Koe uusi yle.fi

Jari Ehrnroothin kolumni: Epätodennäköinen ystäväni Pentti Holappa

Jari Ehnrooth muistelee ystäväänsä, kirjoistaan kiiteltyä mutta homouden takia kärsimään laitettua Pentti Holappaa.

Pentti Holappa
Jari Ehrnrooth.
Derrick Frilund / Yle

Aleksis Kiven päivänä pakkasin marketin kassalla täysjyväleipää Kirjailijaliiton puuvillakassiin, kun puhelin soi. Ajoituksen mestari oli jättänyt maailman kollegoiden juhliessa liiton 120-vuotistaivalta Kansallisteatterin lämpiössä.

Pari säettä hänen eläinkuvistaan nousi mieleeni: "Hyvästi, humisee metsä ja koko maailma. Eräs sielu irtoaa solujen kotelosta ja huutaa lähtiessään: Miksi? Miksi tähtiä yhä on? Miksi on pudottava näin syvään?".

Epätodennäköinen ystävyytemme alkoi 1990-luvulla.

Väitöskirjani Sanan vallassa, vihan voimalla (1992) oli noussut otsikoihin. Rikoin suomettumiskauden konsensusta todistamalla, että vuosisadan alussa Suomen Sosialidemokraattinen puolue oli kenttätasolla – käsinkirjoitetuissa paikallislehdissä – vaalinut arkaaista herravihaa, joka purkautui väkivaltaiseen vallankumoukseen tammikuussa 1918.

Nuoren Voiman Liiton toimistolle kokoontui joukko kokeilunhaluisia runoilijoita – joukossa muuan 1950-luvun modernisti, ei vielä seitsemääkymmentäkään

Monet periaatteelliset vasemmistolaiset suuttuivat minulle ikipahoiksi. Sain vihapostia. Erityisesti muistan yhden Kanarian saarilta postitetun käsinkirjoitetun tappouhkauksen, jossa kuvailtiin se ”luokkasodan” aikainen kivääri, jolla minut – lahtari – tultaisiin teloittamaan.

Pentti Holappa reagoi toisin. Hän halusi tutustua minuun. Mutta miten?

Pääsiäisyön performanssien jälkeen rumpuyhtyeeni Trinity aloitti yhteistyön Elävien runoilijoiden klubin kanssa. Nuoren Voiman Liiton toimistolle kokoontui joukko kokeilunhaluisia runoilijoita – joukossa muuan 1950-luvun modernisti, ei vielä seitsemääkymmentäkään.

Entinen kulttuuriministeri oli sonnustautunut siistiin pukuun ja tarkasteli meitä kirahvinsilmillään. Sanoi olevansa kiinnostunut rumpalipojista.

Joitakin vuosia myöhemmin yhteistyömme yksi vaihe tallentui Radioateljeen teokseen Orjan päivä (1997).

Vaikka Ystävän muotokuva voitti Finlandia-palkinnon, ei tuomari puheessaan malttanut olla paheksumatta yksityiskohtaisia kuvauksia homomiesten akteista

Tutustuttuani Pentin runo- ja proosatuotantoon kysyin, miksei hän kirjoita siitä miehisten miesten kiihkeästä seksistä, josta hän kertoi minulle tavatessamme kävelyillä Tervasaaressa. Vastaukseksi sain kuulla, mitä suomalainen homoseksuaali oli saanut kestää näennäisesti vapaamielisellä 1960-luvulla ja myöhemmin.

Rakastamansa miehen kanssa elänyttä mieskirjailijaa oli välillä kohdeltu kuin saastaa. Piti lähteä Pariisiin voidakseen elää ja hengittää.

Mutta ei kai nyt enää, sanoin, elämmehän jo 1990-lukua. Niinkö luulet, Pentti tuhahti.

En silti antanut periksi. Minusta hän sortui itsesensuuriin. Sanoin että hänen kirjailijanäänensä jäisi vajaaksi, ellei hän panisi mehevää homoerotiikkaa sanoiksi kansien väliin.

Vietettyään taas yhden talven Ranskan rivieralla Pentti antoi minulle romaanikäsikirjoituksen ja sanoi: tätä ei ole kukaan nähnyt. Ensin kummastelin, miksi hän valitsi lukijaksi minut, mutta en enää tehdessäni merkintöjä mukaansatempaavaan homoeroottiseen kertomukseen Asser Vahosta.

Vihdoinkin, ajattelin. Nyt äänessä oli se aistillisesti estoton Pentti, joka oli puristanut olkapäätäni ja sanonut ”Jari, sinähän olet sentään mies”.

Mutta hän oli ollut oikeassa. Vaikka Ystävän muotokuva voitti Finlandia-palkinnon, ei tuomari puheessaan malttanut olla paheksumatta yksityiskohtaisia kuvauksia homomiesten akteista. Sellaista oli sananvapaus Suomessa vuonna 1998.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon, mutta ystäväni tuhahdukseen on yhä aihetta. Esimerkiksi monet lähimmäisenrakkautta vannovat pastorit kulkevat homovastaisuuden hupussa. Mikä heitä vaivaa?

Neljännesvuosisadan kuluessa se mikä meitä lähtökohdissa, koulutuksessa, elintavoissa ja aatteissa erotti lakkasi merkitsemästä

Umpiheterona en ole koskaan ymmärtänyt homofobiaa. Sen sijaan olen ollut utelias kuulemaan, millaista on rakastaa ja haluta samaa sukupuolta.

Kun minä pidän miehestä, eläydyn ja jopa samastun häneen, tunnen veljellistä myötätuntoa, mutta en halua häntä. Intohimokas katseeni kohdistuu naiseen. Joskus Pentti katsoi minua sillä silmällä ja silloin olemukseni läpi häivähti outo häveliäisyys. Ehkä naispuolisista ystävistäni tuntuu samalta.

Viimeisen vuoden kuluessa elimistöltään jo väsynyt ystäväni oli yhä henkisesti vireä.

Elokuussa hän täytti 90 vuotta ja onnittelukäynnilläni muistelimme millaista on, kun rakkaus valtaa koko ihmisen. Mistä se oikein alkaa? Mikä sen käynnistää? Pentti avasi suunsa ja minä kallistin korvani lähemmäksi. "Himo", hän kähisi, eikä siinä sanassa ollut muuta kuin pitkän elämänkokemuksen johtopäätös.

Viisi vuotta sitten tuli muistelmien aika. Pentti saneli ne lähimmälle ystävälleen Samulille ja materiaali annettiin minulle.

Tekstiä piti sommitella ja editoida ja joitakin nimiä oli häivytettävä yksityisyyden suojan vuoksi. Liitin joukkoon valokuvia sekä eri elämänvaiheissa syntyneitä tai niihin viittaavia runoja. Etsin teokselle luotettavan kustantajan ja ehdotin nimeä, joka hyväksyttiin.

Miehen suudelma (2012) ei kuitenkaan jäänyt Pentin viimeiseksi. Sen jälkeen tuli vielä Runoja 2012, johon hän pyysi minulta esipuheen.

Kummallista on, kuinka maailmasta poistunut ihminen tulee yhä vahvemmin läsnä olevaksi tänne jääneiden mielissä

Viimeisen proosarunon viimeisiltä riveiltä löytyy mietiskelijän testamentti: Uskollisuus on parhaimmillaan juuri miesten välistä ystävyyttä leimaava ominaisuus. Toisaalta on totta, että kaikki miehet eivät saavuta elinikäistä ystävyyttä. Se on yhtä harvinainen lahja kuin suuri rakkaus.

Saadessani 1990-luvulla kommentteja Pentiltä opin paljon siitä, mitä kielellä voi tehdä ja miksi täydelliseksi sulkeutuva varmuus voi tuhota hyvänkin teoksen. Jo silloin tajusin, että meitä yhdisti paitsi kielen ja totuuden kunnioitus myös muuttuvan mielen levottomuus ja vastenmielisyys sovinnaisuutta kohtaan.

Neljännesvuosisadan kuluessa se mikä meitä lähtökohdissa, koulutuksessa, elintavoissa ja aatteissa erotti lakkasi merkitsemästä. Niinhän käy ystävyydessä, kun itsekeskeisyys vähenee ja omaa erinomaisuutta suojaava kupla puhkeaa.

Kummallista on, kuinka maailmasta poistunut ihminen tulee yhä vahvemmin läsnä olevaksi tänne jääneiden mielissä. De Montaigne kirjoitti vihkoonsa: Tunteemme jäävät vaikuttamaan kuolemamme jälkeen.

Sitä kuulee ystävänsä äänen, vilkuilee hänen kirjojaan ja yrittää ymmärtää, mitä hän olemassaolollaan ja sanoillaan tarkoitti.

Yhdessä asiassa lähestyn jo pätevää tietoa. Pentti oli aina tyytyväinen kuin viimeistä pistettä painava kirjailija voidessaan vastata: En tiedä.

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa.

Elävä Arkisto: Pää pystyssä ilman häpeää – kirjailija Pentti Holappa puhuu elämästään ja rakkaudesta