Aleksis Salusjärven kolumni: Finlandia-palkinto ja pullamössösukupolvi

Suomalaisen kirjallisuuden suosio on jatkuvasti lisääntynyt maailmalla, ja taustalla on luultavasti ikäluokka, jota myös pullamössösukupolveksi haukutaan, kirjoittaa Aleksis Salusjärvi.

Finlandia-palkinto
Aleksis Salusjärvi
Aleksis SalusjärviJyrki Lyytikkä / Yle

Viime maaliskuussa sain puhelinsoiton, joka muutti elämäni. Puhelu tuli kuuluisasta osoitteesta, Eteläranta 10:stä, ja se koski kirjallisuutta: minua pyydettiin kaunokirjallisuuden Finlandia-raadin puheenjohtajaksi. Tiesin työn mittaluokan ja vaikeuden, mutta tartuin siihen innolla. Eihän mikään ole tärkeämpää kuin kirjallisuus.

Melko pian elämäni alkoi pyöriä romaanien ympärillä täyspäiväisesti. Kesän aikana työpöytäni viereen kasvoi useita kirjapinoja. Kotimaisen proosan lukemisesta tuli tiivis osa elämääni, joka syksyn mittaan on muuttunut täydeksi lukusavotaksi. Tahti tiivistyy loppua kohti, ja tällä hetkellä romaanit määrittävät elämäni jokaista hetkeä. Ei kulu tuntia, ettei jokin proosateos pyörisi mielessäni.

Finlandia-palkinto on Suomen merkittävin taidepalkinto, ja vastuu romaanien lukemisesta on luonnollisesti suuri. Jokainen kirjallisuutta tuntevat tietää, ettei raatityössämme voi onnistua. Löydämme kyllä helposti hyviä teoksia, mutta niiden vertaaminen toisiinsa on monelta osin absurdia. Suurin keskustelu raadin sisällä käydäänkin siitä, millä perusteella arvotamme kirjoja.

Kirjallisuus ja etenkin romaanitaide elää kansallisissa kertomuksissa. Vaikka yhtenäiskulttuurin kuolemasta on puhuttu jo kauan, se ei selvästi pidä paikkaansa kirjallisuudessa. Käytännössä jokainen lukemani romaani on tunnistettavasti yhteisen jaetun kulttuurimme tulos.

Samalla on selvää, että kirjallisuus katsoo taaksepäin. Realistinen romaani syntyi 1800-luvulla, kun ymmärrettiin maailman muuttuvan ihmistä nopeammin. Syntyi tarve säilyttää maailmaa kirjoittamalla. Tunnemme Pietarin Nevski Prospektin tai Pariisin Latinalaiskorttelit romaaneista, joissa niiden äänet, tuoksut ja tunnelmat ovat kuvattu maailman parhaiden kirjailijoiden toimesta useina eri aikakausina.

Pullamössösukupolvi näyttää keskittyvän kaikkeen muuhun kuin itseensä

Tätä samaa tehtävää, säilyttämistä ja tallentamista, suomalainen kirjallisuus täyttää edelleen vahvasti. Realistinen proosa on pitänyt pintansa 150 vuoden ajan. Tällä hetkellä sitä tekee näkyvimmin X-sukupolvi, jota on kutsuttu myös pullamössösukupolveksi.

Tämä joukko on kasvanut globaaliin maailmaan, jossa digitaalinen media häivyttää maantieteelliset etäisyydet. He elävät myös aivan erilaisen epävarmuuden keskellä muuttuvassa työelämässä kuin aikaisemmat suorittavaa työtä tehneet sukupolvet.

Romaanien perusteella pullamössö-nimitys tuntuu määrittävän tätä sukupolvea hämmästyttävän huonosti. Itsekeskeisyyden sijaan heitä näyttää kiinnostavan sukupolvia ylittävät kokemukset ja kulttuuriperinnön vaaliminen. Heitä edeltäneet sukupolvet ovat kertomuksissaan paljon pahemmin omien elämiensä uusavuttomia vankeja.

Kirjallisuus seuraa ja tulkitsee aina omaa aikaansa. Uusia romaaneja lukiessa ei siksi voi välttyä valtiomme satavuotisjuhlalta. Kansalliset aiheet ja etenkin suomalaisuuden perintö ovat tällä hetkellä romaanitaiteen selkein leimaava piirre. Romaanit vastaavat kansalliseen myyttiin, eli kysymykseen siitä, mistä me tulemme ja keitä me olemme.

Tämän valtavirran lisäksi proosassa on käynnissä rinnakkainen ilmiö: Lajityyppien laajentumisen kirjo leventää jatkuvasti romaania taidemuotona. Pullamössösukupolvi näyttää keskittyvän kaikkeen muuhun kuin itseensä, sillä se tutkii ahkerasti historiaa ja poetiikkaa, mutta kaivaa vain harvoin omaa napaansa. Luultavasti tästä syystä suomalaisen kirjallisuuden suosio on jatkuvasti lisääntynyt maailmalla.

Kirjallisuutemme tunnetaan ulkomailla varsinkin siitä, että sitä kirjoitetaan uusista näkökulmista. Tarinoissa rikotaan perinteisiä kerronnan muotoja ja eri vähemmistömme ovat romaaneissa näkyvästi esillä.

Vuoden 2017 poetiikka on selvästi kansallishistoriallista. Tulevina vuosina kirjallisuuden polttopiste on varmasti jossain aivan toisaalla

Kun luemme raadissa kirjoja suhteessa toisiinsa, on vaikeaa vastata täsmällisesti kysymykseen, mitä niistä etsimme. Mitkä ovat Finlandia-palkinnon kriteerit? Kysymykseen on tietysti mahdoton antaa muuta kuin subjektiivista vastausta. Luemme kirjat yhdessä ja valitsemme yhteisen kokemuksemme perusteella niistä parhaat. Kirjan on puhuteltava meistä kaikkia.

Lopulta kysymys tiivistyy siihen, auttaako romaani meitä elämässä eteenpäin. Antaako se vastauksia ja kysyykö se oikeita kysymyksiä? Onko työlään romaanin lukeminen riittävän palkitsevaa, ja onko viihdyttävän romaanin lukeminen riittävän haastavaa? Avaako teksti uusia näköaloja, joita emme tienneet olevan olemassa?

Vuoden 2017 poetiikka on selvästi kansallishistoriallista. Tulevina vuosina kirjallisuuden polttopiste on varmasti jossain aivan toisaalla. Milleniaalit ovat tuomassa romaanin kokonaisia uusia maailmoja, mistä näkyy jo selviä viitteitä.

Tässä raatityössä hämmästyttävintä on kuitenkin itse lukeminen. En ole kertaakaan tuntenut kyllästyväni kirjallisuuteen – vaikka olin melko varma että niin tulisi käymään. Jokainen sivu on ollut lukemisen arvoinen.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on helsinkiläinen päätoimittaja sekä kriitikko. Hän on runouden suurkuluttaja ja opettaa taiteesta kirjoittamista korkeakouluissa ja kursseilla. Vuoden 2017 hän kiertää ammattikouluissa ympäri Suomea vetämässä rap-lyriikkaan keskittyviä Sanat haltuun -työpajoja.