Parantaako aika? Vaatiiko sureminen työtä? – Seitsemän kysymystä surusta

Pyhäinpäivänä hautausmaat muuttuvat kynttilämeriksi. Suomalaisten surua tutkinut Mari Pulkkinen toivoo, että menettämisestä kumpuavan tunteen äärellä pysähdyttäisiin muulloinkin kuin juhlapyhinä.

surutyö
Nainen pitää syksyn lehtiä kädessään.
Tiina Jutila / Yle

1. Millainen merkitys rituaaleilla on surussa, esimerkiksi kynttilöiden viemisellä haudalle pyhäinpäivänä?

– Rituaaleilla on mielestäni suuri merkitys, koska olemme paitsi tuntevia myös tekeviä olentoja. Kaikki sellainen, missä saadaan tehdä jotakin surun lähellä on monille sureville tärkeää.

Suru kertoo ainakin sen, miten rakkaita ja tärkeitä olemme toisillemme. Suru on jonkinlainen rakkauden hinta.

Mari Pulkkinen

– Jos pystymme ottamaan osaksi arjen kulkua tällaiset merkitykselliset juhlat, missä saadaan edes hetki olla rinnakkain, elävät ja kuolleet, niin ajattelen, että se on todella tärkeää ja välittää perintöä myös lapsille.

– Arvostan pyhäinpäivää korkealle, joskin toivon, että voisimme ihan jokaisena arjen päivänä näistä asioista puhua ja malttaisimme niiden äärelle pysähtyä.

Lapsi istuu kivellä nalle sylissä.
Pasi Takkunen / Yle

2. Mitä suru meille kertoo?

– Kaikessa kivussaan ainakin sen, miten rakkaita ja tärkeitä olemme toisillemme. Mielestäni tämä on surun kaunis kääntöpuoli. Suru on jonkinlainen rakkauden hinta.

– Erityisesti lapsille haluan sanoittaa surua niin, että suru kertoo meille siitä, miten paljon välitämme toisistamme ja miten kiinnymme toisiimme. Juuri tämän vuoksi menettäminen tekee niin kipeää.

Vaahteranlehti vedessä.
Jouni Koutonen / Yle

3. Sanotaan, että aika parantaa haavat. Parantaako?

– Tämä klisee liitetään usein suruun. Jotkut kuvailevat, että ajan myötä surun kipu ei ole enää niin kova ja intensiivinen, eikä suru ole painavana päällä koko ajan.

– On myös ihmisiä, jotka kokevat voimakkaasti niin, etteivät ole syystä tai toisesta osanneet, ehtineet tai jaksaneet surra silloin kun menetys on ollut käsillä. Surun tihein vaihe voikin tulla vasta joskus myöhemmin, vaikkapa muiden menetysten tai elämän vaikeiden kohtien myötä.

Suru ei aina laimene tai vähene ajan myötä, vaan esimerkiksi ikävän muodossa se voi päinvastoin ajan myötä lisääntyä. 

Mari Pulkkinen

– Myös ikävän tunne kuvaa hyvin aikaa surussa. Todella moni rinnastaa surun ikävään ja sillehän on ominaista, että se ei vähene ajan myötä, vaan lisääntyy. Siinä on jotain kaunista, joka kuvaa surun ajallisuutta.

– Suru ei aina laimene tai vähene ajan myötä, vaan se voi esimerkiksi ikävän muodossa päinvastoin ajan kuluessa lisääntyä.

Nainen katsoo sälekaihdinten välistä ulos.
Yle

4. Miten surun kanssa oppii elämään?

– Hyvä taito olisi, että rohjettaisiin suostua suruun. Tykkään ajatella myös niin, että jos osattaisiin laskeutua surun syliin ja opittaisiin ajattelemaan, ettei suru ole häiriötila, joka pitää pyyhkiä elämästä pois, vaan olemisen tila, jossa on lupa olla eikä siitä ole kiire mihinkään.

– Surussa ei ole mitään tavoitetta, jota pitäisi jahdata, saa olla sureva. Tämä ei sulje pois, etteikö voisi olla iloinen ja onnellinen samaan aikaan.

– Aika etenee siitä huolimatta, vaikka meistä läheisensä menettäneistä saattaa tuntua, että se on pysähtynyt.

Hautakynttilä.
Jyrki Lyytikkä / Yle

5. Usein puhutaan surutyöstä. Onko suru työtä?

– Työlästä suru tietyssä mielessä on, koska se on niin raskasta ja kovaa monelle. En ole kovin ihastunut ajatukseen, että surua kuvataan surutyöksi, koska me suomalaiset olemme sinnikkyyteen taipuvaisia jo muutenkin.

Suru ei ole häiriötila, joka pitää pyyhkiä elämästä pois.

Mari Pulkkinen

– Pelkään, että jos korostetaan kauheasti, että suru on työtä, joka on tehtävä ja saatettava loppuun, niin ajaudutaan ajattelumalliin, että surukin on suoritus ja ponnistus, joka täytyy "jalat rakoilla juosten" käydä läpi, kuten eräs keski-ikäinen nainen kirjeessään kuvaili.

– Haluaisin välttää asettamasta sureville tavoitteita, että suru pitää käydä läpi, surun vaiheet pitää käydä läpi tai nyt uusin, 2000-luvun muoti-ilmaus, että surusta pitää selviytyä.

– Kuka lopulta on selviytyjä ja missä raja menee? Itse en voisi kuvata, että olen selviytynyt isäni tai lasteni menetyksistä, ei kuulosta minulle ollenkaan tutulta.

Haluaisin välttää asettamasta sureville tavoitteita, että suru pitää käydä läpi, surun vaiheet pitää käydä läpi tai että surusta pitää selviytyä.

Mari Pulkkinen

– Meillä on aika vähän vakiintuneita ja jaettuja tapoja ilmaista surua. Tämän takia helposti puhutaan surutyöstä ja käytetään sitä kaiken suremisen synonyymina, koska ei oikein ole kieltä ja ilmauksia, millä tätä hyvin henkilökohtaista, syvää ja monitahoista kokemusta kuvaisi.

Surussa ei ole mitään tavoitetta, jota pitäisi jahdata. Saa olla sureva.

Mari Pulkkinen

– Helposti käy niin, että tartutaan kliseisiin ilmauksiin, että suru on työtä ja suru etenee vaiheittain. Kun ihmisille annetaan tilaa ja aikaa kertoa ja kirjoittaa, niin sieltä paljastuu henkilökohtaiset kuvaukset ja kokemukset. Suru ei taivu yhdeksi lauseeksi tai termiksi.

– Moni kysyykin, mitä surutyö tarkoittaa, kun suru ei ole pelkkää tunteiden työstämistä, vaan paljon muutakin. Kysytään, onko suru myös arkea, onko se sitä, että koetan pärjätä seuraavaan päivään kaiken murheen keskellä?

– Ihmiset ajattelevat, että suru on paljon enemmän kuin tunteiden läpikäymistä – se on myös arkea, tekemistä, vakiintuneita rituaaleja, mutta myös arkista elämän elämistä.

Nainen istuu puiston portailla.
Tiina Jutila / Yle

6. Miten surevat haluaisivat tulla kohdatuiksi ja kohdelluiksi?

– Siihen ei tarvita mitään filosofista lähestymistapaa. Surevat sanovat, että heille riittäisi, että kanssaihmiset tekisivät tiettäväksi, että ovat kuulleet tapahtuneesta menetyksestä. Laitetaan käsi olalla ja sanotaan, että kuulin ja olen pahoillani. Usein tämä riittäisi ensimmäisessä kohtaamistilanteessa.

– Moni toteaa myös, ettei toivo korulauseita, eikä sitä, että toinen yrittää väkisin keksiä lohdutusta tai selityksiä, miksi suru ei olisikaan niin suuri.

– Saatetaan sanoa, että "ai hänhän oli jo niin iäkäs, että hänen olikin jo aika lähteä". Ajatellaan ehkä, että tällainen ajattelumalli lohduttaa surevaa. Menetys on kuitenkin totta surevalle siitä riippumatta kenet hän on menettänyt, minkä ikäisenä ja missä olosuhteissa.

Moni toteaa, ettei toivo korulauseita, eikä sitä, että toinen yrittää väkisin keksiä lohdutusta tai selityksiä, miksi suru ei olisikaan niin suuri.

Mari Pulkinen

– Arkista kohtaamista ja toisen murheen myöntämistä toivotaan ja pitkällä tähtäimellä sitä, ettei surevaa unohdeta heti hautajaisten jälkeen yksinäisyyteen.

– Olisi tärkeä ymmärtää, ettei suru lopu hautajaisiin, eikä se kaikkien elämässä lopu ikinä. Toiveissa on, että pidettäisiin yhteyttä pitkällä tähtäimellä.

Hautakynttilöitä haudalla
Nina Keski-Korpela / Yle

7. Mikä surussa yleensä eniten ihmisiä askarruttaa?

– Vakioaihe, josta tullaan kanssani juttelemaan on surun kesto. Ehkä yleisin kiitos, jonka saan puhuttuani tavallisille sureville on, että joku kertoo yrittäneensä tehdä kymmeniä vuosia surutyötä, muttei ole saanut sitä päätökseen. Minulle sanotaan kiitos, että olen auttanut ymmärtämään, ettei tarvitse tehdä mitään työtä, vaan saa mennä kotiin ja surra rauhassa.

Surua ei voi loputtomasti siirtää, vaikka moni sitä yrittääkin. Jossain muodossa se tulee elämässä pinnalle.

Mari Pulkkinen

– Ammattilaisia askarruttaa puolestaan hyvin paljon surevan kohtaaminen: mitä pitäisi tehdä, sanoa, mitä ei saa tehdä ja sanoa ja miten voisi toista ihmistä kannatella. Tämä on hieno viesti siitä, että haluamme olla hyviä toisillemme ja ammattilaiset tahtovat olla tukena sureville.

– Surulle ei mielestäni tässä ajassa anneta riittävästi aikaa ja tilaa. Surevien kokemuksissa näkyy, että oma elämäntilanne on joskus niin intensiivinen, ettei ole ikään kuin sijaa surulle. Moni näkee jälkikäteen, että surua ei voi loputtomasti siirtää, vaikka sitä yrittääkin. Jossain muodossa se tulee elämässä pinnalle.

– Myöskään kanssaihmiset ei välttämättä anna sureville sijaa olla sureva, heillekään, jotka haluaisivat sitä avoimesti olla. Surevat kertovat, että heitä vältellään, kartetaan ja kohdellaan kuin tarttuvatautisia eli ajatellaan, että suru tarttuu. Kun ei mene liian lähelle surevaa ja hänen suruaan, niin voi hetken vielä kuvitella itse olevansa turvassa menettämisen kivulta.

– Toivoisin todella, että oppisimme ymmärtämään, että suru koskee meitä ihan kaikkia ja siksi sille on syytä antaa sija ja tila niin omassa kuin toistenkin elämässä.

Kysymyksiin vastasi filosofian tohtori Mari Pulkkinen. Hänen väitöskirjansa (siirryt toiseen palveluun) suomalaisten surusta tarkastettiin viime vuonna Helsingin yliopistossa. Tutkimukseen perustuva teos Surun sylissä , suomalaisten kokemuksia menetyksestä ilmestyi tänä syksynä. Kirja käsittelee läheisen menettämistä kokonaisvaltaisena kokemuksena.