Jaakkola / Yle

Elettiin 1950-luvun alkua. 5-vuotias Tuula leikki samanikäisen serkkunsa kanssa näiden olohuoneessa pöydän alla. Naapuri tuli kylään ja Tuula havahtui kuuntelemaan aikuisten keskustelua, kun kuuli nimensä mainittavan.

– Naapuri kysyi tädiltä, että kukas se tämä Tuula-tyttö on ja Aili-täti vastasi, että Tuula on Selman vanhimman tyttären tytär, hänellä on saksalainen isä.

– Siitä asti se sitten pyöri päässä, vaikka en siitä paljon vielä silloin ymmärtänyt, olin niin pieni, Tuula muistelee.

”Valtavan suuri häpeä”

Tuulalla oli tavallinen lapsuus Lapualla mummon ja papan kanssa. Äiti oli lähtenyt töihin Jyväskylään, asettunut sinne ja perustanut perheen. Tuula oli aina tervetullut äidin luo, mutta halusi itse jäädä Lapualle mummolaan, kun koulu alkoi.

Pienessä pitäjässä ei Tuulan taustasta huudeltu. Lähisuku tiesi totuuden, mutta siitä eteenpäin se ei levinnyt.

– Se on pidetty salassa ja sen olen itsekin pitänyt salassa siihen asti, kun täytin 60 vuotta.

Se, että nuori nainen saa aviottoman lapsen 40-luvulla, on ollut ihan hirvittävää ja sitten siihen päälle kun lisätään se, että isä onkin vielä saksalainen sotilas.

Tuula Sippola

Tuula sanoo, että oli onnekas, sillä hän on kuullut ikäviä tarinoita, etenkin Pohjois-Suomesta, miten saksalaissotilaiden lapset ovat joutuneet taustastaan kärsimään.

– Valtavan suuri häpeä, kerta kaikkiaan katastrofihan se on ollut. Se, että nuori nainen saa aviottoman lapsen 40-luvulla, on ollut ihan hirvittävää ja sitten siihen päälle kun lisätään se, että isä onkin vielä saksalainen sotilas.

Kolme asiaa isästä

Pöydän alla kuultu salaisuus jäi kaihertamaan Tuulan mieltä. Asiaa oli vaikea ottaa puheeksi, sopivaa hetkeä ei tuntunut olevan koskaan. Tuula teki mielessään monia yrityksiä, mutta yrityksiksi ne jäivät.

Noin 13-vuotiaana hän istui äitinsä kanssa mökin laiturilla, kun ääreen meloi kanootilla kaksi saksaa puhuvaa nuorta miestä. Tuulan äiti jutteli heidän kanssaan kauniilla sujuvalla saksan kielellä.

– Se on ainut kerta, kun olen äitini kuullut puhuvan saksaa, koskaan muulloin ei sanaakaan. Sekin oli jotenkin vaiettu asia.

Siinä hetkessä Tuulalle kuitenkin tarjoutui tilaisuus kysyä isästään. Äiti ei ollut asiasta koskaan puhunut, ja Tuula epäilee, että äidille taisi tulla yllätyksenä, että Tuula edes tiesi taustastaan.

– Äiti sitten sanoi hänen nimensä ja että hän on Berliinistä ja että hänellä on punaiset hiukset. Siinä se oli, tarina minun isästäni, Tuula hymähtää.

– Ajattelin pitkään niin, että on minun äitini ihmeellinen, että miksei se voi puhua. Mutta nyt kun olen tavannut näitä muita saksalaissotilaiden lapsia, niin voi melkein sanoa, että tarina on aivan identtinen, että kaikkien äidit ovat ehdottomasti kieltäytyneet puhumasta.

Gerhard ja Tuulan Kaisa-äiti tapasivat Norjassa vuonna 1945.
Gerhard ja Tuulan Kaisa-äiti tapasivat Norjassa vuonna 1945.Tuula Sippolan kotialbumi

Vaiettu aihe alkoi kestää päivänvaloa vasta 2000-luvulla

Vuonna 2005 perustettu Saksalaisten sotilaiden lapset ry auttaa saksalaissotilaiden lapsia ja lastenlapsia selvittämään juuriaan. Yhdistyksen puheenjohtaja Pertti Hartikainen sanoo, että ilmapiirissä tapahtui muutos vuosituhannen vaihteessa. Häpeä alkoi hälvetä ja tietoa alkoi saada helpommin.

– Tämmöinen toiminta, mitä me teemme tänä päivänä, ei olisi ollut mahdollista 50-60-luvuilla. Se [saksalaisuus] ei ole enää kirosana, niin kuin se ehkä silloin 40-luvun lopulla ja 50-ja 60-luvuilla oli, Hartikainen sanoo.

Hartikaisen mukaan aihe on kuitenkin arka edelleen, mutta imapiirin muututtua suvaitsevammaksi monet ovat ryhtyneet selvittämään juuriaan.

Tuula Sippola kertoo, että myöhemmällä iällä hänellekin tuli halu selvittää toinen puoli perimästään.

– Me sota-ajan lapset ollaan eläköidytty siinä 2000-luvun alkupuolella. On ollut aikaa ja on mietitty niitä omia juuria, Tuula Sippola sanoo.

Isä ei halunnut tavata

Tuula Sippola pääsi isänsä jäljille ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa. Silloin Gerhard-isä ei ollut valmis tutustumaan tyttäreensä. Tuula sai tiedon, että isän elämäntilanne oli sellainen, ettei hän halunnut alkaa penkoa vanhoja asioita.

– Se oli kauheaa. Olin niin surullinen. Itkin ja aloin pikku hiljaa vihata miestä. Minkälainen sellainen mies voi olla, joka ei biologiseen lapseensa halua yhteyttä?

Tuula kertoo, että päätti yrittää unohtaa koko asian.

– Ajattelin, että en minä liioin halua elämääni ihmistä, joka ei halua minua. Siitä jäi viha isää kohtaan.

Tuula ja Gerhard-isä tapasivat vuonna 2005. Isä kuoli kaksi vuotta myöhemmin.
Tuula ja Gerhard-isä tapasivat vuonna 2005. Isä kuoli kaksi vuotta myöhemmin.Tuula Sippolan kotialbumi

Uusi yritys

Kului yli 20 vuotta. Tuula oli miehensä kanssa Berliinissä seurakunnan matkalla. Hän sattui pohtimaan ääneen aamupalapöydässä, että joku henkilökunnasta voisi ihan hyvin olla hänen sisarensa tai veljensä. Heidän Saksassa asunut suomalaisoppaansa innostui asiasta ja tarjoutui selvittelemään, että voisiko Tuulalle löytyä Saksasta sukulaisia.

Lopulta Gerhardin tiedot löytyivät Deutsche Dienststellesta, arkistosta, jossa on noin 18 miljoonan Saksan armeijassa palvelleen sotilaan tiedot.

– Olin tietysti pitänyt selvänä, että hän ei enää ole elossa ja varsinkin kun sain tiedon hänen syntymäajastaan. Hän oli syntynyt vuonna 1917.

– Mutta sitten sain kaksi osoitetta. Ajattelin, että selvitän missä hän on ja jos hän on yhtään järjissään, niin menen sanomaan, että halusin tulla katsomaan millainen on se järkyttävä mies, joka ei halua tavata lastansa. Vielä siinä vaiheessa olin kovin vihainen, Tuula kertoo.

Ratkaiseva asia oli se, että Berliinissä asuva tietokirjailija Irja Wendisch oli alkanut tehdä kirjaa saksalaisten sotilaiden lapsista Suomessa. Hän halusi haastatella Tuulaa kirjaan ja Irjasta tuli Tuulan yhteyshenkilö Berliinissä.

Irja Wendisch pääsi tapaamaan Gerhardia ja puhui hänet ympäri tapaamaan Tuulaa. Isää piti edelleen taivutella.

– Hän oli Irjallekin sanonut, ettei jaksa enää, mikä nyt on ymmärrettävää, hän oli 88-vuotias. Mutta kun he olivat pitkään keskustelleet, oli Gerhard sitten lopulta sanonut, että olette molemmat tervetulleita luokseni.

”Kaikki oli heti niin luontevaa”

Tapaaminen sovittiin Gerhardin lempiravintolaan Berliinissä. Tuula kertoo, että ravintolan pöydästä nousi ryhdikäs, reipas 88-vuotias mies.

– Hän tuli siihen mun luo, otti käteni käteensä ja käsisuudelmalla tervehti lastansa. Siinä oli sitten mun aseet riisuttu. En muistanut enää vihata sitten. Ja sitten hän sanoi suomeksi: "Ei vain kaunis nimi vaan kaunis nainenkin", Tuula naurahtaa.

Hän tuli siihen mun luo, otti käteni käteensä ja käsisuudelmalla tervehti lastansa. Siinä oli sitten mun aseet riisuttu. En muistanut enää vihata.

Tuula Sippola

– Heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen olin jo sitä mieltä, että on onni, että minulla on tuollainen isä. Kaikki oli heti niin luontevaa. Hän ymmärsi huumoria, nauroi paljon ja oli oikein helppo ihminen, vaikka olin häntä vihannut vuosikymmenet.

Tuulaa jäivät harmittamaan vain hukatut vuodet.

– Isäkin sanoi, että voi kun silloin olisi ymmärtänyt, että me oltaisiin voitu tuntea vuosikymmenet, nyt se jäi kahteen vuoteen. Isä kuoli 90-vuotiaana.

Tuula sai perinnöksi vaatturi-isänsä sakset. "Tai ostaahan ne piti, koska Saksassa ei saa antaa saksia, se katkaisee ystävyyden. Ostin ne 20 sentillä".
Tuula sai perinnöksi vaatturi-isänsä sakset. "Tai ostaahan ne piti, koska Saksassa ei saa antaa saksia, se katkaisee ystävyyden. Ostin ne 20 sentillä".Pauliina Jaakkola / Yle

Tärkeät juuret

Suomessa sotineet saksalaissotilaat olivat syntyneet noin 1920-luvulla. Tänä päivänä he olisivat yli 90-vuotiaita, joten toiveet elossa olevien isien löytymisestä ovat nykyisin vähäisiä.

Saksalaisten sotilaiden lasten yhdistystä perustamassa ollut Irja Wendisch on ollut useissa kohtaamisissa paikalla ja yhteyshenkilönä. Hän kannustaa, että sukulaisia voi kuitenkin yhä löytyä.

Yhteydenottoja tulee edelleen sekä yhdistykseen että Irja Wendischille. Wendisch sanoo, että viime aikoina ovat aktivoituneet saksalaissotilaiden lastenlapset.

– Ehdottomasti kannattaa yrittää, koska se on molemmille puolille hyvä kokemus. Jos niitä sukulaisia löytyy, se on heille yhtä fantastinen kokemus. On kyse verisukulaisuudesta, se yhdistää aivan uskomattomasti., Wendisch sanoo.

Jos niitä sukulaisia löytyy, se on heille yhtä fantastinen kokemus. On kyse verisukulaisuudesta, se yhdistää aivan uskomattomasti.

Irja Wendisch

Pertti Hartikaisen isä oli kuollut vuonna 1992, mutta hän löysi Saksasta kaksi sisarta.

– Sehän oli aivan loistava asia. Sehän on tärkeimpiä asioita maailmassa, että löytää juurensa, Hartikainen pohtii.

– Tämä on ollut tosi terapeuttista, että olen kyllä löytänyt sen, mitä olen halunnut.

Tuula Sippola oli Gerhard Wierzbickin ainoa biologinen lapsi. Hänen isällään oli kaksi vanhempaa veljeä, joista toisella oli yksi tytär. Tarkempaa tietoa saksalaissukulaisista hänellä ei toistaiseksi ole.

– Se on niin suuri asia, vaikka löytäisi haudankin tai sitten jopa sisaruksia. Saa sen toisen puoliskan elämäänsä. Se on yllättävän tärkeää. Se jokin vain puutuu, niin kauan kuin ei mitään tietoa ole.