Toimittajalta: Taas uusi Tuntematon, hohhoijaa

Kun Aku Louhimies kertoi tekevänsä kolmannen elokuvaversion Tuntemattomasta sotilaasta, nousi kollektiivinen "joko taas" -parahdus. Elokuvan nähtyään kulttuuritoimittaja Sanna Vilkman ymmärsi, miksi se piti tehdä.

Tuntematon sotilas (2017 elokuva)
Sotilaita metsässä
Tommi Hynynen © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Tuntematon sotilas -elokuva, joko taas? Montako näitä oikein tarvitaan? Eikö se riitä, että joka hemmetin harrastajateatteri vääntää tätä ikuista jatkosotasaagaa Suomi 100 -synttäreiden kunniaksi? Sotaromaani on hieno, pasifistinen kirja, mutta onko kukaan saanut siitä mitään uutta irti sitten Smedsin teatteriversion?

Eikö tosiaan muita tarinoita Suomesta ole kerrottavaksi? Eikö varsinkaan yhtään sellaista, jossa naiset olisivat muitakin kuin kaihon kohteita, tai kotilieden lämmittäjiä?

Ja nämä näyttelijätkin, päälle kolmekymppisiä, vanhempiakin, vaikka todellisuudessa tykinruuaksi laitettiin ihan kakaroita.

Uutinen Aku Louhimiehen suurelokuvasta ärsytti. Vähän samaan tapaan kuin silloin teini-ikäisenä, kun ukki haki kirjahyllystä Suomi sodassa –kirjan ja lähestyi uhkaavasti muistoineen. Ymmärrän, että sota oli kamalaa, mutta ei kiinnosta, en tajua, sota loppui jo. En käsittänyt, miksi samaa tarinaa piti jauhaa uudelleen ja uudelleen.

Nyt käsitän. Siihen tarvittiin tämä elokuva, jossa on oman ikäluokkani näyttelijöitä, joihin voin samaistua; näyttelijöitä, jotka ovat niin kokeneita ja taitavia, että enimmäkseen en muista heidän näyttelevän.

Siihen tarvittiin Aku Louhimiehen taito luoda realistista elokuvaa kaikkia nykyteknologian keinoja hyödyntäen. Ilkuin muiden mukana, kun vessaharjoja, kelloja ja vissyvettä mainostettiin sodan kärsimyksillä. Nauroin, kun Noin viikon uutiset vitsaili, että teinit luulevat suomalaissotilaiden taistelleen sata vuotta sitten tuotesijoittelun puolesta. Nyt hävettää.

Kun Louhimies kerää viisi miljoonaa euroa yksityistä rahaa voidakseen tehdä elokuvan, joka näyttää ja kuulostaa siltä, miltä modernin sotaelokuvan pitää, niin se on hatunnoston, eikä vinoilun paikka.

Mitenkään väheksymättä Edvin Laineen kanonisoitua Tuntematon-tulkintaa, se ei koskaan koskettanut oikeasti. Se oli elokuva, jota piti lapsena katsoa isän kanssa, vaikka siinä oli hirveästi liikaa väkeä ja pauketta, enkä pystynyt seuraamaan tapahtumia. Sitä paitsi sen oli pakko kertoa jostain tosi kaukaisesta ajasta, sillä se oli mustavalkoinen ja siinä näkyi samoja naamoja, kuin iltapäivien kummallisesti replikoiduissa Suomi-Filmeissä.

Jatkosodassa kuoli 63 000 suomalaista, haavoittui 150 000, lähes 16 000 ihmistä joutui psykiatriseen hoitoon. Traumat tuotiin kotiin rintamalta. Oli alkoholismia, yöllisiä kauhuja, mykkään nyrkkiin puristuvia käsiä, isiä, joiden lähellä piti muistaa olla hiljaa ja kiltisti. Oli täydellistä puhumattomuutta. Oli ristiriita sen välillä, mitä sankaritarinaa virallisesti kerrottiin ja mitä ihmiset olivat oikeasti kokeneet. Ja oli 1960-luku, joka kommentoi rintamamiesten kohtaloa tyyliin ”Mitäs lähditte”.

Se, mitä sodassa tapahtui, vaikutti sekä sotasukupolveen, että seuraavaan. Kolmas polvi, me nyt keski-ikäiset, emme oikein osaa päättää, koskeeko koko juttu meitä mitenkään.

Monet asia jättää kylmäksi. Jotkut muistavat sodan kärsimyksiä itsenäisyyspäivänä kynttilöitä sytytellessään, tai katsoessaan Laineen Tuntematonta televisiosta samalla tavoin rituaalinomaisesti kuin Linnan juhlia.

Osa taas vetää päälleen kiitos-paidat ja ratsastaa veteraaneilla kohti omia poliittisia päämääriään. Kaikki tämä on mahdollista, kun on saanut elää rauhan aikana vaurastuvassa Suomessa, keskuslämmitetyissä asunnoissa. Kaikki tämä on mahdollista, kun unohtuu, miten kauheaa sota on.

Sen käsittämiseen, miksi sodasta pitää aina vaan puhua, tarvittiin ennen kaikkea elokuva, joka ottaa huomioon nykyisen historiantutkimuksen.

Nykyisin tiedetään, miten sotilaita piiskattiin yli-inhimillisiin suorituksiin metamfetamiinin voimalla. Nykyisin tiedetään, että päällystössä sekoiltiin uupumuksesta ja stressistä, tapatettiin omia poikia. Nykyisin tiedetään, että sota oli jotain muutakin kuin urhean pienen Suomen eloonjäämistaistelua; se oli myös opportunistista veljeilyä natsien kanssa ja haaveita Suur-Suomesta. Louhimiehen elokuvassa kaikki tämä näkyy turhaan alleviivaamatta.

Jokaisen sotilaan ja sotilaan perheen tarina on omansa. Se, mitä kukin menetti, miten mieli tai ruumis hajosi, mitä mörköjä tuotiin rintamalta kotiin; jokainen tarina on erilainen. Siinä on Linnan romaanin ja Louhimiehen elokuvan hahmojen voima, kaikki tulevat eri taustoista, arvoista ja luokasta. Heistä kaikki reagoivat eri tavoin, kaikki kertovat eri Suomesta. Kaikki olivat sodassa enemmän tai vähemmän pakosta.

Sellaista ei pitäisi tapahtua enää koskaan, ei missään.