Suomessa puhutaan vielä kuplista – Jerusalemissa ihmiset elävät tyystin erillisissä maailmoissa

Lähi-idän-kirjeenvaihtajan Aishi Zidanin uudessa kotikaupungissa Jerusalemissa erilaisten arjen jakolinjojen miettiminen alkaa jo aamulla vaatekaapilla.

Jerusalem
Aishi Zidan.
Yle

JerusalemSuomessa on puhuttu viime vuosina huolestuneesti kuplista ja siitä, ymmärrämmekö toisiamme. Ne keskustelut ovat olleet paljon mielessäni, kun olen viime viikkoina tutustunut uuteen kotikaupunkiini Jerusalemiin.

Jerusalem on pirstaloitunut lukuisiin maailmoihin, jotka elävät rinnakkain kohtaamatta kunnolla. Täällä ei voi puhua edes kuplista. Kyse on eri todellisuuksista.

Jerusalem jakautuu karkeasti ottaen Israelin valtioon kuuluvaan länsipuoliskoon sekä palestiinalaisten Itä-Jerusalemiin, jota Israel on miehittänyt vuodesta 1967.

Israel yrittää vahvistaa otetaan rakentamalla miehitetylle alueille siirtokuntia, joita kansainvälinen yhteisö pitää laittomina. Palestiinalaiset haluavat Itä-Jerusalemin osaksi palestiinalaisvaltiota.

Tilanne näkyy syvästi paikallisessa arjessa. Ei ole tavatonta, etteivät ihmiset käy koskaan toistensa naapurustoissa. Paikalliset lapset käyvät tavallisesti eri kouluja, joissa he oppivat erilaisen historian ja tavan ajatella. Seka-avioliitot ovat hyvin harvinaisia.

Jerusalemissa joutuu luovimaan loputtomien näkyvien ja näkymättömien jakojen keskellä. Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa kasvaneena se hämmentää joka kerta.

Asun Jerusalemissa lähellä jakolinjaa. Jakoa ei merkkaa aita, mutta sen näkee saman tien. Ihmiset ja kieli vaihtuvat tietenkin, mutta myös ympäristö muuttuu.

Israelilaisten puolella kukkulaa tiet ovat siistissä kunnossa. Roskia ei näy ja talot ovat viehättäviä. Palestiinalaisten puolella talot muuttuvat heti ränsistyneemmiksi. Tiet ovat kuoppaisia ja lohkeilleita. Kaupunki panostaa palestiinalaisten asuttamiin alueisiin selvästi vähemmän, vaikka myös he maksavat veroja.

Mutta vielä syvempi on henkinen jako.

Mihin porukkaan kuulut? Sitä kysymystä on vaikeaa paeta Jerusalemissa.

Kun muutin Jerusalemiin, naapurini vieraat tulivat heti kyselemään, mistä arabinimeni on peräisin.

– Tiedätkös, Itä-Jerusalemissa olisi halvemmat vuokrat, eräs israelilainen asukas vihjasi minulle.

Toinen vanhemmistani on palestiinalainen, mutta olen kasvanut koko ikäni Suomessa. Nyt asun israelilaisella puolella, sillä haluan ymmärtää paikallista yhteiskuntaa mahdollisimman monipuolisesti ja kaikilta kanteilta.

Joudun tilanteisiin, joissa taustani selviäminen pysäyttää heti ystävälliset jutustelut.

Jerusalemissa ihmiset jaetaan nopeasti lokeroihin. Minä joudun nimeni takia pohtimaan tätä joka kerta, kun esittäydyn uudelle ihmiselle. En koskaan tiedä, millaisen reaktion saan vastaani.

Kävellessäni naapurustoni palestiinalaispuolelle epäillään minua ulkomaalaisen näköisenä naisena heti israelilaiseksi. Paikalliset lapset tulevat välittömästi kyselemään olenko juutalainen.

Mihin porukkaan kuulut? Sitä kysymystä on vaikeaa paeta Jerusalemissa.

Harvassa paikassa olen törmännyt niin syvälle ulottuvaan epäluottamukseen, pelkoon ja vihaan ihmisten välillä kuin täällä. Toiselta odotetaan usein jo valmiiksi pahaa.

Pelkoon on tietenkin hyvin konkreettiset syyt. Israelin vuosikymmeniä jatkunut miehitys tekee palestiinalaisten arjesta todella vaikeaa ja turvatonta. Samaan aikaan israelilaiset ovat saaneet pelätä palestiinalaisten tekemiä iskuja.

Jaot eivät pääty tähän. Todellisuus on pirstaloitunut myös palestiinalaisten ja israelilaisten omien yhteisöjen sisällä.

Palestiinalaisilla on omat kristityt yhteisönsä, minkä lisäksi miehitys on johtanut monimutkaiseen henkilökorttiviidakkoon, joka määrittelee missä kukakin saa elää ja liikkua.

Länsirannan palestiinalaiset eivät saa tulla kivenheiton päähän Jerusalemiin kuin luvan kanssa. Monille heistä Jerusalem on kauempana kuin Suomi. Jerusalemilaisilla on tietenkin henkilökorttinsa ja sitten on vielä Israelin kansalaisuuden omaavia palestiinalaisia.

Israelissa taas on lukuisia maahanmuuttajayhteisöjä etiopialaisista venäläisiin.

Näkyvin erilainen ryhmä israelilaisten puolella on kuitenkin vanhoillisemmat ultraortodoksijuutalaiset. Heillä on omat asuinalueensa, joissa he haluavat välttää ympäröivän yhteiskunnan vaikutuksia.

Se aiheuttaa katkeruutta maallistuneemmissa juutalaisissa. Maallistunut israelilaistuttavani kertoo, ettei hänellä ole mitään käsitystä, mitä vain tien toisella puolella hänen kodistaan sijaitsevassa ultraortodoksinaapurustossa tapahtuu.

Ultraortodoksien määrä kasvaa, joten he levittäytyvät pikkuhiljaa uusille alueille. Samalla alkavat vaatimukset uskonnollisten sääntöjen noudattamisesta. Naisten pitää pukeutua peittävämmin, lauantaina vietettävänä sapattina ei saisi ajaa autolla, eivätkä liikkeet saisi olla auki.

Erilaisia jakoja on mietittävä päivittäin arjessa siitä lähtien, mitkä vaatteet ylleen laittaa aamulla.

Jerusalemissa eläminen on jatkuvaa taistelua, jossa eri ryhmät kokevat oman elämäntapansa tai olemassaolonsa olevan uhattuna. Tietenkin uhka on erilainen voimaltaan eri ihmisille. Mutta tunne nakertaa eri muodoissaan ihmisiä jakojen eri puolilla.

Samaan aikaan Jerusalemissa arjen kohtaamisia tietenkin on niin ratikassa, työpaikoilla kuin ravintoloissa. Monet palestiinalaiset käyvät töissä israelilaisten puolella, sillä siellä on enemmän taloudellisia mahdollisuuksia kuin miehitetyllä alueella.

Kaiken vihan ja epäluulojen lisäksi paikallisten kuulee kertovan, miten heillä saattaa olla puolin ja toisin tuttavia.

Olen kuullut sekä palestiinalaisten että israelilaisten toteavan, miten he oikeastaan ovat aika samanlaisia: Vieraanvaraisia ja hyvää ruokaa rakastavia.

Kun eletään erillisissä todellisuuksissa, toista on vaikea nähdä. Ja mitä vähemmän ihmiset ymmärtävät toistensa lähtökohtia, sitä vaikeampaa ratkaisujen löytäminen on.