yle.fi-etusivu

Heli Vaarasen kolumni: Tuntematon – ei, vaan tuttu sotilas

Vanhempieni sukupolvi koki sodan, joutui vaikenemaan siitä ja rakensi kaikesta huolimatta elämän lapsilleen, kirjoittaa Heli Vaaranen.

Suomi 100
Heli Vaaranen.
Leila Oksa / Yle

Muistan erityisesti rapisevan hiekan pitkillä käytävillä. Lasten olisi niin tehnyt mieli hyppelehtiä pitkin tasaisia, haravoituja, risteileviä käytäviä, mutta äiti sanoi ”ei saa juosta”.

Me lapset olimme aivan hiiren hiljaa ja katselimme huolestuneina vanhempiemme vakavia kasvoja ja maassa makaavia kiviä, joissa oli sama sukunimi kuin minulla.

Kirkkopyhinä vanhempani veivät meidät, koko nelilapsisen perheen, jumalanpalvelukseen isän lapsuudenkodin lähikirkkoon. Kirkonkellojen vielä soidessa koko perhe lähti hitaasti kävelemään sankarihaudoille. Vasta vuosien saatossa uskalsin kysyä, mitä siellä oli. Siellä lepäsivät nimiltään tuttujen sotilaiden luut, minun setäni.

Toiset tutut sotilaat olivat jääneet sinne, minne en päässyt enää käymäänkään – äidin lapsuudenkodin lähettyville, rajan taakse.

Isän puolelta nuorukaiset tempautuivat linnoitustöihin suoraan suojeluskunnan harjoituksista. Mustavalkoisessa valokuvassa laihat maalaistalon pojat istuvat vantterien työhevostensa selissä koulun kentällä. He äkseeraavat suorissa riveissä, valkoiset nauhat hihoissaan ja metsästyskiväärit selässään.

Äidin puolelta tutut sotilaat lähtivät sahatyömailta ja pienviljelyksiltä. Heillä ei ollut asetta eikä hevostakaan, vaan reppuun rutistettu Sosialidemokraatti-lehti.

Sodasta palanneet ryhtyivät heti rakentamaan kotia heille lohkotuille maille.

Rajan tuntumassa oli sieppauksia. Leikkivät lapset valitsivat aina ison kiven, jonka taa pääsi suojaan. Oli paikkoja, joihin ei saanut mennä, ja rajajoen tuntumassa peltoja, joilta sato haettiin henkensä kaupalla.

Mukamas turvallinen leikki lapsille oli seurata suojeluskuntien harjoituksia ja kerätä ammuntojen jäljiltä hylsyjä taskut täyteen. ”Lapsia oli kaikkialla, eikä heitä ajettu pois”, kertoo aikalainen.

Sotatoimialue tyhjennettiin vihdoin lapsista lokakuussa 1939. Rajan tuntumassa isoisäni rakensi Mannerheimin linjaa. Perheen naisista tuli Lottia ja tytöistä Pikkulottia.

Varauduttiin hyökkäykseen. Minun isoäitini näki ikkunasta ensimmäisenä hyökkäyspäivänä, kun tykinkuulia alkoi sataa läheiseen metsikköön. Hän tempaisi takin päälleen ja juoksi mummolaan pakkasessa paljain käsin.

Siirtoväki pakeni sotaa rajan tuntumasta ja vastaan marssivat ja ratsastivat vakavat sotilaat. Kun karjalaisperheet yhdistyivät, lapsia halattiin. Sitä pidettiin ihmeenä. ”Siihen aikaan ei lapsia pidetty hyvänä. Kukaan ei pitänyt sylissä. Silloin talvisodan alussa tuli ainoa halaus”.

Myöhemmin pienimmät lapset lähetettiin Ruotsiin nälkää pakoon. "Nälässä mentiin nukkumaan. Äiti sanoi, että ei jää mitään huomiseksi jos kaiken syötte nyt”.

Nälkä oli pahin jatkosodan aikaan.

Menneistä oltiin aivan hiljaa. Aikaa ennen meidän perhettä ei vain silloin ollut

Minun molempien vanhempieni suvuissa palaajia oli vähemmän kuin lähtijöitä.

Ne, jota palasivat, palasivat vähin äänin ja ryhtyivät heti tekemään työtä. Karjalaisperheet, jotka asutettiin sisemmälle Suomeen, ryhtyivät heti rakentamaan kotia heille lohkotuille maille. Miehet ja pojat rakensivat taloa ja navettaa ja tytöt, niin kuin minun äitini, keräsivät sammalta eristeeksi.

Joidenkin lapset palasivat Ruotsista. Toisille saapuivat vain postipaketit, joissa oli ruokaa. Ajan henki oli se, että katsotaan eteenpäin.

Maatiloilla miehet rauhoittelivat sodassa traumatisoituneita hevosia. Heinätyöt olivat pahimmat. Heinähankoja ei saanut kantaa kainalossa kuin asetta, sillä muuten hevoset pillastuivat.

Koteihinsa palanneet tutut sotilaat poimivat saunassa ihostaan pistäviä sirpaleita ja kärsivät painajaisia. Taloissa huudettiin öisin ”suojautukaa!”

Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä sodasta ei puhuttu. Moni eli lyhyen elämän, kuoli käsi sydämellä ja omaiset sanoivat, että ”sota vei”, vaikka rauhasta oli jo kaksikymmentä vuotta. Neuvostoliitosta ei saanut sanoa pahaa sanaa. Edes avioparit eivät puhuneet sodasta keskenään. Päivät täytettiin työllä ja öisin levättiin särkevin jäsenin.

Muistan erityisesti vanhempien huolestuneet katseet, kun taivaalla näkyi yksinäinen lentokone. Ja muistan, miten luonnottomalla tavalla meillä pelättiin ukkosta. Menneistä oltiin aivan hiljaa. Aikaa ennen meidän perhettä ei vain silloin ollut. Ei puheissa eikä tarinoissa.

Kun äitini poisti tikkua lapsen sormesta, häneltä lipsahti ”katso kirkkoon päin” – vaikka kirkkoa ei enää ollu.

Kuulimme vahingossa lentokoneista, jotka seurasivat hiihtäviä lapsia ja ampuivat. Kun äitini poisti tikkua lapsen sormesta, häneltä lipsahti ”katso kirkkoon päin” – vaikka kirkkoa ei enää ollut, eikä maatakaan, jolla kirkko oli seissyt. Ei mummolaa, eikä kiveä, jonka juurella äitini oli leikkinyt.

Eivät tuntemattomat, vaan tutut sotilaat olivat leikkisiä ja mukavia. Isän veljet ja kummisetä veljineen – heitä oli monta. He olivat lapsirakkaita ja aina tahtoivat, että lapset syövät: ”Nyt syödään, että napa kiiltää!”

Puuliiterissä riippui muistona sotareppu, johon ei saanut koskea. Piirongin laatikossa oli kirje, jonka isä oli saanut rintamalta. Kirje alkoi: ”Pikku veikka”.

Itsenäisyyspäivän lähestyessä minä ajattelen tuttuja sotilaita. Heikkiä, joka oli rakuuna, ja Kallea, jolla on valokuvassa upseerin vyö yllään. Ajattelen Einoa, tuttua sotilasta äidin puolelta, joka ammuttiin lentokoneesta kolme päivää ennen talvisodan päättymistä. Ja monia, monia muita. Ajattelen nimeltään tuttuja ja nimeltään tuntemattomia sotilaita.

Me elämme vapaassa maassa. Kiitos.

Heli Vaaranen

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, sosiaalitieteilijä ja psykoterapeutti. Hän johtaa Väestöliitossa parisuhdepalveluita.

Kolumni perustuu osin aikalaisten haastatteluihin ja siinä käytetyt lainaukset ovat peräsin heiltä.