Sodassa yksittäinen taistelu saattoi kaataa kerralla kymmeniä miehiä samasta pitäjästä – "Tutut miehet halusivat pysyä samoissa pakkiporukoissa"

Talvi- ja jatkosodissa yksittäinen taistelu saattoi viedä tukun parhaassa iässä olevia miehiä samalta paikkakunnalta. Taustalla oli enemmän sattuma ja Suomen tapa koota joukot alueittain kuin esimerkiksi poliittiset syyt.

sotahistoria
Seppo Noposen setä Veikkko Noponen kaatui tammikuun lopulla 1940.
Seppo Noponen.

Suomen sankarihautausmailla lepää lähes 95 000 sankarivainajaa. Suomi oli tiettävästi toisen maailmansodan aikaan ainoa sotaa käyvä maa, joka halusi tuoda kaatuneiden ruumiit siunattavaksi kotiseurakuntien kirkkomaahan.

Sota vei vajaat viisi prosenttia Suomen miehistä. Eniten sota verotti Längelmäkeä, jonka miehistä 9,82 prosenttia eli 199 miestä jäi taistelukentille. Eniten tappioita kärsivät Lapin, Kuopion ja Mikkelin läänit.

Paikkakuntien välisten tappioiden erojen taustalla oli Suomen armeijan 1930-luvulla kehittämä aluejärjestelmä, joka perustui nopeaan joukkueiden kokoamiseen. Saman kunnan miehistä muodostettiin joukko-osastoja. Tästä seurasi, että kovien taisteluiden keskelle osuneen komppanian ja pataljoonan tappiot osuivat samalle alueelle.

– Järjestelmän epäkohdat huomattiin aika nopeasti. Sitä pyrittiin korjaamaan jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen. Jonkun verran pystyttiin tasaamaan sitä riskiä, että joku paikkakunta kärsisi tolkuttomasti, mutta kokonaan se ei poistanut sitä, sotahistoriaa ja erityisesti kaatuneiden tietokantaa tutkinut kirjailija ja blogisti, professori Jukka Kemppinen kertoo.

Professori Jukka Kemppinen
Professori Jukka Kemppinen.Lenni Kuivalainen / Yle

Selitystä on etsitty politiikasta ja joukkojen kokoamistavasta

Selitystä suurelle kuntakohtaiselle vaihtelulle on etsitty välillä uhkarohkeista komentajista ja jopa miesten poliittisista taustoista, mutta useimmiten taustalla näyttäisi olleen se, mille rintamalohkolle ja millaiseen taistelutilanteeseen joukko-osasto joutui.

Professori Jukka Kemppinen tyrmää nykytiedon välissä erilaiset arvelut, joissa on viitattu muun muassa poliittisiin syihin. Esimerkiksi erityisen vasemmistolaistaustaisten kuntien miehiä ei laitettu pahohin paikkoihin, jossa kaatumisriski oli suurin.

– Väitän tuntevani aika hyvin esimerkiksi päämajassa käytyjä keskusteluja, eikä niissä mikään viittaa siihen, että näin olisi ollut. Jo se kertoo jotain, että 60-70 prosenttia kaatuneista oli ammatiltaan maanviljelijöitä tai työmiehiä, Jukka Kemppinen muistuttaa.

Talvisodan loppuvaiheessa jouduttiin muodostamaan osastoja henkilöistä, jotka olivat liian nuoria tai liian vanhoja ja lähes kokonaan ilman sotilaskoulutusta. Kun heitettiin tuleen kaikki mitä saatiin, jälki oli kammottavaa.

Jukka Kemppinen

Aluejärjestelmän lisäksi yksittäisten suurten miestappioiden taustalla oli usein huono sattuma tai esimerkiksi epäonnistunut hyökkäys.

– Sodan loppuvaiheessa, jolloin johtosuhteet ja huolto olivat täysin sekaisin ja kaikki loppuun asti väsyneitä, sattui sarja kammottavia epäonnistumisia. Osasto saattoi lähteä hyökkäämän väärästä paikasta ja tykistötuki saattoi jäädä puuttumaan, Kemppinen pohtii.

– Talvisodan loppuvaiheessa jouduttiin muodostamaan osastoja henkilöistä, jotka olivat liian nuoria tai liian vanhoja ja lähes kokonaan ilman sotilaskoulutusta. Kun heitettiin tuleen kaikki mitä saatiin, jälki oli kammottavaa.

Jukka Kemppinen muistuttaa, että Suomen sodissa toimii sodassa yleinen logiikka, jota hän kutsuu sokeaksi sattumaksi. Yksittäinen pommi saattoi osua kenen tahansa kohdalle. Kokemuksella oli myös jonkun verran merkitystä.

– Jos onnistui pysymään hengissä muutaman viikon, kaatumisriski pieneni. On tehtykin ilmeisesti arvioita, että kuinka monen päivän jälkeen sotilaat ovat kuolleet rintamalle tulon jälkeen, mutta en tiedä.

Jatkosodan alun hyökkäysvaiheen jälkeen saman pitäjän miehiä hajautettiin eri rintamalohkoille. Miehet eivät välttämättä ajatuksesta pitäneet.

– Miehet itse tiettävästi olivat aika lailla vastaan siirtoja. Sitä tutkittiin tieteellisesti jo 1944, että monille sotilaille aatteellisesti ilmaistut asiat saattoivat jäädä hieman vieraiksi, mutta uskollisuus ja turvautuminen tuttuja miehiä kohtaan oli vahvempaa. Puhutaan jopa pakkiporukoista, läheisistä miehistä, sillä usein oli kaksi miestä per pakki.

– Tähän pienryhmän sisäiseen solidaarisuuteen kiinnitettiin huomioita jo varhaisessa väitöskirjassa, joka tehtiin jalkaväkikomppanian rakenteesta. Se näyttää olleen myös Väinö Linnalle tuttu lähde, aivan erinomainen ja suomennettukin nimellä Komppania pienoisyhteiskuntana, Kemppinen pohtii.

Mikko Laiho Anttolan sankarihautausmaalla.
Mikko Laiho.Petri Vironen / Yle

Pieni Anttola menetti 113 miestä

Esimerkiksi nykyään Mikkeliin kuuluvasta Anttolasta kaatui sodissa 113 miestä. Vajaan 3 000 asukkaan pitäjän nuorista miehistä kaatui suurin osa. Kaatuneen Veikko Noposen veli, Seppo Noposen isä toimi Anttolassa suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Kaksi muuta veljeä osallistuivat myös sotaan.

Noposen perheestä lähti talvisotaan lakimieheksi opiskellut Veikko-poika. Mies ehti jo aloittaa työuransa, mutta isänmaa kutsui.

– Partio oli metsässä ja he laskivat sellaista mäkeä alas. Venäläinen tarkka-ampuja ampui Veikon. Hän kuoli siihen paikkaan. Veikko ehti sanoa jotenkin niin, että minun sodat on sodittu, jatkakaa pojat, Veikko Noposen veljenpoika Seppo Noponen kertoo.

Perheeseen sota jätti kuitenkin kaksi uhria.

– Veikon isä ei kestänyt menetystä. Hänet löydettiin kuolleena kotipihasta noin vuotta myöhemmin. Anttolan miesten kova sotaonni jatkui myös jatkosodassa. Anttolasta ja naapuripitäjä Ristiinasta koottuja komppanioita rokotettiin kovalla kädellä syksyn 1941 hyökkäysvaiheessa.

Anttolalainen tietokirjailija Mikko Laiho on kirjoittanut sotahistoriasta kirjaa. Ensimmäiseen kirjaansa mies selvitti pitäjän kaikkien sankarivainajien kohtalon.

– Anttolan miehet joutuivat pahoihin paikkohin heti talvisodan alkuvaiheissa Ruhtinaanmäessä ja hieman myöhemmin he olivat purkamassa kuuluisia motteja muun muassa Lemetissä. Siinä oli huono sattumaa mukana, Laiho kertoo.