yle.fi-etusivu

Satu Rasilaa melkein hävettää olla Suomen suosituin näytelmäkirjailija – "Tosi moni joutuu miettimään plan B:tä"

Turun kaupunginteatterissa työskentelevä Satu Rasila kirjoittaa hittinäytelmiä tyytyväisenä tuntemattomuudestaan.

näytelmäkirjailijat
Satu Rasila
Kalle Mäkelä / Yle

Hän on vaatimaton.

Neljä esitettyä näytelmää ja 52 663 katsojaa – nämä kaikki vain vuoden aikana.

Satu Rasilalla olisi täysi oikeus olla ylpeä saavutuksistaan. Kyllä hän onkin, vähäsen, mutta ei halua tuoda sitä yhtään julki.

Rasilan ensireaktio haastattelupyyntöön oli hämmästys. Henkilökuva hänestä? Miksi ihmeessä?

Siksi, että kaudella 2015–2016 turkulainen Satu Rasila oli katsojamäärältään suosituin suomalainen näytelmäkirjailija. Vuoden aikana hänen näytelmiään Hockey Night, Katoava maa, Tamara ja Linnan juhlat esitettiin Turun ja Jyväskylän kaupunginteattereissa. Rasila kipusi tuolla kaudella katsojamäärissä kirkkaasti myös kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven ohi.

Kun Satu Rasila näki teatteritilastot, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli pelko. Pelko siitä, että ihmiset pitävät hyvää tulosta huonona asiana.

Rasila yrittää muotoilla ajatustaan järkevästi sanoiksi.

– Joskus taiteessa ajatellaan, että suuri yleisömäärä ja taiteellinen laatu ovat toisiaan pois sulkevia asioita.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Rasila suostui ymmärtämään, ettei katsotuimman näytelmäkirjailijan titteli välttämättä ole negatiivinen asia. Puhuminen puolison, näyttelijä Kimmo Rasilan kanssa auttoi.

– Hän lopulta sanoi, että hei haloo, toihan on hyvä uutinen. Totta kai se tuntuu hienolta, mutta myös tosi absurdilta. Onko tässä tullut joku laskuvirhe?

Poliisin tytär punkkarin nahoissa

Satu Rasila eli lapsuutensa ja nuoruutensa Nokialla. Hän oli poliisin tytär ja omien sanojensa mukaan kiltti tyttö.

Ystävänsä vanavedessä hän ajautui 16-vuotiaana harrastajateatteriin. Ensimmäisessä näytelmässään Rasila esitti punkkaria. Hänen hiuksensa värjättiin siniseksi ja niistä tehtiin irokeesi.

– Mahdollisuus yhtäkkiä olla joku muu ja heittäytyä täysin uusiin nahkoihin oli tolkuttoman vapauttavaa. Se teki suuren vaikutuksen, Rasila kertoo.

Aluksi Satu Rasila kuvitteli haluavansa näyttelijäksi. Hän pääsi Tampereelle ilmaisutaidon lukioon ja kävi koulua yhdessä monien muiden tulevien teatterialan ammattilaisten kanssa. Samoja pulpetteja kuluttivat muun muassa Tiina Lymi ja Otto Kanerva.

Siinä haaveessa, että haluaa näytelmäkirjailijaksi, ei ollut mitään järkeä.

Satu Rasila

Lukion jälkeen Rasila haki Teatterikorkeakouluun näyttelijäntyön laitokselle. Hän ei kuitenkaan päässyt ensimmäistä vaihetta pidemmälle.

Hakuopasta plaratessa vastaan tuli dramaturgian koulutusohjelma, josta Rasila ei ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Oppiaine tuntui vastaavan juuri sitä, mitä hän halusi näyttämön äärellä tehdä.

– Ne olivat piinaavat kolme vuotta. Hain vain teatterikouluun enkä mihinkään muualle. Siinä haaveessa, että haluaa näytelmäkirjailijaksi, ei ollut mitään järkeä. Lopulta taivuin järjen edessä ja hain yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Se kuulosti olevan lähellä sitä, mitä halusin intohimoisesti tehdä. Mutta ei se ollut. Inhosin sitä syvästi.

Satu Rasila
Kalle Mäkelä / Yle

Rasilan ensimmäinen näytelmäkäsikirjoitus oli nimeltään Kalan muisti. Elettiin 1990-luvun alkua.

– Halusin parikymppisen itsevarmuudella kirjoittaa parisuhteesta. Näytelmässä oli analyysi siitä, että ihmisellä on parisuhteessaan kalan muisti – kolme sekuntia – ja että hän toistaa samaa virhettään koko ajan.

Tamperelainen, jo edesmennyt Timo ”Pilli” Mäkinen johti tuolloin puoliammattimaista Teatteriporukkaa. Hän tuotti esityksen Teatteri Pirkkaan.

Nuoren näytelmäkirjailijan toiveet olivat jokseenkin villejä. Rasila halusi näyttämölle mustan kultakalan, joka uisi omissa spottivaloissaan. Hän halusi, että päänäyttelijät nähtäisiin veden alla, vajoamassa kohti pohjaa.

Pilli Mäkinen ei koskaan sanonut, ettei käy. Hän rakensi akvaarion, jonka alla oli valot. Hän varasi Nokian Edenin, laittoi kameran lasisen akvaarion sisään ja laski sen pinnan alle. Niin saatiin vedenalaista kuvaa aikana, jolloin vedenkestäviä kameroita vielä ollut teatteriryhmälle mahdollisessa hintahaarukassa.

– Oli mielettömän tärkeää, että joku aikuinen uskoi kaikkiin älyttömyyksiin. Tässä ammatissa tarvitaan vapautta ajatella isosti kaikenlaisia mahdottomiakin vaihtoehtoja, Rasila sanoo.

Kun haluat jotain, niin kyllä keinot järjestyvät. Pahinta olisi, että sulla olisi keinot, mutta ei mitään sanottavaa.

Satu Rasila

Tärkeää oli myös se, että aikuinen ihminen näytti vierestä keinot siihen, miten ne mahdottomatkin vaihtoehdot toteutetaan.

– Kun haluat jotain, niin kyllä keinot järjestyvät. Pahinta olisi, että sulla olisi keinot, mutta ei mitään sanottavaa.

Pilli Mäkisen usko Rasilan ideoihin antoi lisää itsevarmuutta. Lopulta ovet dramaturgikoulutukseen avautuivat.

Onneksi.

– Ajattelen, että jos on palo johonkin, ei saa luovuttaa, vaikka se veisi kuinka monta vuotta. Jos omia haaveitaan ei tavoittele, ne voivat alkaa syödä sisältäpäin.

Onko oikein, että vain yksi voittaa?

Satu Rasila muistaa haastattelun aikana sanoa monta kertaa, kuinka onnekas hän on. Erityisen onnekkaassa asemassa hän on, kun hän saa työskennellä Turun kaupunginteatterin dramaturgina.

Vakituinen työpaikka on näytelmäkirjailijalle harvinaista herkkua.

– Tosi moni näytelmäkirjailija joutuu miettimään plan B:tä elättääkseen itsensä kirjoittamisen ohella. Free-kentällä osa työtä on hankkia omalle työlleen rahoitus. Uskoisin, että kukaan meistä, joka saa taiteen tekemisestä kuukausipalkkaa, ei voi syvällisesti ymmärtää, miltä free-kentän epävarmuus tuntuu, Rasila sanoo.

Tämä on yksi syy siihen, miksi Rasila tuntee pientä häpeää hyvästä pärjäämisestään. Hän ajattelee, ettei ole oikein, että yksi saa paljon mahdollisuuksia ja toiset vähemmän.

– On paljon hienoja kirjoittajia, joilla on vaikeuksia saada omia tekstejään eteenpäin.

Toisaalta, on Satu Rasilakin ollut vapaa kirjoittaja. Dramaturgiksi valmistumisen jälkeen hän työskenteli yhden vuoden dramaturgina Turun kaupunginteatterissa. Rasila oli juuri muuttanut Turkuun yhdessä miehensä kanssa, sillä tämäkin oli saanut töitä samasta teatterista.

Vuoden jälkeen Satu Rasilan sopimusta ei kuitenkaan jatkettu.

Se oli shokki.

Ajattelin, että minun pitää kerta kaikkiaan vaihtaa alaa.

Satu Rasila

Ennen valmistumistaan Rasila oli työskennellyt baareissa ja hän palasi sille tielle.

– Ajattelin, että minun pitää kerta kaikkiaan vaihtaa alaa. Pikku hiljaa töitä alkoi kuitenkin tulla.

Rasila sai käsikirjoituksiaan näyttämölle muun muassa porilaisessa Rakastajat-teatterissa. Siellä esitettiin myös Kohtalona murhaa, jota Rasila pitää yhtenä itselleen tärkeimmistä näytelmistä.

– Olin raskaana syyskuun 11. päivänä, kun kaksoistornit romahtivat, ja ajattelin, että minun tehtäväni vanhempana on purkaa pahuuden koodi. Niin, että osaisin neuvoa syntymätöntä lasta, ettei hän olisi tornissa, kun lentokoneet törmäävät siihen. Tuntui, että kirjoitin sitä näytelmää lapselle, vaikka se onkin absurdi näkökulma – se on kuitenkin väkivallasta kertova teksti.

Seuraavat vuodet Rasila työskenteli freelance-kirjoittajana. Hän kirjoitti muun muassa Mielettömän Turun historian Linnateatterille. Kyseinen näytelmä opetti Rasilalle sen, miten kirjoitustyötä käytännössä tehdään.

– Sen ensimmäinen versio oli tosi huono, niin kuin yleensä ensimmäiset versiot ovat. Olin kauhean häpeän vallassa. Tunsin, että olen epäonnistunut totaalisesti. Työryhmä opetti, että versio viedään harjoituksiin ja katsotaan, miten se toimii. Sitten mennään kotiin ja kirjoitetaan se uudestaan.

Yhden kohtauksen Rasila kirjoitti seitsemäntoista kertaa ennen kuin oikea tapa löytyi.

Satu Rasila
Kalle Mäkelä / Yle

Tyylilajista, ei omasta elämästä

Satu Rasila palasi Turun kaupunginteatterin dramaturgiksi vuonna 2012. Sitä seuranneet vuodet ovat olleet kiivaita työn tekemisen vuosia. Näinä vuosina Rasila on kirjoittanut kasan Turun kaupunginteatterin päänäyttämön vetonauloja: Kakolan, Seilin, ja Tamaran sekä Naantalin Emma-teatterissa suosiota niittäneet komediat Hockey Nightin ja Linnan juhlat. Hockey Night syntyi yhdessä Miska Kaukosen ja Linnan juhlat yhdessä Tuomas Parkkisen kanssa.

Rasilan kynästä on syntynyt tyyliltään monenlaisia näytelmiä. Kakola, Seili ja Tamara ovat musikaaleja, mutta keskenään hyvin erilaisia. Kajaanin ja Jyväskylän kaupunginteattereissa sekä Tampereen Teatterissa esitetty Katoava maa kertoo ikääntyvästä avioparista ja alzheimerin tautiin sairastumisesta.

Kirjoittamista aloittaessa on aina yhtä epätietoinen siitä, tuleeko tästä mitään.

Satu Rasila

Kirjailija itse pitää tärkeimpänä sitä, että hän ymmärtää tyylilajin, josta kirjoittaa.

– Koen, että olen siinä edelleen keskeneräinen. Haluan olla ammattikirjoittaja, jolle tärkeää on kirjoittaa lajityypin ja tarinan vaatimuksista käsin. Ei niin, että olisi kyse minun käsialastani tai oman henkilökohtaisen elämäni asioista, Rasila sanoo.

Hän antaa esimerkiksi kerran, jolloin sovitti Vareksesta teatteriversion. Tavoitteena oli kirjoittaa niin kuin Reijo Mäki.

Paras palaute tuli ensi-iltajuhlissa Mäeltä itseltään.

– Hän kysyi, kumpi meistä on kirjoittanut näytelmän viimeisen repliikin. Se oli tosi iso palkinto. Samaan tapaan kuin näyttelijä, joka pyrkii menemään roolinsa nahkoihin, minä yritän mennä teoksen nahkoihin. Se on myös yksi työn vaikeista asioista.

Rasila myöntää välillä toivovansa, että olisi ammatissa, jossa asian olisi varmuudella oppinut, kun sen on toistanut sata kertaa.

– Kirjoittamista aloittaessa on aina yhtä epätietoinen siitä, tuleeko tästä mitään. Tuntuu aina siltä, että kirjoittaisi ensimmäistä kertaa, vaikka sen on tehnyt monta kertaa aikaisemmin.

Muistiinpanoja Tepsin fanikatsomossa

Kun Satu Rasila alkaa työstää uutta aihetta, hän aloittaa lukemalla ja tutkimalla. Naisen teoksia yhdistää se, että ne kertovat usein paikallisista aiheista. Kakola kertoo Turun tunnetusta vankilasta, Seili ja mielisairaiden saaresta Airistolla ja Tamara taas tunnetusta turkulaisesta oopperalaulajasta Tamara Lundista.

Seiliä kirjoittaessaan Rasila istui pitkät ajat maakunta-arkistossa tutkimassa alkuperäisiä potilasasiakirjoja. Niiden tarinat koskettivat. Käsin kirjoitetuista dokumenteista selvisi, miten naiset olivat joutuneet hullujenhuoneelle. Joku oli nähnyt isänsä jauhautuvan myllynkiviin, toinen oli rakastunut onnettomasti, eikä halunnut enää tehdä töitä. Henkilöistä tuli Rasilalle tärkeitä.

Ennen Hockey Nightin kirjoittamista Satu Rasila ei ollut koskaan käynyt jääkiekko-ottelussa. Kirjoittaminen ensimmäinen vaihe oli siis lähteä matsiin.

Rasila istui Turkuhallissa TPS:n peleissä ja yritti hahmottaa tapahtumaa kaikista kulmista. Milloin hän oli aitiossa, milloin fanikatsomossa.

– Erotuin porukasta, kun seisoin siellä kirjoittamassa muistiinpanoja, Rasila kertoo ja naurahtaa.

Juhani Tamminen selosti yhden matsin Rasilan korvaan. Hän kertoi koko ajan, mitä valmentaja ja tietyt pelaajat hakevat.

– Tami sanoi, että näetkö, tuo pelaaja hakee maalintekopaikkaa ja laukaisu tulee 15 sekunnin sisään. Niin tapahtui, ja se tuntui ihan taianomaiselta. Itse näin hädin tuskin missä kiekko menee.

Satu Rasila
Kalle Mäkelä / Yle

Satu Rasila jakaa puhuessaan jatkuvasti kehuja työtovereilleen. Hänelle tärkeimmät kollegat ovat Turun kaupunginteatterin toimitusjohtaja Arto Valkama ja taiteellinen johtaja Mikko Kouki. Heidän kanssa Rasila keskustelee paljon tekeillä olevista teoksista ja ideoi niitä yhdessä.

Useat Rasilan käsikirjoituksista on tehty yhteistyössä muiden kirjailijoiden kanssa. Parhaillaankin Rasilalla on työn alla näytelmä, jossa on hänen lisäkseen kaksi muuta kirjoittajaa.

Yhdessä kirjoittamisessa on etunsa. Yhteiseen työtapaan pääsemisessä kestää hetki, mutta kun sama käsitys löytyy, aihe valottuu useammasta suunnasta.

– Opin todella paljon Miska Kaukoselta, jonka kanssa kirjoitin Hockey Nightin. Hänellä on hyvä tyylitaju ja vaisto, hän näkee sen, mille ihmiset nauravat.

Komedian tekeminen on vaikeaa, sen Rasila on oppinut. Draamaa kirjoittaessa tekstiä voi kirjoittaa uudelleen ja uudelleen, ja yleensä silloin tarinaan pääsee entistä syvemmälle. Komediassa sama ei Rasilan mukaan toimi. Jos komediaa kirjoittaa useita kertoja uudelleen, on vaarana kadottaa alkuperäinen havainto siitä, mikä on hauskaa.

Ihminen nauraa silloin, kun hänet yllätetään, mutta yllätys pitää saada syntymään.

– Koko ajan kirjoitetaan kohti yllätystä ja se on helkkarin haastavaa. Yhtä sketsiä voi istua kirjoittamassa kahdeksan tuntia niin, että vatsalaukku kääntyy ympäri, eikä silti millään löydä, mikä tässä on se punchline.

Tuntemattomana on vapaampi

Kymmenet, jopa sadat tuhannet ihmiset ovat käyneet katsomassa Satu Rasilan kirjoittamia näytelmiä. Silti näytelmäkirjailijan nimi on useimmille vieras.

Tämä ei Rasilaa yllätä. Näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat harvoin ovat yleisön silmissä tähtiä.

– Englannissa tilanne on erilainen. Se on ollut sitä Shakespearesta alkaen, hänhän oli jo eläessään supertähti, joka sai jopa kunnian tulla haudatuksi kotikylänsä kirkon kuoriin. Tämä näytelmäkirjailijan vahva asema näkyy tradition lisäksi brittiläisessä teatterikentässä edelleen.

Teatterin ytimessä on katsojan ja näyttelijän välinen suhde, kaiken muun siitä voi riisua pois.

Satu Rasila

Kun Satu Rasila oli teatterikoulussa, hän osasi nimetä yhden naisnykynäytelmäkirjailijan. Nyt Suomessa on paljon vahvoja näytelmäkirjailijoita ja kotimaisilla näytelmillä on kysyntää. Teatterikaudella 2015–2016 teatterissa käytiin yli 2,5 miljoonaa kertaa. Kaikista esitetyistä näytelmistä yli puolet oli kotimaista ohjelmistoa.

Rasila toivoisi, että valokeilaan pääsisivät joskus myös käsikirjoittajat, ihan koko ammattikunnan vuoksi. Toisaalta näyttelijöiden ja ohjaajien varjoon jääminen ei ole pelkästään huono asia.

– Silloin on vapaa odotuksista ja jonkin tietyntyyppisen hatun päässä pitämisestä. Teatterin ytimessä on katsojan ja näyttelijän välinen suhde, kaiken muun siitä voi riisua pois.

Rakastuminen: Hamilton

Satu Rasila itse tunnustaa käyvänsä liian harvoin teatterissa. Työ vie liikaa aikaa, ja se harmittaa. Teatterissa käyminen olisi tärkeä tapa kouluttaa itseään.

– Ainoa tapa ymmärtää näyttämöä on olla sen äärellä mahdollisimman paljon. Jos esitys on huono, yritän tunnistaa, mikä siinä mättää. Onko se näyttelijäntyössä, ohjauksessa vai tekstissä, ja miten itse ratkoisin asian. Todella harvoin itse rakastun johonkin esitykseen.

Viimeksi näin tapahtui pari vuotta sitten. Rakastumisen kohteena oli amerikkalaisen näytelmäkirjailija-räppäri-näyttelijä Lin-Manuel Mirandan kirjoittama musikaali Hamilton, josta on tullut ilmiö, joka on putsannut lähes kaikki palkintopöydät.

Satu Rasila
Satu Rasilan työhuoneen seinällä on satoja käsiohjelmia. Yksi niistä on Hamiltonin käsiohjelma.Kalle Mäkelä / Yle

Satu Rasilan äänestä kuultaa valtava into, kun hän kertoo siitä, miten musikaali teki häneen vaikutuksen.

– Se kertoo Yhdysvaltain ensimmäisestä valtiovarainministeristä, tosi kuivasta Amerikan poliittisen historian alkuhämärästä. Se on hiphop-musikaali ja esimerkiksi polittinen väittely on tehty räppi-battlena. Dialogi muistuttaa shakespearelaista dialogia, mutta on räppimuodossa. Havainto räpin ja klassisen runouden sukulaisuudesta on hieno.

Erityislaatuista on sekin, että lähes kaikki lavalla olijat ovat etniseltä taustaltaan jotain muuta kuin valkoihoisia.

– Myös dramaturgia on nerokas. Ensimmäisessä biisissä kerrotaan koko tarina: ketkä rakastuvat, kuka kuolee. Sitä ei kuitenkaan tajua, ja kaikki näytelmän käänteet tulevat yllätyksenä.

Kun Rasila innostuu jostakin, se todella näkyy. Myöhemmin hän viittaa Hamiltoniin vielä useita kertoja. Omien sanojensa mukaan hän täyttää itseään jollakin, joka myöhemmin purkautuu ulos omana tekemisenä.

Sirpaleita elämästä

Joku juoksee, joku maalaa, joku tekee musiikkia. Satu Rasila kirjoittaa. Se on hänelle tapa purkaa ajatuksiaan, niitä, joita ei voi saada täysin ulos puhumalla, itkemällä tai nauramalla.

Vaikka kirjoittaminen tuntuu välillä hankalalta – siltä, että siitä haluaa paeta – ei Rasila pääse siitä koskaan eroon. Eikä haluaisikaan.

Kirjoittaminen on tapa hahmottaa maailmaa.

Kirjoitukset voivat olla pieniä, Facebook-päivityksen kokoisia sirpaleita tai kokonaisia näytelmiä. Yhtä kaikki, niistä saa lohtua.

– Se on jonkin sortin yksinäisyyden tunteen nuotintamista, jonka kautta ymmärtää itseään ja osaa olla tässä hetkessä.

Satu Rasila
Kalle Mäkelä / Yle

Aiheita tulee jatkuvasti. Niitä tulee niin paljon, ettei läheskään kaikkea ehdi kirjoittaa. Avioliitto on sellainen aihe, jota Rasila haluaisi vielä tulevaisuudessa käsitellä. Hän on sitä jo käsitellytkin: muun muassa Katoava maa kertoo pitkän avioliiton kivusta ja kauneudesta.

Rasila itse on pian ollut naimisissa 20 vuotta. Hänen mielestään pitkässä parisuhteessa ihmisten välisessä dynamiikassa on näkyvillä kaikki tunteiden värit, suuret ja pikkumaiset, koomiset ja syvälliset.

– Avioliitto, pitkä sitoutuminen toiseen ihmiseen, on tässä ajassa melkein vanhanaikaista. Sen kauneus ja kiinnostavuus nousee juuri siitä, Rasila sanoo.

40–50-vuotiaiden ihmisten elämäntaipaleen väli on mielestäni kauhean dramaattinen.

Satu Rasila

Vielä ei ehkä kuitenkaan ole sellaisen näytelmän aika. Kun aihe on liian lähellä omaa elämää, ei siihen halua sillä hetkellä tarttua. Niitä havaintoja, joita nyt tekee, voi käyttää hyväkseen myöhemmin.

– 40–50-vuotiaiden ihmisten elämäntaipaleen väli on mielestäni kauhean dramaattinen. Omat vanhemmat eläköityvät, on aika nousta itse vastuurooliin. Avioliitot päättyvät, ihanteet romahtavat, on uskottomuutta, konkurssia, sairauksia, lapsiin liittyvää huolta, työelämän haasteita...

Koko ajan syntyy tarinoita. Ihmiset synnyttävät niitä sillä, miten he elävät ja tekevät valintoja. Jonkun kulman kautta ne päätyvät elokuviin, tv-sarjoihin ja näyttämölle.

Osa Satu Rasilan kirjoittamana.

– Inspiraatio on ihmisen elämä itse, hän sanoo.