Asta Lepän kolumni: Opastaisiko joku pliiz mieheksi ja naiseksi?

Aikuisuuden kynnyksellä nuoria repivät rajut, ulkopuolelta annetut sukupuoliroolit. Ja niiden kanssa he joutuvat painimaan yksin, kirjoittaa Asta Leppä.

sukupuoli
Nuoret tutkivat kännyköitään.
Tiina Jutila / Yle

Nyt puhutaan seksuaalisesta häirinnästä, jota tapahtuu kaikkialla, koulussa, kadulla ja taidemaailmassa.

Mutta miksi moista tapahtuu, pohditaanko sitä jossain?

Vähän aikaa sitten Yle uutisoi ns. herutuskuvista – siis teinityttöjen lähettämistä puolialastomista selfieistä pojille, joihin he olivat ihastuneet. Ikävä kyllä osa pojista alkoi retostella kuvilla ja jakeli niitä mm. Whatsapp-ryhmiin. Niin kävi omien nuortenikin yläkoulussa viime keväänä. Jupakassa piti turvautua lopulta poliisiin saakka.

Koulun käytävillä kuiskittiin, miten typeriä jotkut tytöt saattoivatkin olla.

Kasvaminen mieheksi ja naiseksi on vaikeaa. Nykyteineillä se on lähes yhtä tuskaisaa kuin heidän vanhemmillaan, sillä asiat ovat menneet eteenpäin yllättävän vähän. Yhä vielä poikien mieskuvaa hallitsevat ikikulut odotukset vahvuudesta ja tunteettomuudesta, ja feminiiniseksi mielletystä käyttäytymisestä rangaistaan huutamalla homoa.

Orastavaa miehuutta pönkitetään myös dissaamalla muita sukupuolia. Väestöliiton PoikaS-hankkeen tutkija Anna Anttila oli hämmästynyt haastattelemiensa poikien (siirryt toiseen palveluun) kielteisestä asenteesta homoseksuaaleja kohtaan sekä avoimesta kaksinaismoralismista. Poikien kanssa vehtaavaa tyttöä pidettiin vielä 2010-luvullakin lutkana, naistenmies oli taas kova pelimies, ellei peräti ”äijä”.

Akatemiatutkija Tuija Huuki on huomannut (siirryt toiseen palveluun), että tyttöjen ja poikien seurustelulle tarjotaan paljon ”rakkaudesta hevonenkin potkii” -tyyppisiä kuvastoja. Niissä tykkääminen kietoutuu väkivaltaan. Asioita selitetään myös hormonien hyrräyksellä, jota nuoret eivät kerta kaikkiaan voi vastustaa.

Voisiko omasta heräävästä seksuaalisuudesta nauttia myös ilman seksikkyyden roolipaineita?

Niinpä se, jos ”jäbä” ruokalan jonossa läppäisee ”muijaa” takapuoleen, on normitoimintaa, josta jälkimmäisen pitäisi olla jopa ylpeä.

Ja yllätys, niin tämä toisinaan onkin. Tyttöjen kaverisuosio määrittyy nimittäin hyvin usein sillä, miten pidettyjä he ovat poikien silmissä.

Vaikka täkäläisessä yläkoulussa oli aivan erikseen pidetty tilaisuus netin vaaroista ja nimenomaan varoiteltu intiimien kuvien lähettämisestä kenellekään, houkutus saada pojan huomio ja sitä myöten nostetta omalle sosiaaliselle asemalleen oli käynyt joillekin tytöille liian suureksi.

Niinpä myös tyttöjen ajatuksissa voi piillä ongelmia. Ei kai nyt 2010-luvun naiseus voi tarkoittaa enää pelkkää miesten miellyttämistä?

Pitääkö tytön seksikkyyden olla yhden tietyn, kaupallisten medioiden lanseeraaman kaavan mukaista? Sekä: voisiko omasta heräävästä seksuaalisuudesta nauttia myös ilman seksikkyyden roolipaineita?

Liki kymmenen vuotta sitten suomalaistytöt olivat kyselyssä (siirryt toiseen palveluun) pohjoismaalaisista tyytymättömimpiä ulkonäköönsä. Ja tyytymättömyys jatkuu yhä (siirryt toiseen palveluun). Lisäksi nuoria naisia vaivaa yhä useammin seksuaalinen haluttomuus (siirryt toiseen palveluun).

Jokin siis mättää.

Koulujen seksuaalikasvatusta hallitsee huolipuhe, anatomia ja riskit, eikä sukupuolirooleista omien nuorteni mukaan puhuta tippaakaan.

Syykin on ilmeinen: opettajat pelkäävät vanhempia. Koulun nettipalvelu Wilma paukkuisi liitoksistaan, sillä mikään aihe ei kiihdytä ihmisiä tänä päivänä yhtä suuresti kuin sukupuoliroolit.

Isä ja aviopuoliso saavat poikien tulevaisuuskuvissa yhä liki olemattomat roolit.

Vallitsevaksi normiksi jää näin ollen passiivinen odotus: fyysiset muutokset kasvattavat nuoren itsestään mieheksi tai naiseksi tyyliin ”kyllä se luonto tikanpojan puuhun vetää” – ja tieto imetään noh, jostakin.

Se vain, ettei tällainen ajattelu vie oikein mihinkään.

Huukin mukaan seksuaalikasvatuksen pitäisi alkaa jo varhaislapsuudessa, ja teinit tarvitsevat erityisen paljon opastusta uusien, kuohuttavien tunteidensa käsittelyyn. Esimerkiksi se, ettei pojalle ole tarjolla sosiaalisesti hyväksyttyä mallia osoittaa rakastumistaan – rakastuminenhan on heikkoutta, ”ämmämäistä” – voi ajaa hänet seksuaaliseen häirintään.

Jostakin kertoo myös se, että isä ja aviopuoliso saavat poikien tulevaisuuskuvissa yhä liki olemattomat roolit.

Mutta miksi nuoret jätetään ratkomaan näin perustavanlaatuiset kysymykset keskenään?

Ehkäpä siksi, etteivät aikuiset aina itsekään tiedä, miten muutoin miehenä ja naisena voisi olla kuin nyt. Ollaan muka seksuaalisesti avoimia ja suvaitsevaisia vähemmistöjä kohtaan, mutta tosiasiassa käsitys seksuaalisuudesta on yhä estynyt ja vino. Niin sanoo tutkija Tuija Huuki.

Kenties koulujen lukujärjestykseen tarvittaisiinkin uusi aine.

Tunne- ja elämänhallintaoppi?

Asta Leppä

Kirjoittaja on tietokirjailija ja toimittaja. Hänen tuore kirjansa käsittelee eriarvoisuutta satavuotista taivaltaan juhlivassa Suomessa.

Ylen A-teema käsittelee seksuaalista häirintää (siirryt toiseen palveluun) lähetyksessään torstaina 16.11. TV1 klo 21.05 ja Areena #ateema