Nuijasota oli hyvin verinen sisällissota – Kunnaksen uusi Koiramäki-kirja kertoo siitäkin lapsille sopivasti

Mauri Kunnaksen ensimmäinen Koiramäki-kirja 37 vuotta sitten kertoi maatalon elämästä. Uudessa kirjassa paukkuu sotarumpu.

historia
Aukeama, jossa kunnaksen koira-Kaarle nipistää arkussa makaavaa sianhahmoista Klaus Flemingiä kärsästä.
Kaarle-herttua herjaamassa Klaus Flemingin ruumista Mauri Kunnaksen kirjassa Koiramäen Suomen historia. Albert Edelfeltin maalaus samasta aiheesta on Suomen tunnetuimpia historia-aiheisia taideteoksia. Anniina Wallius / Yle

Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia -kirjassa eletään 1500–1800-lukuja. Suomi on osa Ruotsia. Kuningas Kustaa Vaasa panee koiramäkeläiset verolle. Kustaa III tanssii menuettia Kukkolan kartanossa. Pohjamaalla talonpojat nousevat kapinaan, nuijasotaan

– Nuijasota oli äärimmäisen väkivaltainen ja kauhea sisällissota. Kunnas on mielestäni hyvin taitavasti kuvannut sitä sarjakuvatyyliin. Aikuinen kyllä ymmärtää taustalla olevan väkivaltaisuuden, mutta tarinan voi kuitenkin hyvin lukea lapselle, sanoo historiantutkija Mirkka Lappalainen.

Nuijasota on aihe, jonka Lappalainen tuntee hyvin. Hän on kirjoittanut siitä yhdessä palkituista tietokirjoistaan. Myös Mauri Kunnakselle nuijasota tuntuu olevan erityisen merkittävä: uusi kirja on omistettu nuijasodan sankareille.

"Kunnaksella on valoisa historiannäkemys"

Lappalainen tutustui koiramäkeläisiin alle kouluikäisenä saatuaan joululahjaksi Koiramäen talon. Kirjassa touhuttiin 1800-luvun maalaistalon töissä.

– Muistan, kun avasin ensimmäisen aukeaman. Siinä oli se pihapiiri. Se teki suorastaan järisyttävän vaikutuksen.

Siksikö Mirkka Lappalainen nyt on historiantutkija, opettaa Helsingin yliopistossa ja on kirjoittanut viisi tietokirjaa 1500- ja 1600-luvuista? Tuskinpa se oli ainoa syy, Lappalainen vastaa. Aikuisena hän kuitenkin tietää, mikä Kunnaksen kirjassa iski pikkutyttöön.

– Hänellä on valoisa historiannäkemys. Minullekin oli luettu 70-luvun historiankirjoja, jotka olivat kovin synkkiä ja täynnä suomalaisten ja talonpoikien sortoa ja alleviivasivat ankeita asioita maaseudun ihmisten historiassa.

Kunnaksen näkemys on ihmisiä ymmärtävä ja tavallaan iloinen, mutta kuitenkin sellainen, että myös kurjuus käy siitä aikuiselle lukijalle hyvin ilmi. Lapsille sitä ei tarvitsekaan tuoda esille yhtä lailla, Lappalainen sanoo.

Mirkka Lappalainen selaa Kunnaksen kirjaa.
Historioitsija Mirkka Lappalaista huvittaa Mauri Kunnaksen piirros, jossa sotilaat ratsastavat nuijasotaan paksujen hevosten selässä hilpareet koholla.Anniina Wallius / Yle

"Yleissivistykselle voi rakentaa ihmisarvoisen elämän"

Koiramäen Suomen historia käsittelee aikoja, joista opettaminen on kouluissa hiipunut. Se on ajan henki – suureen ääneen puhutaan vain yhteiskuntaopista, ja sen opettamisessa vaaditaan keskittymään talouteen, sanoo Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liiton puheenjohtaja Jari Aalto.

Historian kouluopetuksen puolustajat ovat julkisuudessa harvassa, sanoo Aalto, joka opettaa Kallion lukiossa Helsingissä. Suuri mutta hiljainen enemmistö historian puolustajana alkaa kyllästyttää; nouskaa jo esiin, hän huokaa.

Samalla hän kuitenkin muistaa hyvillä mielin, miten voimakkaasti tiedotusvälineet reagoivat, kun opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä joitakin vuosia sitten ehdotti, että historian opiskelusta voisi tehdä lukiossa kokonaan vapaaehtoista. Sellainen muutos olisi ollut sivistykselle murskaavaa, Aalto sanoo.

– Klassisen yleissivistyksen päältä voi ehkä harjata pölyjä, mutta silti sille voi yhä rakentaa ihmisarvoisen elämän. Historia opettaa lukemaan, miten asiat liittyvät toisiinsa.

Vientiyritykset tarvitsevat historian taitajia

Esimerkiksi Suomen vuoden 1918 sisällissodasta saa koulussa aikaan avartavan keskustelun siitä, miten ja mihin tarkoitukseen historiaa käytetään, Aalto kertoo. Miksi sotaa on kutsuttu eri nimillä? Miten kutakin nimeä voi perustella?

Sisällissota on ollut Suomessa poliittisesti tulenarka aine. Monissa maissa, myös Euroopassa, poliitikot ovat tänäkin päivänä hyvin kiinnostuneita siitä, mistä historianopettajat tunneilla puhuvat, ja haluavat valvoa, mitä historian oppikirjoihin painetaan. Se jos mikä kertoo, ettei historian tutkiminen ja opettaminen ole yhdentekevää.

Suomen lukioissa kuitenkin valitaan historian vapaaehtoisia kursseja yhä vähemmän ja yhä harvempi kirjoittaa historian ylioppilaskirjoituksissa. Aalto arvelee, että opiskelijat valitsevat asioita, joista uskovat olevan välitöntä hyötyä jatkosuunnitelmilleen.

Historiantietämys voi kuitenkin olla suorastaan rahanarvoista tavaraa – tai työpaikan. Vientikauppaa tekevät yritykset kannattavat voimakkaasti historian opetusta.

Aalto kertoo niistä tulleen viestiä, etteivät ne voi palkata tai ainakaan lähettää ulkomaille työntekijöitä, jotka ovat tietämättömiä kohdemaansa historiasta. Ilman sen tuntemusta he ovat kykenemättömiä tulkitsemaan, miten tulisi toimia tehdäkseen kauppaa. Kiinassa ei välttämättä kannata kehua Japania, jos haluaa saada kaupaksi hissejä.

Oppilaat rakastavat stooreja

Pitkään historian opetus oli ennen muuta vuosilukujen pänttäämistä. Nykyisin opetussuunnitelmassa korostetaan tulkitsemista ja ymmärtämistä.

– Eihän historiankirjoituskaan ole matematiikkaa. Se on paitsi rakenteita ja tilastoja, niin myös tarinoita ja tulkintaa, sanoo Mirkka Lappalainen.

Koululaisten sanoin se tarkoittaa hyviä stooreja. Sellaisia ovat vanhempien ja isovanhempien tarinat, kun historiaa aletaan opettaa peruskoulun viidennellä luokalla, ja myöhemmin monenlainen fiktio, kirjoista tv-sarjoihin ja tietokonepeleihin, Tudoreista Viikinkeihin.

Aukeama, jossa Kunnaksen koirahahmoinen Mikael Acrigola kirjoittaa hiilellä seinään ja ympärillä muut eläimet ällistelevät.
Tästä Agricolan seinäkirjoituksesta suomen kirjakieli sai siivet Mauri Kunnaksen koiramäkeläisen tulkinnan mukaan.Anniina Wallius / Yle

Faktan ja fiktion sekoittaminen on taitolaji, sanoo Aalto. Lappalaisen mielestä siitä on nykyisin paljon hyviä esimerkkejä.

– Monet nuoret ovat tosi kiinnostuneita vaikka keskiajasta, ja vaikka se osin meneekin fantasian puolelle, niin kuitenkin. Ei mitään fiktiota voi tehdä niin, että se olisi yksi yhteen todellisuuden kanssa. Eihän kukaan jaksa sellaista katsella.

Koulusta runko, oksat omasta takaa

Lukiosta karsittiin vastikään yksi neljästä pakollisesta historiankurssista. Mitä asioita enää ehditään käsitellä?

– Toistaiseksi opetus onnistuu kohtalaisesti, se ei vielä ole pinnallista, mutta kiireen takia jo erittäin valikoivaa. Opetusta ei saa enää vähentää, sanoo Jari Aalto.

Opetuksen tavoitetta hän kuvailee rungoksi, johon nuori voi lisätä oksia harrastuksen ja kiinnostuksen mukaan. Mirkka Lappalainen sanoo saman toisin sanoin.

– Yleisesti ottaen pitää erottaa ne asiat, jotka täytyy tietää ollakseen sivistynyt ihminen ja ymmärtääkseen jotakin tästä maailmasta. Historian harrastuneisuus on eri asia.

Eikö historia kiinnosta? Absurdia!

Koiramäen Suomen historian kuvaamista vuosisadoista puhutaan jossakin määrin peruskoulussa. Lukiossa kurssi on vapaaehtoinen. Lappalaisen mielestä tieto olisi kaikille tarpeen.

– Ei tarvitse tietää, mitä nuijasodassa tapahtui, mutta täytyy tietää, että Suomessa oli sen niminen talonpoikaiskapina, että voisi ymmärtää jotakin meidän historiakulttuuristamme. Tai Suomen ja Ruotsin suhde. Tai Suomen esihistorian päälinjat.

Jos joku vastaa, ettei historia kiinnosta, niin sitä Mirkka Lappalainen pitää absurdina väitteenä.

– Historiaa on kaikki, mikä on tapahtunut minuutti aikaisemmin. Jos sanoo, ettei ole kiinnostunut historiasta, se kuulostaa siltä kuin sanoisi, ettei ole kiinnostunut elämästä ylipäätään.