Peiponen: Pääkaupungissa kuollaan patatylsinä kielitaidottomina

Puhumisen kielitaito jakaa Suomen voittajiin ja häviäjiin, voittaja on Itä-Suomi, pohtii blogissaan toimittaja Pasi Peiponen.

suomen kieli
Pasi Peiponen
Jyrki Lyytikkä / Yle

On aika kysyä, ovatko kansamme kohtalon hetket käsillä.

Kieli kangistuu, puhe takkuaa, jossakin googletetaan hädissään jo sanakirjaa. Miten sen sanoisi in english: "isämme auvoinen presidentti, auta meitä, lapset Suomen pyytävät".

Meikäläiset on taas pistetty halki, poikki ja pinoon: Millaisia olemme, miten elämme, mitä tahdomme. Mitäänsanomaton tutkimus. En tunnista tutkimuksesta sitä suomalaisuuden olemusta, joka on syvempi ja perustavampi.

Jakolinja suomalaisuuden välissä kulkee äidinkielessä, itse asiassa puhumisen taidossa, ei meikäläisten arvo- ja uskomusmaailmassa.

Alussa oli sana, Uukuniemi Etelä-Karjalassa ja helatorstai.

Koivistoa pistettiiin multiin Helsingissä. Tapasin kaksi uukuniemeläistä ukonpätkää huoltamon terassilla. Istuivat iänikuisella kahvikaljalla, ympärillä pienen maalaiskylän haukottava olotila.

Savon murre on kuin pieru – hetken naurattaa, mutta pidemmän päälle haisee pahalle.

Mutta se puhe – se oli ilotulitusta Uukuniemen taivaalle. Se oli kultaa, rautaa, se oli ikiaikaista laulua ja leikkiä, varsinaisia sanarakettimiehiä. Ei kukaan, ei yksikään, eivät herrat eivät narrit, eivätkä estraadien stand-up -pellet olisi pärjänneet tässä kilpalaulannassa.

Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun törmään niin, että jään ihmettelemään mistä nämä itäsuomalaisten puheen lahjat tulevat.

Puhe on nopeaa oivaltamista, kielellistä tilannetajua, mehevää ja hauskaa, mutta osaa puhuja olla tarvittaessa myös vakava, ja ilmaisu on silti rikasta.

En tarkoita pelkästään murteen käyttöä. Murre on vain pintaa. Vääränhauskana pidetty savon murre on kuin pieru – hetken naurattaa, mutta pidemmän päälle haisee pahalle.

Puheen taituruus kumpuaa jostakin syvemmästä Itä-Suomessa. Elämän kokemuksista, elämäntavasta ja asenteesta elämään. Vuosisatojen niukka elämä, leivän puute ja rajaseutujen melskeet ja kirot – vähemmästäkin syntyy asennetta elämään.

Itä-Suomi on edelleen puhumisen laulumaita. Laulaen on synnytty, eletty, rakastuttu, tapeltu ja kuoltu. Parhaimmillaan itä-suomalainen puhe on edelleen kuin runolaulua.

Piti putsata pölyt mainiosta kirjasta – Suomen perinneatlas. Kirjoittaja emeritusprofessori Matti Sarmela, kulttuuriantropologi, kuvaa miten lännessä miehet ratkoivat riitojaan puukoilla, idässä toinen laulettiiin Kalevalan tapaan suohon. Sanallinen kampittaminen on ollut miesten kamppailulaji.

Samoilla linjoilla on Sarmelan kollega ja myös emeritus, perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila.

“On itäisen kielenkäytön piirre, että kielestä otetaan kaikki irti ja vähän enemmänkin – toisin kuin Länsi-Suomessa, jossa kieli on käyttötyökalu”, Knuutila kiteyttää jokunen vuosi sitten Ylen haastattelussa.

Olen herrojen kanssa jyrkästi samaa mieltä. Puolustan Itä-Suomen ylivoimaa tässä asiassa. Länsi-Suomessa ollaan tosikkoja, Lapissa ummikkoja, kun puhua pitäisi.

Pääkaupunkiseudun suomi on tönkköä, yksinkertaista, mitäänsanomatonta sekayleiskieltä.

Toista se on ahtauden tylsyydessä – etelässä.

Olen ihmetellyt pitkän tovin ruuhka-Suomen, pääkaupunkilaisten, taidottomuutta puhua elävää, rehevää suomea.

Yritäpä keskustella – puhua suomeksi – pääkaupunkilaisten kanssa vähäänkään syvemmin elämästä, kuoleman kirkkaudesta, rakkauden kärsimyksestä, mielen ja sydämen maleksimisesta elon teillä.

Booring – just niin tylsää.

Voiko olla puhekyvyiltään yksioikoisempaa porukkaa kuin helsinkiläiset. Samaa sakkia ovat pääkaupunkiseutulaiset. Pääkaupunkiseudun suomi on tönkköä, yksinkertaista, mitäänsanomatonta sekayleiskieltä.

Kieli ei kuki, ei lumoa, ei leiki millään ilmaisuilla. Ei syty siinä keskustelu, ei roihua, ei vangitse sananvaihto.

Tällaisessa suomen kielen puhumisen köyhyydessä ahtaasti asuvat ja pääkaupunkilaiset kuluttavat elämänsä harvat päivät.

Karuksi meno vain yltyy loppua kohden. Englanti – tai pikemmin enkkuhesa – niittää jo kansaa pääkaupungissa.

Sitä tuppaa kuulemaan pääkaupungin arjessa yhä enemmän – enkkua ja hesaa samassa lauseessa. Enkkuhesa ei ole mikään kieli, vaan mekaaninen kommunikointiväline.

Englannin kieli ja sen paikallinen murre, enkkuhesa valtaavat vähitellen kaiken. Työpaikat ja arjen pääkaupungissa. On se nyt (kova sana), että kohta et saa kahvikuppia Helsingissä, jos et osaa sanoa "sit mä otan one black coffee, please!"

Espoo johtaa tätä kehitystä. Ensimmäisenä Suomessa kaupunki ilmoitti äskettäin suunnittelevansa julistautua kolmikieliseksi kaupungiksi. Ken elää se näkee, kuinka Espoo julistautuu vielä yksikieliseksi kaupungiksi – englanniksi.

Tuli elettyä kielitaidoton elämä. Aamen.

"Kieli on ihmisen koti", sanoi saksalainen filosofi Martin Heidegger (1889-1976) pohdittuaan ihmisen olemassaolemista maailmassa.

"Ihminen asuu tässä kodissa", Heidegger jatkoi ja sai ison joukon filosofeja kimppuunsa – mitä sekasotkua tämä s akemanni oikein puhuu.

Onko tämä jotenkin hämärää tai vaikeaa ymmärtää – kieli on ihmisen koti? Ei ole, Heideggerin ajatus on täysin selkeä. Kielessä ihminen on kotonaan – onko kotona tilaa olla, ilmaa hengittää, ikkunat avarat ja ovet leveät – mitä maisema kertoo asujalleen?

Pääkaupunkiseudulla kuollaan tällä menolla kielitaidottomina, vieläpä kielenjäänteiltään patatylsinä sellaisina.

Viimeiset sanat? Say it in english. "Venaa, mä delaan nyt, thanks kaikille ja see you". Muutama puolituntematon sukulainen ostaa lopuksi Ikeasta enkkuhesalla arkun näihin hautajaisiin. Tuli elettyä kielitaidoton elämä, aamen.

Miksi susi ulvoo paritellessaan? No, hukkaan valuu. Kuulin tämän susikeikalla nuotiotulilla Kuhmossa, Kainuussa.

Hukkaan valuu, suomen kieli ja puhumisen taito – Itä-Suomi sen säilyttää ja voittaa paljon.

Pasi Peiponen

Kirjoittaja on A-studion toimittaja, joka tarkkailee elämää ja ilmiöitä Kehä III:n ulkopuolella.