Laura Lindstedtin kolumni: Yleisö Suomi-bingossa

Suomi juhlii huomenna satavuotista itsenäisyyttä. Vieraileva kolumnistimme kirjailija Laura Lindstedt pohtii Suomen henkistä tilaa vuonna 2017.

Suomi 100
Laura Lindstedt
Laura LindstedtJouni Immonen / Yle

Minä olen Yleisö. Vaadin parasta Suomen satavuotisjuhlissa, sillä olen kustantanut ne. Teen töitä aamusta iltaan, yöt mukaan lukien, joten niinä harvoina hetkinä, kun pakottaudun ulos herrahissistä ja asetun taiteen äärelle, tahdon tuntea tunteita.

Arkena piilotan tunteeni vaimoni kenkälaatikkoon. Juhlapäivänä noukin ne sieltä yksitellen kämmenelleni: rapsutusta kaipaavan isänmaanrakkauden, marssivalmiudessa seisovan paatoksen ja harjausta vaille jääneen oikeudentunnon. Niitäkin minä tarvitsen, kun lentelen valtakuntani yllä helikoptereillani, suihkukoneillani, riippuliitimilläni tai lemmikkikurjellani.

Minun ikiomalla verorahallani on rakennettu tämän maan kulttuuritalot. Minun ikiomalla verorahallani on luotu tämän maan kulttuuri. Tätä eivät ymmärrä Ossi Nymanin kaltaiset (siirryt toiseen palveluun) työttömät ja Nyssi Omanin kaltaiset apurahataiteilijat, jotka kieriskelevät minun ajatuksissani minun ikiomassa verorahassani ja nauravat matkalla pankkiin. He ovat niin täynnä itseään, etteivät mahdu edes saunan taakse.

Pater noster kuljettaa minua kerroksesta toiseen, yksistä talkoista toisiin talkoisiin. Pater noster pitää huolen siitä, etten kadota kosketustani kansan eri kerroksiin. Mutta joskus työn tohinassa kadotan kosketuksen itseeni, ja silloin tarvitsen taidetta.

Minulle taide on kaukoputki. Kun asettelen taiteen itseni ja tunteitteni väliin, näen oman paikkani Suomen historiassa, eikä se ole auton takakontissa. Taide on myös stetoskooppini. Se herkistää kuuntelemaan sydämen ääntä, se hoputtaa käärimään hihat. Totta kai taide on myös megafoni, tietoisuuteni lahjomaton vahvistin. Kun istahdan nimikkoaitiooni, piilotan nikotiinipurkan plyysituolin alle ja antaudun orkesterin pauhulle, ei jarrudosenteista (siirryt toiseen palveluun) lähtevää ruosteista kitinää kuule enää kukaan.

Kävin eilen oopperatalossa. Minulla oli bingokuponki mukana. Huomatkaa: Tämä on metafora. Osaan käyttää vertauskuvallista kieltä, sillä olen sitä ikäpolvea, joka oppi koulussa lukemaan ja kirjoittamaan (siirryt toiseen palveluun).

Vertauskuva täytetystä bingokupongista tarkoittaa täydellistä taidenautintoa

Minun ajattelussani vertauskuva täytetystä bingokupongista tarkoittaa täydellistä taidenautintoa. Vertauskuva on nostalginen, rahvaanomainen ja tupakantuoksuinen, ja se on tarkoituskin. Kun asettelen bingovertauskuvan minun ja kansan eri kerrosten väliin, tiedän, että me kaikki olemme loppujen lopuksi samassa paatissa, jossa ei ole tulppaa (siirryt toiseen palveluun) koskaan ollutkaan.

Ainakin minä sain eilen oopperan suurelta näyttämöltä täyden kalevalamitallisen nautintoa!

Aino, Väinämöinen, Pohjan akka. Lemminkäisen äiti, Simbergin haavoittunut enkeli. Kirveet, kiväärit, taskumatit. Slapstick-hahmoiksi muuttuneet Katri Helena, Jorma Uotinen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Narvan marssi, Satumaa-tango, Rotestilaulu. Angry Birds, Tom of Finland, voittoisa lätkäjoukkue.

Bingo. Bingo. Bingo.

Hyrisin ilosta, kun tunnistin, mistä aineksista kallis Suomenmaamme on hiellä ja tuskalla rakennettu. Taputin niin, että käsistäni lähti nahka. Siitä laadukkaan taiteen tunnistaa: työmiehen käsistä. Olen valmis ahkeroimaan myös taidenautintoni eteen, ei tässä maassa mitään ilmaiseksi saa (siirryt toiseen palveluun).

"Käsi ylös, kenellä on kesämökki", esityksen leikkisä juontaja kysyi, ja minä viittasin. "Kuka on lukenut Kalevalan?" Minä viittasin, entistä innokkaammin. Aivan kuin olisin siirtynyt vuosikymmenten taa, takaisin kansakoulun puiselle penkille, keskelle sukupolveni mustavalkoista ryhmäkuvaa. "Ihanko se on kokonaan luettu?" Viittasin kolmannen kerran, vaikka en minä sitä tietenkään kokonaan ole lukenut. On vaan niin mukavaa nostaa käsi ylös yhtä aikaa isossa joukossa.

Katsomoon, jossa minä yleisön eli maksavan asiakkaan ominaisuudessa istuin, ammuttiin lopuksi kuusisataakaksitoista kuutiollista suomensinisiä paperisadepaperipaloja. Strobovalot räiskyivät, Daruden Sandstorm pauhasi. Olin niin vahvasti yhteydessä itseeni, ettei taputuksestani ollut tulla loppua.

Minun unelmataidebingossani miehet ovat miehiä, naiset ovat naisia, heinäseipäät ovat heinäseipäitä ja tanhu on tanhua. Suomalaiset saavat olla omissa juhlissaan suomalaisia (siirryt toiseen palveluun). Jos joku pitää minua vanhanaikaisena, se on hänen ongelmansa.

Meillä on juhlapäivänä todellakin syytä katsoa peruutuspeiliin

Kun asetan taiteen avulla perspektiivin ajatusteni ja todellisuuden väliin, ymmärrän, että meillä on juhlapäivänä todellakin syytä katsoa peruutuspeiliin. Sieltä näkyy se jälleenrakentajan naama, se naama joka soti tämän maan vapaaksi. Naama joka maksoi pennilleen sotakorvaukset, naama joka ymmärsi lapiolinjojen arvon. Naama joka nyökytteli, kun Kekkonen summasi (siirryt toiseen palveluun) radiopuheessaan: "On selviydytty, kun on ollut selviydyttävä." Naama joka punehtui ylpeydestä, kun kenraali Adolf Ehrnrooth jyrisi: "Ilman veteraanien palvelua ja panosta nämä nuoret ihmiset pesisivät vessoja Pietarissa ja Moskovassa!"

Se on minun naamani. Minä pidän näkemästäni.

Tämän maan minä tunnustan ja annan sille raikuvat aplodit.

Laura Lindstedt

Kirjailija Laura Lindstedt on kirjoittanut romaanit Oneiron ja Sakset. Lindstedtiä kiinnostavat kerronnan ja vallan kytkökset, hyvin ajateltu taide – ja joskus myös huonosti ajateltu taide.

Kolumnin inspiraationa on ollut Suomen Kansallisbaletin taiteellisen johtajan Kenneth Greven jäähyväistyö Kalevalanmaa (2017), Eino Santasen runokokoelma Yleisö (Teos 2017) ja päivänpoliittinen pintakuohu viime vuosilta.