Helsingin piispa Irja Askola jää tänään eläkkeelle – "Kirkko ei ole museolaitos tai perinneyhdistys"

Irja Askola on mennyt paikkoihin, joihin perinteisempi kristitty ei saisi välttämättä edes kutsua.

Irja Askola
Irja Askola
Piispa Irja Askola, 64, aikoo aloittaa eläkepäivänsä pitämällä puolen vuoden sapatin. "Olen suunnitellut, etten suunnittele mitään."Lena Nelskylä / Yle

Onko minusta välittynyt enemmän armo kuin tuomio?

Olenko ollut enemmän tervetulotoivotus kuin torjunta?

Ja millaisen tunnejäljen minä jätän?

Näitä kysymyksiä Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola on miettinyt viimeiset seitsemän vuotta ja etenkin nyt viime aikoina, marraskuun ensimmäisenä alkavien eläkepäivien kynnyksellä.

Askola istuu viimeisiä kertoja avarassa työhuoneessaan Tuomiokapitulin tiloissa Bulevardilla. Osa tauluista on jo viety pois. Kirjoistakin iso osa divariin. Syksyn ensimmäinen räntä sulaa ikkunoihin.

On aika summata kulunutta, sillä muutaman päivän päästä tässä huoneessa työskentelee Helsingin uudeksi piispaksi valittu Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

– Olen sanonut hänelle, että hänen pitää löytää oma piispuutensa. Do it your own way. Ajattelen, että vanhan naisen neuvot eivät toimi tässä kohtaa, Askola sanoo.

Mutta vaikka hän ei kollegiaalisia neuvoja Laajasalolle antaisikaan, hän toivoo, että Laajasalo ottaisi työnsä lähtökohdaksi saman kuin hänellä.

Sen, että piispan täytyy saada aikaiseksi muutoksia parempaan suuntaan.

– Olen pyrkinyt siihen, etten olisi hyvien muutosten este. Se on mielestäni minimitavoite piispalle.

Kirkon kävelevä postilaatikko

Kun Irja Askola valittiin Suomen ensimmäiseksi naispiispaksi seitsemän vuotta sitten, hänestä puhuttiin kirkon keväänä. Uutena alkuna ja raikkaana tuulahduksena. Inhimillisyyden puolestapuhujana, joka toisi kirkon lähemmäs ihmisiä.

Kyse ei ole vain siitä, mitä puhuu, vaan miten puhuu ja millä tavalla käyttää omaa asemaansa hyvien asioiden puolesta.

Irja Askola, Helsingin hiippakunnan piispa

Mutta että kuinka lähelle, se tuli tuolloin vielä julkisuuteen tottumattomalle Askolalle itselleenkin yllätyksenä. Sen tuore piispa sai tuntea konkreettisesti ensimmäistä kertaa heti piispanvaaleja seuranneena päivänä Uimastadionilla, jossa kanssauimarit hoksasivat päässeensä pyhään seuraan.

– Siellä ne kaakelit vaan kaikuivat, että se uusi piispa on täällä, Askola nauraa.

Aluksi tunnettuuden lisänä tullut huomio oli hämmentävää. Nopeasti hän kuitenkin tottui siihen, että kaupungilla hän oli ”Meidän Irja”. Eräänlainen kirkon kävelevä postilaatikko, jolle huikattiin raitiovaunussa että ”kiva kun olet meidän piispa” tai pyydettiin mukaan selfieen, koska ”mun mutsi fanittaa sua”.

Irja Askola
Irja Askola lahjoitti torstaina 26.10.2017 saamansa Minna Canth -palkinnon 5000 euroa kehitysmaiden naisten työllistymistä tukevalle Naisten Pankille. Lena Nelskylä / Yle

Askola uskoo, että ihmisten välittömyys on seurausta hänen omasta toiminnastaan. Alusta alkaen piispa piti tärkeänä, ettei jää sakastin verhoihin tai korkealle saarnastuoliin. Jos nimittäin haluaa muutosta, on toimittava itse yhdessä muiden kanssa.

– Kyse ei ole vain siitä, mitä puhuu, vaan miten puhuu ja millä tavalla käyttää omaa asemaansa hyvien asioiden puolesta.

Tästä syystä Askola ei ole pelännyt ottaa kantaa. Hän on puhunut ja toiminut esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta sekä vaatinut inhimillisempää maahanmuuttopolitiikkaa.

– Olen osallistunut aktiivisesti arvovaikuttajana sellaisiin tilaisuuksiin, joihin ihan perinteiset kristityt eivät menisi tai saisi välttämättä edes kutsua.

Seitsemän vuoden maratoni

Kiitoksena rohkeudestaan Irja Askola on käynyt torstaiaamuna pokkaamassa Kirjamessuilla kirjailija Minna Canthin mukaan nimetyn palkinnon (siirryt toiseen palveluun). Ensimmäistä kertaa jaettu 5 000 euron tunnustus myönnetään henkilölle, joka innostaa rakentamaan rohkeasti parempaa Suomea.

”Suomen evankelisluterilaisen kirkon ensimmäisenä naispuolisena piispana Irja Askola on rikkonut lasikaton, jonka sirpaleet ovat haavoittaneet syvästi häntä itseäänkin. Kärjistyneessä mielipideilmastossa Askola on ottanut vahvasti kantaa inhimillisyyden, suvaitsevaisuuden, monikulttuurisuuden ja tasa-arvon puolesta", palkintoraati sanoi perusteluissaan.

Askola on kiitollinen siitä, että hänen työnsä paremman Suomen eteen on noteerattu. Seitsemän vuotta kestänyttä piispankauttaan hän kuvailee maratoniksi, joka on vaatinut kestävyyttä ja jonka aikana maisemat ovat muuttuneet.

Tarvitsemme poliittisia ratkaisuja turvaverkostojen tukemiseksi, mutta mikään ei voi korvata lähimmäisenrakkautta. Sitä kun ei voi ulkoistaa.

Irja Askola, Helsingin hiippakunnan piispa

– Seitsemässä vuodessa on tapahtunut paljon. Koko Euroopassa on meneillään valtavia poliittisia muutoksia ja Suomessakin ilmapiiri on koventunut. Puhumme toisistamme paljon rumemmin kuin ennen. Ilmassa on monia pelottavia signaaleita.

Askola on työssään nähnyt saman, mistä puhuvat tilastotkin: huono-osaisuus kasaantuu ja yksinäisyys on kaikkia yhteiskuntaluokkia läpileikkaava kansantauti. Syrjäytyminen uhka numero yksi.

Tämä aika on piispan mukaan kaikessa suorituskeskeisyydessään rankkaa, mutta rankkaa elämä on ollut aikaisemmillakin sukupolvilla. Tämän ajan vakavuus on hänen mukaansa se, että meillä olisi entistä paremmat edellytykset ratkaista ongelmia.

On kyse budjetti- ja asennevalinnoista eli pohjimmiltaan arvoista. Siitä, mitä pidämme tässä ajassa tärkeänä.

– Tarvitsemme poliittisia ratkaisuja turvaverkostojen tukemiseksi, mutta mikään ei voi korvata lähimmäisenrakkautta. Sitä kun ei voi ulkoistaa.

Katse kohti kirkkaampaa

Ja taas se tapahtui. Synkkyysväri sumensi näkökentän.

– Siinä käy helposti juuri näin, että unohdamme kirkkaat värit ja näemme pelkkää synkkää. Kun synkkyysväri tulee päällimmäiseksi, emme näe niitä pieniä hyviä asioita, jotka vievät eteenpäin. Elämä on ihmisen sisällä ja ulkona. Se on sekä-että-maailma eikä joko-tai-maailma. Sävyt kuuluvat siihen.

Myös paljon hyvää on tapahtunut kirkossakin sitten syyskuun 2010, jolloin Askola vihittiin piispaksi. Vielä seitsemän vuotta sitten seksuaalivähemmistöjen edustajien kohtelu oli kirkossa aivan toista kuin se on nyt. Edistytty on, mutta Askolan mukaan riittävän hyvä asema ei ole vieläkään.

Irja Askola
Irja Askola on tyytyväinen siihen, että keskustelukulttuuri kirkon sisällä on tullut viime vuosien aikana avoimemmaksi. "Seurakunnan jäsenet ovat myös oppineet pyytämään asioita ja antamaan palauteta. Turha pappispelko on hälventynyt."Lena Nelskylä / Yle

– Luulen, että Suomen evankelisluterilainen kirkko alkaa muiden pohjoismaiden tavoin vihkiä homopareja avioon nopeammin kuin arvaammekaan. Varmasti monen mielestä liian hitaasti, mutta nopeammin kuin toiset pelkäävät.

Kirkon piirissä on Askolan mukaan paljon ihmisiä, jotka tulevat tekemään toimintakulttuuriin liittyviä muutoksia – ei muutoksien itsensä vuoksi, vaan siksi että ne nousevat Raamatun sanomasta.

– Emmehän me ole mikään museolaitos tai perinneyhdistys! Tehtävämme on tehdä jokaisessa ajassa armo ja oikeudenmukaisuus näkyväksi!

Piispa uskoo myös, että viimeisten vuosien aikana kirkosta on tullut enemmän kansalaisten kirkko. Jos ennen seurakuntalaisia tarvittiin työntekijöiden järjestämiin tilaisuuksiin, nyt ei tarvita enää yleisöä, tarvitaan jäseniä. Heidän osaamistaan, osallisuuttaan ja kritiikkiäkin. Se on tehnyt toiminnasta monipuolisempaa ja varmasti iloisempaakin.

Samanlainen suuntaus on Askolan mielestä nähtävissä myös Helsingin kaupungilla, jossa kiinnostus kaupunkilaisten ja heidän erilaisiin tarpeisiinsa näkyy toimintakulttuurissa.

– Parhimmillaan tämä tuottaa vastuullisuutta, vuorovaikutusta ja parempia ratkaisuja eli toisin sanoen hyvyyttä.

Viimeinen saarna, suosikkiaiheita

Hyväntekeminen on Askolan saarnan kantavana ajatuksena myös hänen tiistai-illan lähtömessussaan. Se on Irja Askolan viimeinen messu ja saarna Helsingin hiippakunnan piispana.

– Puhun siitä että, että kun pyhä hipaisee, se saa meidät tekemään hyvää ja rakentamaan sovituksen siltoja. Tämä on sitä samaa, mistä olen aina puhunut, Askola sanoo ja hymyilee.

Hymy sulaa muutamaksi kyyneleeksi.

– Nyt jo itkettää! Mutta siitä tulee hienoa. Täytyy muistaa ottaa muutama nessu varuiksi hihansuuhun.

Todennäköisesti Tuomiokirkko täyttyy viimeistä penkkiriviä myöten seuraamaan, kun Askola luovuttaa alttarilla piispanviittansa.

Jos on nimittäin vähääkään kaupunkilaisten kanssa piispa Askolasta keskustellut, tietää millainen hänen jättämänsä tunnejälki on.

Se on lämmin.